Jari Tervo: Pohjan hovi

Jari Tervo: Pohjan hovi, ensimmäinen painos 1992, Bon-pokkari 2013, 245 sivua.

Runoilija Jari Tervo (s.1959) siirtyi tällä Pohjan hovi -teoksellaan suomalaisen mieskirjailijoiden eturiviin. Tervon rovaniemeläisjuoppojen Vartiaisen, Perserkin, Lunssilan ja Räikkösen tajunnanvirta vie matkalle Sodankylään ryyppäämään, vaikka tyhjenisivät pullot kurkkuun Rovaniemelläkin. Omituiset, mutta humoristisesti kerrotut jutut taustoittavat kännikalojen kutuvesiä. Alussa kvartetti piipahtaa hautuumaalle viemässä kukkia Vartiaisen äidin haudalle. Anna Severisen hautakiven alta löytyy rahajemma. Severinen tuskin on Vartiaisen äiti, sillä kymmenvuotiaat tytöt eivät synnytä Rovaniemelläkään lapsia. Perserkin tarttuessa Mersun rattiin, muut soittavat poskeaan, autossa, taukopaikoilla, huoltoasemilla. Jutut ovat hauskasti kerrottuja, mutta ei varmasti koettuna, kukaan ei halua löytää paskaa piironginlaatikostaan, herätä jonkun kustessa takkaan, porukkaa hakataan, putkassa ollaan. Useimmat henkilöt ovat lusineet, ovat olleet tai ovat siis linnassa. Itse asiassa  Pohjan hovi alkaa "Vieras on vaaleaverikkö melkein juuriin asti, ei siinä mitään. Hän on Meidän Ystävämme, sillä minun luonani muut eivät käy. Hän on hermostunut, hän vierailee täällä ensimmäistä kertaa".  Kuka vaaleaverikkö oli ? Hän on Kaarina, joka vierailee linnassa Räikkösen, tarinan kertojan luona. Räikkönen on myös mukana automatkalla Sodankylään, Mersussa, jota Perserkki ajaa ja jonka omistaa ehkä vainaja tai omisti, Mersu ei tosin selviä takaisin Rovaniemelle.

Räikkönen esitellään vasta sivulta 63 alkavassa luvussa, jossa hän tulee junalla Helsingistä (missä on huumepiireissä?) Rovaniemelle, asuntoon, jossa on päätön mies. Lopussa selviää, mikä tragedia on syynä ampumiseen, ja kuka on ampunut ja miksi. Teos päättyy syyllisen ilmoittautumiseen Rovaniemen poliisiasemalla.

Tämä tragedia on kuitenkin vain pienisivujuonne tässä rehevien tarinoiden juoppojen toikkaroinnissa. Sodankylään mennään ja Kantakrouviin halutaan, lopulta päädytään Palkissulttaani baariin, jossa juodaan viinaa, tapellaan, tehdään kepposia. Lunssilan lompakkoa lähdetään hakemaan Nuljun luota. Siellä tavataan Nulju, Nuljun vanha isä, ja Irmeli, joka pokaa muutaman miehistä. Nulju on entinen murhamies, joka on nykyisin uskossa. Hän joutuu rovaniemeläisjuoppojen vuoksi tappeluun ja putkaan Räikkösen kanssa, Rovaniemeläisten pitää koko ajan syödä käristystä, mutta se ei koskaan toteudu. Taksilla palataan Rovaniemelle.

Jari Tervon Pohjan Hovista on miltei mahdotonta blogata analyyttisesti, sillä se kuvaa yllättävän hyvin juoppojen tajunnanvirtaa, jossa on kolmen promillen logiikka. Sivulla 73 puhutaan rikollisesta, joka  huijaa naisilta miljoonia (syyte arvaa, että satoja tuhansia): "Se kyttäsi lauantaisin ja sunnuntaisin hautuumaalla viisikymppisiä murealihaisia leskiä, seurasi niitä osoitteeseen ja aloitti piirityksen". Jari Tervolta tulee runollisia tai yllättäviä (tässä murealihaisia) kielikuvia, juttuja on mitä merkillisimpiä, on aika roiseja ja rivojakin. Kirja oli keskivaiheiltaan hieman raskasta luettavaa, sillä sisältö jäi pahasti ilmaisun alle, loppua kohden läppä lentää ja tarina kantaa.
*****
Uutisvuotaja Jari Tervolta olen blogannut:

Poliisin poika (1993) NÄIN
Pyhiesi yhteyteen (1995) NÄIN

Troikka (2008) NÄIN
Jarrusukka (2013) NÄIN
Trilogia (2013 - 2015): Esikoinen, Revontultentie ja Pyrstötähti NÄIN.

Pearl S. Buck: Hyvä maa

Pearl S. Buck: Hyvä maa, The Good Earth, 1931, WSOY 1976, sivumäärä 378.

Hyvä maa -teos alkaa kirjan päähenkilön köyhän mutta ahkeran talonpojan Wang Lungin hääpäivästä. Tarina tapahtuu Kiinassa ennen ensimmäistä maailmansotaa luultavasti Qing-dynastian loppuvuosina. Wang Lungin tuleva vaimo O-Lan on ollut Hwangin talossa orjana, O-Lan on myyty taloon orjaksi 10-vuotiaana, nyt O-lan on 20-vuotias eikä erityisen kaunis.Tämä on Wang Lungin isän mielestä talonpojalle oiva valinta, tyttö on impi, ja valmis raatamaan Wang Lungin taloudessa,  jossa hän passaa sekä vanhaa isää että poikaa, ja työskentelee pellolla sekä synnyttää poikalapsia. Tyttölapsista on pelkkää harmia ja heidän asemansa on kehno. Avioliitto on siis järjestetty ja ovat häät ovat  "ensitreffit alttarilla". Aamulla tehdään työtä, ja illalla syödään torilta ostettuja ruokia. Seuraavana aamuna arki jatkuu.

Hyvä maa -teoksessa on historiallisen ja kulttuurillisten ansioiden lisäksi kaksi kantavaa teemaa rakkaus maahan ja feminismi. Naisten aseman esille tuominen on minusta feminismiä (pyrkii parantamaan naisen yhteiskunnallista asemaa, tuomalla esiin epäkohdat). O-Lan on vaimona uskollinen. Hän on hyvin harvasanainen. Hän tyytyy osaansa perheessä ja tekee kotitöiden lisäksi pitkiä päiviä pellolla ja on myös vaimo ja äiti. O-Lan on tarinan tasapainoisin henkilö.

Hyvän maan juonen kautta tulee länsimaalaisen näkemys Kiinan yhteiskunnan tavoista, tilasta ja muutoksesta päähenkilön eli yritteliään talonpojan näkökulmasta. Kerronta on suoraa ja luvut ovat lyhyitä keskimäärin noin 12 sivua. Buck saa tekstillään kiinalaisen maaseutuyhteisön elämään lukijan aivoissa aitoina kuvina.

Juoni (älä lue, jos et ole lukenut kirjaa)
Wang Lung  asuu leski-isänsä kanssa. Naapurissa asuu sedän perhe, josta on pelkkää harmia. Setä ja täti ovat laiskoja, ahneita ja kateellisia. Wang ja O-Lan saavat maatilkkunsa kukoistamaan, he ostavat maata Hwangin talolta, paikka, missä O-Lan on ollut orjansa. Hwangin vanha rouva polttaa yhä enemmän oopiumia, ja vanha herra harrastaa ilotyttöjä, ja lapset ovat rappeutuneita. Wang Lung ostaa säästöillään aina lisää maata. Wang Lung on joutua useasti perikatoon ensiksi kuivuuden takia. Kaikki ruoka loppuu, ja pellot kuivuvat ja härkäkin joudutaan teurastamaan ja syömään. Perhe, johon on jo syntynyt lapsia, joutuu lähtemään täysin rahattomana kaupunkiin. Mutta maata Wang Lung ei myy. O-Lan kerjää kaupungissa, lapset varastelevat ja Wang Lung vetää kärryjä. He pysyvät hengissä, mutta sota vyöryy kaupunkiin. Levottomuuksissa rikkaiden omaisuutta ryövätään, ja Wang Lung saa kourallisen kultakolikoita ja O-Lan jalokiviä, ja se mahdollistaa matkan kotiin. Wang hankkii lisää maata, hän palkkaa työntekijöitä ja kaikki sujuu  hyvin. Perheen omaisuus on niin suuri, että he välttävät tulvien, heinäsirkkojen  ja kapinoiden aiheuttamat huolet, mutta Wang Lungiin iskee pahin sairaus. Hän kyllästyy vaimoonsa ja pitkästyy, ja hakee vaihtelun halua teehuoneesta, katkaisee palmikkonsa ja rappeutuu. Luultavasti kaikki omaisuus olisi mennyt teehuoneen naiseen nimeltä Lootus, ellei setä olisi tullut takaisin. Wang Lung päättää ostaa mielitiettynsä huora Lootuksen omaksi jalkavaimokseen tätinsä avustuksella. Hän rakentaa Lootukselle huoneet ja Lootus ostetaan taloon, hänen kanssaan tulee myös Cuckoo niminen entinen orja Hwangin talossa. O-Lan, joka ei voi sietää komentelevaa  Cuckoo'ta eikä Lootusta, tavoistaan poiketen tekee reviirinsä selväksi. Wang Lung on hullaantunut nuoreen naiseen, mutta hänen todellinen rakkaus on maa. Hän pääsee pakkomielteestään eroon kuokkimalla muhevaa maata. Lootuksen tulo muutenkin sekoittaa perheen elämän. O-Lan ei voi sietää uutta vaimoa, joka on täysin hemmoteltu huora. Lootus-huoran entiseen asiakaskuntaan liittyy Buckilta hyvä feministinen oivallus. Wang Lungin vanhimmat pojat pitää naittaa. Arvossa pidetyllä viljakauppiaalla on nuori tyttö, josta tulee Wangin esikoisen vaimo. Viljakauppiaskin on Wangin tuttu, sillä hän kävi teehuoneella Lootuksen "lakanoissa", "arvokas ja hieno mies siis" eli todellinen porsas nykymittapuun mukaan. Buck ei juuri kirjassaan selittele (eikä silittele), mutta on minusta feministi.

Wang Lungin esikoispoika ei ole perinyt isänsä rakkautta maahan eikä äitinsä hyveellisiä ominaisuuksia, hän ei ole ahkera. Hänet on lähetetty kouluun ja hän on pitkästynyt kukonpoika. Esikoisella on jotain peliä Lootuksen kanssa, josta O-Lan vihjaa Wangille. Wang saa heidät kiinni puhumassa keskenään ja Wang antaa piiskaa molemmille.

Wangin ongelmat eivät lopu: O-Lan sairastuu ja kuolee, samoin kuin Wangin isä ja naapuri Ching, kaupunkiin tulee sotajoukkoja, ja osa joukoista majoittuu Wangin taloon, mistä tulee kosolti ongelmia. Sedän toiminta aiheuttaa paljon pulmia. Wang muuten hoitaa setänsä ja tätinsä ostamalla heille oopiumia, jolloin heidän toimintakykynsä romahtaa. Monet Wangin teot osoittavat aikojen olevan nyt erilaisia. Ylipäätään kirjassa ei turvauduta viranomaisiin, vaan oma apu on paras apu.

Lisää naisasiaa: Hwangin vanhin tytär on -kuten kirjassa sanotaan mielenvikainen- eli ei osaa puhua, ja käyttäytyy omituisesti. Hän saa kuitenkin hoivaa ja turvaa, kuten myös hyödytön Lootus, joka oli huora-aikoinaan laiha ja pieni. Laiska elämä lihottaa hänet. Lootuksen jalat ovat olleet (luultavasti) pienenä sidotut, ja liikkuminen on hyvin vaikeaa. Wang Lung pelastaa orja Päärynäkukan setänsä pojan kynsistä, ja Päärynänkukka hoivaa vanhaa Wangia ja lupaa pitää mielenvikaisesta tytöstäkin huolta. Päärynänkukan ja tyttären tarinassa on pohdintaa tytön asemasta. Huonoina aikoina myös vastasyntynyt tyttö voidaan tukahduttaa. Kirja päättyy Wangin poismenoon.

Maa ja rakkaus maahan teemana
Wang Lung on aito talonpoika, hänelle maa on tärkein, se pitää hänet tolkuissaan ja sitä Wang Lung rakastaa. Hääpäivänään hän pohtii säätä ja satoa ja "Maa oli tuottava hedelmää". s.6. Maasta tulee myös menestys. "Tämä maakaistale, jonka Wang Lung nyt omisti, sai suuren muutoksen hänen elämässään". s. 58  ja sivulla 66 "Wang omisti nyt tuon maan".  Kaiken pahan jälkeen maan omistaminen pitää hänet toiveekkaana. "Minulla on vielä maa, ja se on minun". Kaupungissa olo on pelkkä välivaihe. "Meidän on palattava maallemme" s. 118  ja "takaisin maallemme". s.146  "Wang Lung kävi pontevasti maatöihin"  s. 151. Uudessa tilanteessa "Wang Lungilla enemmän maata kuin mitä mies ja härkä jaksavat kyntää ja viljellä". s. 166. Maa myöskin tuo tolkun. "niin parani Wang Lung nyt jälleen rakkaudentuskastaan peltojensa hyvän tumman maan voimasta ..."  224. Rikkaan miehen elämässä on paljon perhehuolia ja riitoja, mutta: "Tuo hyvä maa osoittikin taas parantavan voimansa ja aurinko paistoi häneen ja paransi hänet ja kesän lämpimät tuulet ympäröivät hänet rauhalla". s. 245. ja vielä kuoleman tullessa hän haluaa mailleen "Olin maallani" s.375. Ja lopuksi neuvo, jota pojat Wang Lungin pojat eivät varmaankaan noudattaneet: "Se on perheen perikato -kun aletaan myydä maata".  s. 377.

Pearl S. Buckin Hyvä maa on hyvä kirja.

Kirjasta ovat bloganneet Suketus ja Kirja-Aitta

Osallistun tällä  Kurjen siivellä haasteeseen.
*****
Pearl Sydenstricker Buck (1892 - 1973) oli amerikkalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1938. Buck syntyi USA:ssa, mutta varttui Kiinassa lähetystyössä olleiden vanhempiensa kanssa ja osasi kiinaa. Hän toimi myös itse lähetyssaarnaajana, ja palasi lopullisesti 1935 Pensylvaniaan USA:han. Buckilta on suomennettu ainakin 21 teosta, ja löysin häneltä miltei sata julkaisua yhden kokkikirjan.

Tämä Hyvä maa on hänen pääteoksensa.

Olen aiemmin blogannut Pearl S. Buckin teoksesta Mandala NÄIN.

J.K Rowling: Salaisuuksien kammio

J.K Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio, alkuteos  Harry Potter and the Chamber of Secrets 1998,  suomentanut Jaana Kapari, Tammi 7:s painos 2000, sivumäärä 365.

Harry Potterin seikkailujen kakkososa Salaisuuksien kammio  on minusta kerronnaltaan sarjan kehnoimpia, mutta teemoiltaan ja paljastuksiltaan kiinnostavimpia, jossa se nousee Puoliverisen prinssin rinnalle.

Tekstini sisältää  juonipaljastuksia, oletan bloggauksen lukijan lukeneen koko sarjan, google-haussa tämä ei nouse sadatta sivua korkeammalle.

Tarina alkaa Likusteritie 4:stä Dursleyn isän päivällisillä, jossa Dursleyn perheenisä yrittää myydä poria. Harry, jolla on syntymäpäivä, on ollut yksin koko kesän ja Potterin koppiin tuppautuu Malfoyn kotitonttu Dobby, joka aikoo estää Harryn kouluun paluun. Hän tietää salajuonesta, jossa Harry on tähtäimessä. Dobby taikoo Harryn taikasauvalla, ja Harry saa ministeriön vihat päälleen. Potter viettää lopun loman  Ronin kanssa Weasleyn rähjäisessä mutta kodikkaassa talossa Kotikolossa, jossa koulun aloittava Ginny punastelee. (Ginnystähän tulee lopuksi Harryn vaimo). Weasleyn suurperhe on köyhä, mutta onnellinen. Ron ja Ginny kuitenkin sisimmässään kärsivät köyhyydestään ja tuntevat häpeää, jota varsinkin Draco Malfoi käyttää hyväkseen kiusatessaan Ronia. Hermione Granger taas on jästien lapsi, ja joutuu Luihusten pohjasakan hampaisiin. Harry Potteria koulukiusataan moninaisista syistä. Tylypahka ei ole KiVa -koulu (kiusaamisen vastainen koulu),

Koulun uusi pimeyden voimilta suojautumisen professori Gilderoy Lockhart on varsinainen narsisti. Velhomaailman hölmöyttä on uskoa moiseen huijariin. Gilderoy Lockhartin kirjoja on vino seitsemän kirjan pino Tylypahkan velhokoulun kirjalistassa, jota Weasleyt ja Harry lähtevät ostamaan. Harry änkyttää hormipulverin kanssa ja päätyy Iskunkiertokujalle Viistokujan sijasta ja ajautuu Borgin & Burkesin kauppaan, missä myydään pimeän taikuuden tavaraa, ja törmää Malfoihin. Lucius Malfoi ujuttaa Tom Valedron päiväkirjan Ginny Weasleylle Säilä & Imupaperissa. Ginnyn koko lukuvuosi menee pilalle. Hän avaa Salaisuuksien kammion. Usea koulun oppilas kangistuu, lopulta myös Hermione. Velhomaailman ongelmia kuvaa se, että vastalääkettä alruunan mehua ei ole tietenkään tarjolla missään ennen kuin arvoitus on ratkaistu ja basiliski tapettu ja tämä tapahtuu keväällä kouluvuoden ja kirjan päättyessä.

Dobby estää Harryn (ja myös mukana olleen Ronin) menon kouluun junalla. Ron varastaa isänsä lentävän Ford Anglian, ja matka päättyy kolariin koulun lähellä  Tällipajun kanssa ja rangaistuksiin. Jästit ovat nähneet lentävän auton, ja myös Ronin isä saa harmia ministeriössä. Auto on pojille pakopaikka, lihanhimoisia hämäkäkin jälkeläisiä vastaan Kielletyssä metsässä kirjan puolen välin jälkeen.

Harry kärmessuuna kuulee Salaisuuksien kammion basiliskin tappohalut. Pian paljastuu Potterin kärmeskielen taito muille opettajille ja oppilaille. Harrya aletaan pelätä, ja luullaan, että hän on Luihusen perillinen, joka on avannut kammion.

Salaisuuksien kammio -kirja taustoittaa lordi Voldemortia. Hän on jästi-isän ja synnytykseen kuolleen noidan Merope Kolkon lapsi, joka on ollut orpokodissa, jonne hän ei tahdo palata. Tom Valedro, joka oli tuolloin jo paha, vieritti syyn Salaisuuksien kammion avaamisesta Hagridin niskaan, joka oli tuonut Hämäkäkin linnaan. Murjottava Myrtti oli kuollut viisikymmentä vuotta sitten basiliskin hyökkäyksessä. Valedron piti saada syyllinen  (ettei koulua suljeta) ja se oli sis Hagrid. Hagrid on siis hieman yli kuudenkymmenen, kuten muutama vuotta vanhempi Tom Valedrokin.

Myös velhomaailman yksi vetelys eli taikaministeri Cornelius Toffee suorittaa ensiesiintymisensä tässä kirjassa ja tekee tapansa mukaan vääriä johtopäätöksiä. Hagrid joutuu uudestaan vaikeuksiin. Lucius Malfoy tulee kukkoilemaan ja hätistelemään rehtori Dumbledorea pois.

Gilderoy Lockhartille käy lopulta huonosti. Hän yrittää pyyhkiä Harryn (ja Ronin) muistia, mutta taika kapsahtaa omaan muistiin, Ronin rikkinäisen taikasauvan vuoksi. Ronin tavarat ovat aina hieman "kuluneita" tai epäkuntoisia. Myös Ronin kulahtanut rotta Kutka mainitaan. Kutka on todellisuudessa Matohäntä eli Peter Piskuilan, animaagi, jonka vuoksi Harry Potterin kummisetä Sirius Musta kärsii vankeusrangaistusta Azkabanissa (vankila mainitaan ensimmäisen kerran tässä osassa). Peter Piskuilan on vakiohahmo loppukirjoissa.

Valedron päiväkirja on voimakas taikaesine. Voldemort ohjailee Ginnyä sen kautta, se on myös hirnyrkki. Ensimmäinen hirnyrkki, joka mainitaan ja myös tuhotaan. Myös toinen hirnyrkki mainitaan, eli Voldemortin "sielun pala" Harryssa, jonka vuoksi Harry on kärmessuu, luultavasti ominaisuus poistui Harrysta Voldemortin sielun palan Harryssa kuoltua.

Salaisuksien kammiossa Harry puhuu Valedron muiston kanssa ja käy vimmaisen taistelun elämästään. Harry tappaa Lajitteluhatusta vetämällään Rohkelikon miekalla basiliskin ja todistaa olevansa oikeassa tuvassa. Basiliski pureman hän hoitaa Fawkesin (Feenikslinnun) kyyneleellä. Basiliskin torahampaalla hän tuhoaa ensimmäisen hirnyrkin eli Voldemortin päiväkirjan. Fawkes on puhkonut aiemmin basiliskin silmät.

Harry vapauttaa myös kotitonttu Dobbyn Lucius Malfoylta. Dobby näyttelee Kuoleman varjeluksissa isoa roolia, joskin uhraa henkensä. Harry kaivaa Dobbyn haudan käsin. Teko jota maahinenkin arvostaa.

Kirjojen besserwisser Hermione Granger keittelee monijuomalientä, mutta muuttuu kissaksi, (kun Harry ja Ron ovat tunnin ajan kuin Crabbe ja Goyle). Lisäksi Hermione kangistuu, keksittyään Salaisuuksien kammion "ulostulon". Hermionen lukuvuosi menee siis alavireisesti. Myös huipauskausi jää kesken.

Argus Voro, Tylypahkan vahtimestari paljastuu surkiksi, joka käy Pika lumo -taikuuden kirjekurssia. Voron Norriska kissa kangistetaan, ja Voro syyttää Harrya. Surkki on noidan ja velhon lapsi, jolla ei ole taikavoimia, käänteinen ilmiö sille, jos jästiperheen lapsi on noita tai velho, kuten Lily Potter oli ja Hermione Granger on. Salazar Luihunen halusi tuhota kaikki "kuraveriset", eli ei-puhtaat velhot. Tom Valedro eli lordi Voldemort on äitinsä puolesta alenevassa polvessa sukua Luihuselle. Paradoksaalista on se, että lordi Voldemortin isä oli lemmenjuomalla huumattu jästi ja äitikin oli rappeutuneen suvun heikkolahjainen noita. Lordi -tittelikin oli hullun omaa keksintöä. "Puoliverisiä" noitia on hyvinkin paljon, kuten Kalkaros ja Harry Potter.

Ensimmäisellä lukukerralla nauratti narsisti Gilderoy Lockhartin "tempaukset", kolmannella lukukerralla ei enää, mutta tässä tarinassa on paljon loppukirjojen askelmerkkejä, ja Tom Valedron "muistoja". Tämä  on monella tapaa mielenkiintoinen ja kaikesta huolimatta hyvä Harry Potter -kirja.

Olen blogannut:
Harry Potter ja Viisasten kivi
Harry Potter ja Salaisuuksien kammio
Harry Potter ja Liekehtivä pikari
Harry Potter ja Feenixin kilta

Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Harry Potter ja Kuoleman varjelukset
Harry Potter -Legenda
Harry Potter -sarja

Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä

Grimmin sadut I - III

Grimmin sadut I - III, alunperin Jacob ja Wilhelm Grimm ovat koonneet nämä 201 satua vuonna 1847. Tammi 2012, sivuja yhteensä 1055.

I-osa  Ruusunen ja muita satuja
Ykkösosassa on tunnetuista Grimmin keräämistä saduista Ruusunen ja Punahilkka. Ne ovat pysyneet muuttumattomina.

Ruusunen on noin kuuden sivun mittainen kaikkien tuntema iätön satu pikku prinsessasta, jolle on käydä kalpaten ristiäisjärjestelyjen vuoksi. Kuningas ja kuningatar saavat pitkän odotuksen jälkeen tyttären, jonka ristiäisiin he kutsuvat vieraita, mutta vain 12 tietäjänaista, koska on vain niin monta kultalautasta, Yksitoista tietäjänaista ovat "lahjansa" antaneet, kun kuokkavieraana kolmastoista tietäjänainen tulee "ennustamaan ristiäisiin, että tyttö saa 15-vuotiaana haavan värttinästä ja kuolee". Kahdestoista tietäjänainen kumoaa ennustuksen sanomalla, että prinsessa Ruusunen ei kuole vaan vaipuu satavuotiseen uneen. Värttinäennustus toteutuu ja vuosisadan verran linnan väki on unessa kunnes kuninkaan poika löytää kasvillisuuden keskeltä linnan ja herättää prinsessan ja muun hoviväen unesta. Nykytulkinnat sadusta on taltioitu hyvin Edvin Laineen filmiin (vuodelta 1949). Disneyn versio on vuodelta 1959.

Tässä niteessä on myös Punahilkka -satu, joka menee tunnetulla tavalla, susi syö sekä isoäidin, että Punahilkan. Suden vatsa leikataan ja se kuolee. Satu kuitenkin päättyy uuden suden tuloon, mutta tällöin ollaan varovaisempia ja susi houkutellaan kuumaan pataan makkaran hajun avulla.

II-osa Tuhkimo ja muita satuja
Tuhkimo on Disneyn animaatiossa saanut hieman "lievennyksiä", mutta perusrunko on hyvin samanlainen. Kirjassa Tuhkimo -satu on yhdeksän sivun mittainen.  Rikkaan miehen vaimo sairastuu ja kuolee. Tuhkimo jää äidittömäksi. Mies avioituu uudelleen. Uusiovaimo kahden tyttärensä kanssa ottaa huushollin haltuun. Tuhkimo saa rääsyissä piikoa. Isä tuo mammonaa äidille ja tämän tyttärille. Tuhkimo istuttaa pähkinäpensaan äitinsä haudalla, jossa käy itkemässä ja rukoilemassa. Tuhkimon toiveet käyvät haudalla toteen. Vietetään kolmipäiväiset tanssiaiset, johon ilkeät sisarpuolet menevät tyrkylle. Työn jälkeen Tuhkimo saapuu paikalle  kyyhkysten tuomissa vaatteissa. Tuhkimo hurmaan prinssin, joka haluaisi lähteä saatille, mutta Tuhkimo katoaa, kolmantena tanssipäivänä prinssi on piennyt portaat, jolloin Tuhkimon kenkä jää kiinni. Ilkeät sisarpuolet sovittavat kenkää. Toinen leikkaa varpaansa, toinen kantapäänsä, mutta kyyhkyt paljastavat petoksen, ja viimein Tuhkimo sovittaa omaa kenkäänsä. Häissä kyyhkyset puhkovat ilkeitten sisarpuolien silmät, jotka elävät loppuelämäänsä sokeina.

Tässä osassa on myös satu Sammakkokuninkaasta ja Rauta-Heikistä. Prinsessa tiputtaa kultapallon veteen, jonka hakee puhuva sammakko. Prinsessa on luvannut ottaa tämän mukaan. Minusta ilkeä ja itsekeskeinen prinsessa jättää sammakon metsään. Sammakko saapuu linnaan, prinsessa haluaa kääntää selkänsä, mutta isä pyytää sammakon sisälle. Makuuhuoneessa Prinsessa nakkaa sammakon seinään ja se muuttuu prinssiksi kotiin. Uskollinen Rauta-Heikki vie prinssin ja prinsessan kotiin. Tämän tarinan opetusta ihmettelin, oliko ennen tapana nakella sammakkoja seinään ja olla täyttämättä lupauksia.

Kolme kehrääjä -sadussa  Kuningatar käskee kehrätä maalaistytön kangasta, jos urakka tulee täyteen hän pääsee naimisiin prinssin kanssa. Laiska tyttö delegoi työn kolmelle työläisnaiselle, joille lupaa paikan hulppeissa häissä. Onko tämän tarnan opetus, että ei kannata tehdä itse mitään vaan määrätä muita? Sadussa työ on muuttanut työläisten ulkonäköä, esimerkiksi yhdellä on jalka lattana rukin polkemisen vuonna. Laiska nainen säilyttää ulkonäkönsä hehkeänä ja kelpaa prinssille. Tämä on hyvin nykyaikainen tulkinta, eli kannattaa hyötyä toisesta mahdollisemman paljon.

III Lumikki ja muita satuja
Lumikin kuuluisin versio on Disneyn piirretty vuodelta 1937. Tämä tarina on miltei samanlainen. Tässä vain ilkeä äitipuoli käskettyään metsästäjää tappamaan Lumikin ja tuomaan tämän keuhkot ja maksan, jotka syö. Metsästäjä on tuonut villisian sisäelimet ja Lumikki asuu seitsemän kääpiön kanssa. Peilin kertoessa totuuden äitipuoli yrittää tukahduttaa Lumikkia, seuraavaksi yrittää tappaa häntä myrkytetyllä kammalla, ja lopuksi myrkkyomenalla. Prinssin siirtäessä arkkua se putoaa, ja myrkkyomenan pala putoaa Lumikin suusta ja niin hääkellot voivat soida. Häissä äitipuolelle laitetaan tuliset rautakengät, joihin tämä kuolee.

Hannu ja Kerttu ovat köyhän uudelleen avioituneen puunhakkaajan lapsia. Äitipuoli vie lapset metsään ja jättää sinne. Kerran Hannu ja Kerttu tulevat kotiin, mutta seuraavalla kerralla he joutuvat noidan mökkiin. Noita lihottaa Hannua, ja aikoo syödä lapset, mutta päätyy itse kuumaan uuniin. Kun Hannu ja Kerttu saapuvat kotiin, on isä leskeytynyt uudestaan. Hannu ja Kerttu ovat keränneet taskuihinsa helmiä ja jalokiviä, joten perheen elintaso on turvattu.

Grimmin sadut ovat useimmille tuttuja, hienoa että ne ovat kaikki samoissa kansissa. Saduilla on usein opetuksia, eli ole nöyrä ja kiltti, niin lopulta käy hyvin ja pääset prinssin tai prinsessan kanssa naimisiin tai löydät aarteen. Pahoista äitipuolista päästään eroon, ja elo isän kanssa jatkuu.

Pidän itse yllä siteeraamistani saduista, mutta niiden opetukset eivät ole ehkä nykypäivää. Harvemmin suurkaupungin slummista noustaan rikkaaksi ja kuninkaalliseksi. Lotossakin voittaa vain harva. Eniten ihmetyttää äitipuolten hallitseva asema, mies on tuolloin ollut perheen pää, hänen tehtävä on pitää pelisäännöt perheessä kunnossa.

José Saramago: Elefantin matka

José Saramago: Elefantin matka, A Viagem do Elefante 2008, suomentanut Sanna Pernu, Keltainen pokkari, Tammi, sivumäärä 225.

Portugalilaisen nobelistin José Saramagon kirjan nimi on harvinaisen osuva, eli tarina kertoo Aasiannorsu Salomen matkasta Portugalista Wieniin vuonna 1551. Suuri vankeudessa ollut eläin on ollut Portugalin kuningas Juhana III:n, joka päättää antaa sen lahjaksi vaimonsa Katariinan serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille.

Tiedustelut lahjan vastaanottamisesta tehdään diplomaattipostilla, myönteisen vastauksen jälkeen eläin-parkaa aletaan siirtää idemmäksi jalkapelillä. Norsu syö paljon, joten heinän raahaamisesta muodostuu ongelma. Heinäpaaleja laitetaan rattaille, jota vetämään hankitaan härkiä. Olisin olettanut, että heinäpaali olisi varsin uusi keksintö 1800-luvun lopun tai 1900-luvun, joka tapauksessa heinäpaaleja on kärryt täynnä. Saattojoukko ei ole kovinkaan motivoitunut retkeen, komentajalla on lapset ja raskaana oleva vaimo kotona. Sensijaan eläintenhoitaja Subhro on joutunut siirtymään jo Intiasta Eurooppaan ja on ainoa, joka norsua osaa hoitaa.

Matkaa vaikeuttaa eri valtioiden valtapyrkimykset. Itävaltalaiset haluavat saada norsun "hallintaansa" ennenaikasesti, lisäksi sataa, ruuasta on pulaa ja sudet seuraavat.

Norsu luovutetaan Valladolidin kaupungissa. Arkkiherttua ristii Subhron Fritziksi ja Salomon Suleimaniksi. Matka jatkuu Ranskaan, sieltä laivalla Genovaan, josta Alppien yli Wieniin ...

Kirja on kirjoitettu vastoin sääntöjä isoista kirjaimista ja virkkeen päättämisestä pisteellä. Lisäksi uskonnoista ja niiden uskomuksista on puhetta. José Saramago yrittää olla ironisen hauska, lukija päättää pitääkö tyylistä: "suleiman aiheutti ruuansulatuskanavansa hajoamistuotteilla vakavaa vauriota sille jalolle asialle, että niinkin kaukana toisistaan olevat yhteiskuntaluokat kuin elefantinhoitajien ja arkkiherttuoiden voisivat elää sopusoinnussa keskenään..."  193 -194. Tämä ei ole ehkä paras osoitus, mutta en viitsi kirjoittaa lainaukseksi kahta sivua.

José Saramagon Elefantin matka on minusta varsin tylsä kirja, mutta osoittaa toisaalta Euroopan Uuden ajan älyttömyyttä.  Kirjassa mainittu Portugalin Juhana III (1502 - 1557) sai lisänimen Hurskas, hän perusti inkvision Portugaliin vuonna 1536. Juhana III astui valtaistuimelle 1521. Kristoffer Kolumbus yritti saada Portugalin Juhana II:a rahoittamaan matkaa meriteitse lännen kautta Intiaan. Juhana II ei rahoittanut matkaa, jolloin Kolumbus sai rahoituksen Kastiliasta. Kaikesta huolimatta kirjan tapahtuma-aikaan 1550-luvulla Portugali on merimahti ja "hallitsi" paloja Intiasta, joka selittää norsun rahtauksen Eurooppaan. Itävallan arkkiherttua Maksimilian II lienee herra, joka toimi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarina vuosina 1564 - 1575. Hän meni naimisiin serkkunsa Marian kanssa 1548 (korjattu). Parille syntyi liuta lapsia, kirjan mukaan peräti kuusitoista, joista osa ei selvinnyt aikuisikään asti. Älyttömyys sen sijaan ilmenee minusta kruunupäiden keekoilusta ja kaiken turhan tekemisestä. Intiasta norsun rahtaamisessa Portugaliin ei minusta ole mieltä, eikä sen siirtämisessä Alppien yli Wieniin, jossa se vajaan kahden vuoden kuluttua kuoli. Norsun matka kesti puolisen vuotta elokuusta 1551 tammikuun alkuun 1552, kuolo korjasi uljaan eläimen 1553. Hannibal käytti sotanorsuja toisessa puunilaissodassa. Alppien ylittäminen aiheutti suurta kuolleisuutta norsuissa Hannibalinkin kävi lopulta huonosti ja Rooma jäi valtaamatta.

*****
Saramago José (1922 - 2010) oli portugalilainen kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1998. Kirjasähkökäyrässä kirja on arvioitu napakasti näin.

José Saramagolta on suomennettu myös romaani Lissabonin piirityksen kirjuri

Juhani Aho: Rautatie

Juhani Aho: Rautatie, eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet, 1884. kuvan kirja WSOY, sivumäärä 126.

Juhani Ahon Rautatie on legendaarinen kuvaus maaseudun Matista ja Liisasta, jotka elelevät kaksistaan lehmäänsä ja talouttaan hoitaen ja ansoja kokien, lisäksi Matti tekee muille maataloustöitä,

Juoni lyhyesti
Arjen kuviot särkyvät, kun Matti kuulee talvella pappilan pehtorilta rautatiestä uudesta keksinnöstä. Liisa käy pappilassa ja ruustinna kertoo lisää rautatiestä.
Juhannuksen aikana Matti ja Liisa taivaltavat jalan Lapinlahdelle, he puhuvat kirkossa käynnistä mutta he saapuvat rautatieasemalle, missä Ville ohjaa heidät asemalle ja ostamaan lipun. Matti ja Liisa saavat ihmeteltävää rautatiestä, asemasta, lennätinpylväistä, morsetuksesta ja viimein junamatkasta, joka päättyy huonosti. Matille tarjotaan ryyppyjä, eivätkä he astu oikealla asemalla pois. Kävellessään takaisin harmi tekee pariskunnan hiljaiseksi. Kotiin tullessa ei rautatiestä enää puhuta.

Arviointia
Rautatie tuli Suomeen jo 1836, ja henkilöliikenne alkoi viimeistään vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välillä. Rautatie oli kuitenkin jo vakiintunut Euroopassa.
Tekstistä ilmenee, että Liisa osaa vain tavata: " Ähvä-öö-ärrä … vör … tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen oven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut …". Matti ei ole lainkaan lukumiehiä: "Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin katsella. Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja kattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin … hän tiesi, että Matti oli huonolukuinen, hyvin huonolukuinen". 
Teos kuitenkin kuvaa luultavasti hyvin silloiset olot, ei ollut suomenkielisiä lehtiä saatavilla (ainakaan maaseudulla), lukutaito oli heikkoa, ja kaikki tieto kulki suusta suuhun. Matti ja Liisakaan eivät usko ennen kuin näkevät.

Kerronta
Juhani Aho kuvaa hyvin maalaismiljöön ja elämän pienessä mökissä. Hän käyttää kaikkitietävää kertojaa ja välillä tarkastelussaan jopa harakan näkökulmaa. Tässä kuvauksessa harakka mainitaan ensimmäisen kerran: "Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi koivujen keskessä. " Harakka muuten mainitaan teoksessa 24 kertaa, useammin kuin juna tai veturi.

Tapahtumapaikkana on Lapinlahti, Savossa.

Rautatie -sana mainitaan teoksessa 108 kertaa.

—Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie—
—Rautako tie?
—Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon … ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.
—Sitä tietäkö?
—Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.
—Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
—Yhtä kyytiä—!
—Eikö pidä syöttääkään välillä?
—Ei tarvitse … rautatien hevoset syövät juostessaan … tietääkö
Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
—En minä häntä—
—Ne syövät halkoja—

Juna mainitaan yhdeksän kertaa, mutta junaa kutsutaan myös masinaksi seitsemän kertaa:

Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan.
—Niin, sekö masina se tulee?
—Niin, niin, masina—sitä kutsutaan täällä junaksi!

Veturi mainitaankin vain kaksi kertaa, mutta siitä käytetään myös nimitystä lokomotiivi, joka sekin mainitaan vain kerran

—Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli veturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.


Hevosesta ja tammasta puhutaan molemmista yli 60 kertaa, eli yhteensä 120 kertaa. Hevosella yleensä tehdään matkat, mutta Lapinlahdelle Matti ja Liisa yllättäen kävelevät, ehkä siksi, että aikovat matkustaa junalla. Maatalousyhteiskunnassa eletään, lehmästä puhutaan 25 kertaa ja  lypsämisestä 11 kertaa. Matilla ja Liisalla on kissa, joka mainitaan 14 kertaa.

Juhani Ahon Rautatie on kuvaus maaseudusta ja muutoksesta sekä ihmisten suhteesta maailman muuttumiseen ja uusiin keksintöihin, ja uusien asioiden kokemiseen ("haltuun ottoon").

Teema on juuri kehitys ja suhde siihen. Matti ja Liisa kokivat junamatkan ja yrittävät sen sitten nopeasti unohtaa. Tämä kuvaa uusien asioiden kokemista vielä nykyisinkin (yläkuva otettu Pasilassa vuonna 2016, itsellänikin kesti aikansa löytää kolikoilla toimiva lippuautomaatti). Osa ihmisistä tuntee ennakkoluuloa kaikkea uutta kohtaan. Jos vastoinkäymisiä tulee, palataan vanhaan ja vaietaan.

*****

Juhani Aho (1861 - 1921) oli suomalainen ammattikirjailija, jonka pääteoksia on myös kolmiodraama Juha, jonka bloggaus on TÄÄLLÄ, ja jonka lehmäasioita olen tarkastellut täällä. Papin tytär edustaa Ahon toisenlaista tyyliä kuten sen jatko-osa Papin rouva. 

Juhani Aho oli kotoisin Lapinlahdelta ja hänen isänsä oli rovasti Brofeldt. Ahon ura oli kunniakas, ja hän odotti Nobelin kirjallisuuspalkintoakin. En tiedä menikö mahdollisuus ensimmäiseen maailmansotaan jolloin palkintoa ei jaettu vuonna 1914 eikä 1918. Alkuvuosina palkintoja tuli Pohjoismaihin eli vuosina 1903 ja 1920 Norjaan, 1909 ja 1916 Ruotsiin, sekä 1917 Tanskaan.

Jacinto Benavente: Veijareita

Jacinto Benavente: Veijareita , Los intereses creados, 1907, (kuva on Playmobil "ukoista")

Veijareita on Jacinto Benaventen näytelmä, jonka on suomentanut Terttu Oroza teokseen Nobel-kirjailijoita 2, Otava 1977

Veijarit -näytelmä on farssi ja minusta uskomattoman hauska. Leandro ja Crispin tulevat kaupunkiin rahattomina. Leandro on epätoivoinen, mutta Crispin sanoo, että vaatimalla saa, ja ilmaiseksi. He majoittuvat majataloon, Crispin sumuttaa, että on Leandron palvelija, ja isäntä on uskomattoman rikas ja kuuluisa. He tarjoavat majapaikan laskuun myös paikalle tuleville  kapteenille ja Harlekiinille.

Crispin järjestää juhlat Leandron nimissä. Tähtäimessä on rikkaan Policinellon kaunis naimaikäinen tytär Silvia. Manipuloimalla isää hän erottaa Leandron ja Silvian. Silvian orastava rakkaus roihahtaa liekkeihin.  Itse asiassa sekä Crispin että rikas Policinello ovat olleet kaleereilla.

Crispin järjestelee asioita suotuiseen suuntaan levittämällä juoruja hyökkäyksestä Leandron kimppuun.

Crispin ja Leandro ovat eläneet huiputtamalla muuallakin, ja kaupunkiin saapuu lakitieteen tohtori, jolla on 3900 liuskaa aineistoa parivaljakkoa vastaan.

Vaikeudet on tehty voitettavaksi, ja farssin omaisesti nuoret rakastavaiset saavat toisensa ja oikeusjutusta luovutaan.

Luen mielelläni näytelmiä, mutta en käy useinkaan teatterissa. Tämä on ainakin luettuna paperilta todellinen farssirakkauskomedia, näyttelijöistä ja ohjaajasta riippuu, onko näytäntö hauska, luultavasti on. Tätä on esitetty Espanjassa viimeksi Madrissa 2010 - 2012, lähde Wikipedia.

*****
Nobelin kirjallisuuden palkinto myönnettiin vuonna 1922 Jacinto Benaventelle

Jacinto Benavente (1866 - 1954) oli espanjalainen näytelmäkirjailija. Hän luki lakia, mutta keskeytti opiskelunsa, ja perheen varallisuus mahdollisti kirjailijan uran.

Kari Levola: Kunnian kentät

Kari Levola: Kunnian kentät, Artmix oy, Pori 1985, sivumäärä 191.

Kunnian kentät -kirja on kirjoitettu vuonna 1985, jolloin Dingo bändinä oli parhaimillaan ja fanihysteria oli suurimmillaan.

Bändistä oli tuolloin jo lähtenyt alkuperäisbasisti Eve. Ilmeisesti kirjailija Kari Levola oli matkustellut keikkabussissa, ja käynyt keikoilla ja haastatellut Dingon jäseniä. Tällöin bändissä ovat olleet Pertti Nieminen eli Neumann, Jouni Virta eli Jonttu,  Veli-Pekka Nuotio eli Pete,  Pertti Laaksonen eli Pepe sekä Juha Seittonen eli Quuppa.

Kirjan aihe on ollut kirjoitushetkellä kiinnostava. Wikipedian tulon myötä kaikki nämä tarinat ovat nyt jo netissä, mutta tämän kirjan suola on valokuvakavalkadi, kuvat ovat vielä mustavalkoisina. Teksti on yllättävän kaunokirjallista: "Keikkabussin hämärässä nuokkuu viisi hiljaista, Sävel joka heitä nyt yhdistää on dieselin ääni. Kaarteessa juomakori lentää kolisten ovisyvennykseen. Ja taas dieselin tasainen äänekäs hiljaisuus". s. 186. Tämä on minusta kaunokirjallista, koska diesel on polttoainetta, eli ääni tulee oikeasti moottorista ei dieselistä. Juomakorin lentäminen ei aiheuta ääntä vaan törmäys ovisyvennykseen. Minua  kummatutti Siepparit ruispellossa -otsikko, teksti ei minusta liittynyt ruispeltoihin eikä sieppaamiseen, eikä myöskään J. D Salingerin klassikkoon. Sen sijaan luvun nimi Julkiset eläimet on varsin osuva, sillä fanien jahti ja innostus katsella julkkiksia oli varsin suurta, lisäksi tämä viittaa ehkä myös Hassisen Koneen vastaavaan kappaleeseen, jonka tematiikka on hieman toinen.

Kirja koostuu tuokiokuvista, jossa bändin jäsenet muistelevat nuoruuttaan ja bänditouhun alkua. Neumann lähti vanhempien eron jälkeen merille, oli intissä, ja Ruotsissa töissä. Merimiesjuttuja on sangen paljon. Quuppa aloitti 13-vuotiaana soittaa rumpuja, hänkin kävi armeijan. Sivarissa olo oli tuolloin muusikkopiireissä jo yleistä. Jonttu oli sivariaikana Harjavallan mielisairaalassa, missä organisoi musiikki- ja liikuntakerhoa. Pepe oli sivarina Turussa, Pete oli ylioppilas ja kävi sivarin. Eli bändin jäsenet olivat hyvinkin eritaustaisia. Pori oli tuolloinkin vireä paikka. Puhutaan muistakin bändeistä (Yö, Mamba, Aika ...) Poriin oli perustettu Pelmu ja Annankatu 6:ssa oli aloitettu kulttuuritoiminta. (Pori on kaupunki, jossa en ole koskaan käynyt, joten olen kirjan tekstin varassa).

Julkisuutta oli bändin ympärillä paljon, liikaakin? Kirjassa ruoditaan Mattiesko Hytösen juttua Hesarissa, joka ei ollut bändin mieleen. Tuollainen juttu oli heidän mielestä ollut kärjekäs? Mutta 30 vuotta myöhemmin, sillä ei ole tätä merkitystä. Iltalehden kolumnissa 10.10.2009 Mattiesko Hytönen itse varmasti viittaa tuohon juttuun (ja ehkä tuolloista Hesarin juttua on kolumnissa siteerattu paljonkin), eikä se minusta  ole nykymittapuun mukaan ilkeä, maailma on muuttunut mattieskoseni, minusta Karjaan keikan kuvaus oli lempeän ironinen ja sai bändin jäsenet näyttämään ihmisiltä:)

Kunnian kentät on myös Dingon singlebiisi vuodelta 1985. Biisi on varsin mahtipontinen ja erosi minusta voimakkaasti Dingon aiemmasta tuotannosta (tai olen kuunnellut Dingon tuotannon ja ostanut Kerjäläisten valtakunta CD:n).

Lainaus biisin sanoista:

Kunnian kentät on viimeinen paikka, missä toisensa saa.
Ihmiset joista toinen jää kunnian kentälle makaamaan.

Odotin kevättä liikaa, taisteluhaudoissa.
Länsirintamalta ei mitään uutta, ei edes huomista.

Dingon Kerjäläisten valtakunta on hyvä albumi, se on biisien sanojen ja sävelten osalta Neumannin käsialaa. Biisilista on Valkoiset tiikerit, Rio Ohoi, Tuulen viemää, Nahkatakkinen tyttö, Autiotalo, Kerjäläisten valtakunta, Kirjoitan, Kulkuri ja kaunotar, Valomerkki, ja Hämähäkkimies.
Dingon kerjälaisten valtakunta on Musiikkituottajien tilastojen mukaan Suomen neljänneksi myydyin levy kokonaismyynnillä 190 894 kpl. Nimeni on Dingo -levyä on myyty 108 591 kpl ja Pyhä klaani -levyä 77 425 kpl.

Minusta bändin alamäki oli jo 1985 alkanut, vaikka Autiotalo on bändin paras biisi, eikä sen veroista biisiä oltu ennen tehty. Dingo on soitellut aika ajoin myöhemminkin eri kokoonpanoissa, yhteinen tekijä lienee ollut Neumann, joka siis rustasi Dingon biisit (Bändin nimi oli alkuvaiheessa Soho).

Vain Elämää -ykköskaudella Neumannin päivänä esitettiin biisit Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi ja Autiotalo tältä levyltä. Jari Sillanpää esitti Dingon läpimurtobiisin Sinä ja Minä, Kaija Koo biisin Mennään hiljaa markkinoille ja Cheek esitti biisin Levoton Tuhkimo. Neumann kunnostautui minusta Katri Helenan päivänä biisissä Anna mulle tähtitaivas.

Vain Elämää ykköskauden levyä on myyty 177 972 kappaletta (kuvan levy on minulla). Neumann on kansikuvassa edessä Kaija Koon ja Erinin välissä,

Minusta nämä Pori-tiedon sivut Dingosta ovat hyvät.

(editoin kirjoituisvirheitä pois, kun ehdin)

*****

Kari Levola (s.1957) on syntynyt Porissa ja on raisiolainen kirjailija, joka voitti esikoisrunokokoelmastaan Avovedet J. H. Erkon palkinnon,

Kari Levola on kirjoittanut myös sujuvan nuorten kirjan Kaksi palkkia latausta.

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja, WSOY SiniSet 1975, sivumäärä 304.

Juoni lyhyesti ja henkiköt (älä lue jos et ole lukenut kirjaa)
Heikki Turusen ( s. 1945) esikoisteos Simpauttaja kertoo Pielisen rannalla olevasta kylästä. Isä ajaa peltotöistä poikansa Imppa Ryynäsen kotoa, jonne pojista jää erikoinen Otto Ryynänen. Imppa menee Jouko Pirtamolle töihin tekemään salaojia ja muuttaa asumaan aittaan, jossa tutustuu Simpauttajaan. Simpauttaja on monessa avaintapahtumassa mukana, mutta tarinan kokija on aikuistuva Imppa. Turunen kuvaa tarkasti ja aidosti kylän elämää ja jännitteitä.

Kuuno Taivaisen Juulia vaimo on edelleen hehkeä ja näyttelee itseään pyykillä Ryynäsen Otolle, joka veistelee naisen kuvia, ja on vajaamielinen. Simpauttaja tapaa Juulian ja sutkin savolaisen suu käy ja pian metsässä rakkauden teot alkavat. Imppa tuntee vetoa Marketta Willmaniin, ensin Marketta näkee rakastelevaiset (Juulia ja Simpauttaja) yhdessä ja sitten Imppa. Imppa pitää etäisyyttä kylän nuoriin kolleihin Lassiin ja Hemmoon, mutta herkkä suhde Markettaan viriää ja kasvaa. Imppa yrittää muuttaa sen fyysiseksi, mutta Marketta torjuu sen vedoten "päiviinsä". Imppa ei ole todistamassa Marketan lähtöä Lieksaan lastenhoitajaksi. Simpauttaja kertoo myöhemmin Impalle, että Marketta on joukkoraiskattu Lieksassa. Impan ajatuksia ei kerrota, mutta Lassi hörisee Impalle, että ehditkö saada siltä.  Lassi on juopotteleva ja tappeleva kyläkolli.

Kylän ensimmäisiä ylioppilaita on toimittajan työstä potkut saanut Jomppa, jonka kännistä toikkarointia seurataan, hän on humalassa entisessä kansakoulussa ja kirjastossa. Jomppa selittää suurkaupungin vieraudella viinanjuontiaan. Mutta miksi hän jatkaa kännissä oloaan kotikylässään? Kuunon ollessa metsätöissä Simpauttaja menee kiksauttelemaan Juliaa heidän pirttiinsä. Kuunolle on suhteesta kuiskuteltu, ja kotinpaluun jälkeen mustasukkaisuuden padot aukenevat. Kuuno retuuttaa väkivalloin uskottoman vaimonsa Pirtamolle selvittämään asiaa. Pirtamoilla on talossa surua, sillä juovuksissa olleen vanhan isännän niskat oli mennyt (tai laitettu) nurin ja vanhaisäntä on kuollut ...

Imppa kokee avaintapahtumat. Hänen ajatuksiaan ei paljasteta, mutta Turunen välittää puhumattomuudessakin herkän miehen sisimmän. Voin rehellisesti sanoa, että minulla oli ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Luulin kirjan olevan rivon ja riettaan, mutta se oli herkän nuoren kokema ensimmäinen irtiotto kotoa, elämän ensimmäinen karkaisu. Tarina kasvaa, loppuratkaisu on omintakeinen, kyläyhteisöä on kuvattu tarkasti ja rehellisesti.

Henkilöt on taustoitettu hyvin. Kylä elää agraariyhteisössä, lehmiä pidetään, viljaa viljellään, kesällä käydään tanssiaisissa, Jussiryssän baarissa juovutaan. Vanhempi kaarti on kokenut sodan rintamalla. Kuka on tullut fyysisesti raihnaisena, kuka  henkisesti. Elämä jatkuu, vaikka pääkaupunkiseudulla syrjäseutua ei ymmärretä, eikä arvosteta. Marketan ja Jompan kohtalot kertovat sen, että ulkomaailma on uhkia täynnä, vanhemman kaartin rintamapalvelus on ollut ehkä ainoa aika, jolloin he eivät ole asuneet kylässä.

Tarinan loppu on murheellinen. Juulian toilailut laitetaan vajaamielisen Oton syyksi, joka kiikutetaan hoitoon. Myös Pirtamon vanhaisännän kuolema kuitataan tapaturmaksi (kirjassa ei paljasteta oliko?)

Tarinan päähenkilö Imppa on sympaattinen, sitä ei voi sanoa Simpauttajasta, jonka moraalinen selkäranka ja teot aiheuttavat paljon päänvaivaa koko kylälle. Toisaalta hän toimii ukkosenjohtimena. Juulian ja Kuunon suhteessa on ollut jo sota-ajalta paljon lastia.

Kylässäkin elämä voi päättyä oman käden kautta:
- Niin ja Erkin naapuri se ampu ihtesä, Imppa kertoi
- Kananen vai? Juu. Tynamiittia suuhun ja halleluja. Mikä saatana vaivaa näitä ihmisiä? s.19

Aina ei tarvita baaria ryyppämiseen:
Mulle on yleensä sama missä mä ryyppään. Mää en tartte siihen mitään hienoo rekvisiittaa enkä humppaorkesteria niinkun jotkut muut. Mää olen itseriittoinen ainakin kännissä. s.20

Heikki Turusen Simpauttaja on saanut sekä J.H Erkon -palkinnon että Kalevi Jäntin palkinnon, Turunen on kirjoittanut myös Joensuun Ellin sekä Kivenpyörittäjän kylän. Minusta tässä on samankaltaisuutta kahden yllättävän kirjan kanssa, eli Hannu Salaman Juhannustanssien kanssa, lähinnä siksi, että tässä kuvataan maaseutuyhteisöä, sen jännitteitä, viinanjuontia, rivojen puhumista, naimistakin ja onnettomuutta sekä yllättäen myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta. Häräntappoaseen päähenkilö Alpo Korva lähetetään kotoa pois maalle, kirjassa kovanaama Allu on varsin herkkä poika  ja hänen kauttaan koetaan aikuiseksi kasvamisen teemoja. Kerttu on myös herkkä. Tässä Marketta joutuu kokemaan vielä enemmän ja pahempaa, eikä hänen kohtalostaan kerrota, kuten ei Häräntappoaseen Kerttu Hurmeenkaan.

Kenzaburo Oe: Hiroshima notes

Kenzaburo Oe: Hiroshima notes, kääntänyt englanniksi David L. Swain ja Toshi Yonezawa, Marion Boyars,  sivumäärä 192.

Koko elämä voi olla olla riippuvainen muutamista päivistä.

Taustaa
Toisen maailmansodan loppuvaiheissa 6.8.1945 räjäytettiin ensimmäinen atomipommi Hiroshiman yläpuolella noin 550 metriä maanpinnasta 75 000 ihmistä kuoli heti tulipalloon ja paineaaltoon, ja ne jotka eivät kuolleet tai eivät olleet syntyneet altistuivat säteilylle. Säteilyyn ja muihin vammoihin on kuollut huomattava määrä ihmisiä ja pommi on aiheuttanut mittavaa humanitaarista kärsimystä vieläkin.

Kenzaburo Oe vieraili 1963 kesällä Hiroshimassa. Hänelle oli syntynyt esikoinen, joka "ei ollut terve", tämä matka muutti Oen koko elämänasenteen ja tässä kirjassa on kirjoituksia Hiroshimasta.

Hiroshima notes on käännetty englanniksi luultavasti 1995 ja kirjoitettu 1963, 1964 ja 1965. Oe on syntynyt tammikuussa 1935, joten hän on ollut 10-vuotias, kun Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit on pudotettu. Hän sai 1994 Nobelin kirjallisuuden palkinnon, niiltä sivuilta on seuraava lainaus:
"Japan's capitulation after the dropping of the atomic bombs in 1945, when the Emperor - a divine personage - descended to the people and spoke in a human voice, was a shocking experience for the young Oe. The humiliation took a firm grip on him and has coloured much of his work. He himself describes his writing as a way of exorcising demons".
Japani antautui 14.8.1945, kun atomipommit pudotettiin 6.8 ja 9.8.1945. Keisari Hirohito ilmoitti antautumisesta radiossa. Atomipommien käyttöä nykyisin pidetään virheenä (joka tässäkin kirjassa ilmenee), mutta tuolloin uuvuttavan toisen maailmansodan lopussa  pitää ottaa huomioon koko sota ja Japanin aggressio ja Japanin toimet siviiliväestön ja sotavankien suhteen ja haluttomuus antautua ehdoitta. Antautumissopimus allekirjoitettiin syyskuun toisena päivänä. Keisari "sai jäädä muodolliseksi monarkiksi", mutta hänen jumalallinen alkuperä "kiistettiin".

Kenzaburo Oe vieraili siis elokuussa 1963 Hiroshimassa, siellä järjestettiin konferenssi ja rauhanmarssi ja muita atomipommivastaisia tapahtumia ja yritetty estää ydinaseiden käyttöä ja leviämistä.

Esipuheessa Oe pohtii uhrien asemaa. Sodasta ja atomipommin räjäyttämisestä ei ole ollut avointa keskustelua. Uhrit ovat pitäneet asiasta vastuullisena tahona USA:ta, joka on atomipommin räjäyttänyt, mutta myös Japanin vallanpitäjiä, jonka aggression vuoksi se on tapahtunut.

Osa uhreista on halunnut olla hiljaa, sillä sodasta ja pommista selviäminen on vaatinut optimismia ja elämän jatkamista. Pelkoa ja katkeruutta ei voi päästä itseen.

Teoksessa ilmenee pommien uhrien heikko asema. Oe halusi tuolloin lähinnä kahta asiaa, uhreille oikeutta omaan terveydenhuoltoon ja antaa heille helpotuksia heidän kärsimyksiinsä ja kerätä kaikki tieto Hiroshiman pommin vaikutuksesta ja uhreista.

Kirjassa on paljon kertomuksia pommin räjähtämisestä ja räjähdyksen vaikutuksesta. Ne ovat karmeaa luettavaa. Hiroshima on muistuttanut Helvettiä, ja paikka on ollut tuhon jälkeen kuin iso hautausmaa. Karmeita ovat myös potilaskertomukset sairaalasta (A-Bomb Hospital) , jossa vanhemmat ihmiset kuolevat säteilystä saamiinsa syöpiin ja nuoremmista ihmisistä, jotka ovat saaneet leukemian. A-Bomb Hospital sekä Hiroshimassa että Nagasakissa on rahoitettu Uuden vuoden arpajaisilla.

Tämä on osittain samalla tavalla rakennettu kirja kuin vuoden 2015 nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teos Tšernobylistä nousee rukous, eli kertomuksia ja kirjeitä on siteerattu paljon.

Kirjan kirjoitusaikoina ovat alkaneet taistelut Laosissa ja Vietnamissa, ja useat maat myös Kiina ja Ranska ovat tehneet ydinkokeita. Uhrien tavoitteena on "ei sotaa eikä ydinaseita". Uhreista moni on syntynyt vasta sodan jälkeen.

Kenzaburo Oe pohtii myös  sanoja kuten arvokkuus, ihmisarvo ja häpeä. Ihmiskohtaloista tulee ilmi myös se, että (oma tulkintani), että häpeään vastataan itsemurhalla, ja monissa vaikeuksissa on turvauduttu itsemurhaan. Hiljaisuutta  tai vaikenemista pohditaan kirjassa niin ikään. Toisaalta ne, jotka ovat jääneet elämään Hiroshimaan, ovat alkaneet puhua eivätkä luovuta.

Lisäksi on pohdittu ydinpommia ja nationalismia.

Hiroshima notes on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä kirja. Siinä ei kiihkoilla vaan se on minusta sangen analyyttinen ja viileä.

Maailmassa on nykyään ja edelleen liikaa ydinaseita, ja pienelläkin osalla maailma voitaisiin tuhota. Kansainvälisesti pitää ponnistella rauhan säilyttämiseksi ja uusien sotien estämiseksi. Myös ydinaseiden leviäminen pitää estää.

Miten (omaa pohdintaa)?
En osaa sanoa, mutta sodat ja erimielisyydet johtuvat usein väärästä haluamisesta joka voi johtua väärästä nationalismista ja kompromissien puutteesta. Rauha on valitettavasti epästabiili olotila, koska on helpompi luoda kateutta ja epävakautta kuin rauhaa ja harmoniaa.

Minusta ydinaseen kehittäminen oli virhe ja kokonaistilanteen vuoksi vastustan myös rauhanomaista ydinvoimaa siis ydinvoimaloita, koska voi tapahtua maanjäristyksiä, tsunameja, inhimillisiä erehdyksiä, niitä voidaan käyttää polttoaineen rikastukseen, ne voivat olla iskujen kohteena. Myös ilmaston lämpeneminen hiilidioksidin vuoksi on ongelma, joka on syöksemässä ihmiskuntaa tuhoon. Hyviä vaihtoehtoja ei ole näkyvissä, koska mitään merkkiä energian kulutuksen vähenemisestä ei ole.
*****
Kenzaburo Oe (s.1935) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1994

Kommenteista noussutta:
Artsi viittaa Hiroshiman pormestarin Shinso Hamain muistelmiin Atomipommipormestari, Artsin bloggaus on TÄÄLLÄ.

Donna Leon: Ajasta ikuisuuteen

Donna Leon: Ajasta ikuisuuteen, Quietly in Their Sleep 1997, suomentanut Kristiina Rikman, Seven Otava 2012, sivumäärä 293.


Donna Leonin (s.1942) Ajasta ikuisuuteen -dekkari on Guido Brunetti -sarjaa, jonka sarjan edeltävän teoksen Kuolema tulvan aikaan bloggasin ja  pidin kyllä siitä enemmän kuin tästä, olikohan uutuuden viehätystä.

Tämän turhan tarinan tapahtumapaikkana on Venetsia, Canal Grande, jota verhoavat sumu ja italiankieliset lausahdukset (alkuun englanniksi kirjoitetussa kirjassa): Ciao, mamma,  papa, pagella,  bacinoon, callea, pronto, casa di cura, ja ainakin kerran saksaa  Auf Wiedersehen. Brunetin perhe-elämää kuvataan myös väkisin vääntäen vaimon laulamista (on ilmeisesti tavisopettaja), hänellä on myös Dante-lainausta italiaksi, on Brunetin anoppia ja appea, myös tytär Chiaran uskonnon opetusta ruoditaan ja huonoksi havaitaan, lisäksi vihjaillaan papin kiinnostusta alaikäisiin tyttöihin. Tongitaan keksittyjen järjestöjen keksittyjä toimia, lopulta teot ovat vain mielisairaiden yksilöiden mielenvikaisuutta, ei järjestelmän ongelmaa.

Kirjailijatar asuu Venetsiassa, itse kirjoittaisin rikosfiktion dekkareiksi ja mielipiteet pamfleteiksi. Kummallista on se, että Donna Leon ei anna kääntää näitä italiaksi, kuitenkin hän arvostelee maan oikeusjärjestelmää (Kuolema tulvan aikaan) ja tässä uskonnon kiertymistä tavallisten ihmisten elämään.

Tarinan alussa rikoskomisario Guido Brunettin luo tulee tutun oloinen nuori neiti Maria Testa -nimeltään (järjestössä nimeltään Suor' Immacolata!). Hän on ollut nunnana vanhainkodissa, missä Brunetin äiti on ollut. Mutta nyt neiti on eronnut palveluksesta havaittuaan siellä kuolemien yhteydessä omituista, avautunut tästä ripissä ja myös abbedissalle. Abbedissa on määrännyt hänet mietiskelemään ja vedonnut kuuliaisuuslupaukseen. Maria Testa on lähtenyt palveluksesta ja on töissä tavallisessa pesulassa ja asuu Lidossa. Brunetti tutkii ja tonkii tapauksia, muttei löydä niistä mitään erikoista. Hän on jo jättämässä tapauksen, kun kuulee, että Maria Testan päälle on ajettu, ja neiti on koomassa sairaalassa. Lisäksi kuolemantapaukset -tosin hoitolan ulkopuolella- saavat jatkoa, ja tutkimukset jatkuvat, mutta lomalta palannut poliisipäällikkö kieltää Maria Testan vartionnin, mutta ...  lopulta Brunettikin saa viillon veitsestä ja joutuu sairaalahoitoon.

Minusta kirja oli Venetsia-osiltaan liian tuttua kuivaa kuvailua, Brunettien perhe-elämää viedään mielenkiinnottomasti eteenpäin. Juoni oli minusta pitkästyttävä pohjanoteeraus, jossa hosutaan ja osoitellaan kirkon suuntaan. On siis salaista  järjestöä ja on koskettelevaa kirkonmiestä. Lopulta ratkaisu revitään yllättäen esille ja haudataan pian. Eipä ole hääppöinen bloggauskaan, mutta en viitsi tästä ale-kirjasta enempää kirjoittaa. Kansikuva on sentään hieno.

*****
Donna Leon (s. 1942) on amerikkalainen New Jerseyssä syntynyt kirjailija, joka asuu nykyisin Venetsiassa. Hän on asunut muun muassa  Kiinassa. Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat sijoittuvat Venetsiaan. Listasin kirjojen nimiä alle, monissa alkupään teosten nimissä on englanniksi sana Death, tässä tosin ei, mutta suomenkielisessä käännöksessä löytyy sana Kuolema. Tässä ajasta ikuisuuteen tarkoittaa juuri sitä.

1. Death at La Fenice, 1992 (suomeksi Kuolema oopperassa, 1997)
2. Death in a Strange Country, 1993 (suomeksi Kuolema vieraalla maalla, 1998)
3. Dressed for Death, 1994 (suomeksi Kuolema väärissä vaatteissa, 1999)
4. Death and Judgment, 1995 (suomeksi Kuolema tekee tiliä, 2000)
5. Acqua Alta, 1996 (suomeksi Kuolema tulvan aikaan, 2001)
6. The Death of Faith, 1997 (suomeksi Ajasta ikuisuuteen, 2001)
7. A Noble Radiance, 1998 (suomeksi Ylimyksen kuolema, 2002)

Poikkeus
8. Fatal Remedies, 1999,  (suomeksi Kohtalokkaat lääkkeet,  2002 ), bloggaan tästä 4.9.2016 ja tämä oli minusta parempi, vaikka kirjan alku oli kummallinen.

(Tämä oli vuoden 2016 sadas bloggaus ja kaikkien aikojen 800:s)

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, 2012, kolmas painos 2016, sivumäärä 330.

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja on dystopia. Maailmasta ovat talvet hävinneet, makea vesi on loppumassa, meri on noussut metrejä. Sodat ovat riivanneet maailmaa, jossa pidetään hyönteishuppua ja säännöstellään vettä.  Kirja tapahtuu Uudessa Qianissa Kuusamossa Skandinavian Unionin alueella. Maailma minusta muistuttaa monien filmien kuvaamaa todellisuutta. Maailma on katastrofien ja sotien kautta mennyt rikki, totalitarismi kuristaa, ihmisiä kontrolloidaan. Jätteitä kerätään ja ollaan köyhiä. Yhteiskunnassa on sekä valtaeliitti, joka voi vangita ihmisiä että salaisuuksia, joita ei saa paljastaa. Nuori polvi löytää sattumalta tietoa menneisyydestä. Juonikuvio on paljolti sama kuin  monissa tieteiselokuvissa (Star Wars episode 4:ssa, Apinoiden planeetassa, Star Wars episode 7:ssa, Wall-E:ssä) ja hieman samanlainen kuin Jukka Parkkisen teoksessa Sinun tähtesi, Allstar.

Teemestarin kirja on silti äärimmäisen hyvä kirja, vaikka sen juonikuvio onkin monesti käytetty.

Päähenkilö on täysi-ikäiseksi (17 v) tullut Noria Kaitio, teemestarin tytär, jonka äiti Lian on tutkija ja isä on teemestari. Teen valmistamiseen ja juomiseen liittyy rituaaleja ja tapoja, jotka periytyvät teemestarilta hänen oppipojalleen. Noriasta tulee teemestari, vaikka hän on oppityttö. Teemestari Kaitiolla on salaisuus, jota hän ja hänen edeltäjänsä ovat varjelleet koko elämänsä. Tunturin sisällä luolastossa on makean veden lähde. Diktatuurin sotilaat epäilevät, että Kaition teetä ei tehdä merivedestä puhdistettuun säännösteltyyn veteen. Talossa on "ratsia", jossa puutarha kaivetaan ylösalaisin ja kämppä myllätään. Mitään ei löydy, mutta epäily jää.

Diktatuurin sotilaiden tullessa yhä kiinnostuneemmaksi Teemestarin talosta äiti lähtee tutkijaksi yliopistoon. Majuri Bolin on ollut teemestari Mikoan lapsuuden ystävä, mutta pystyykö hän pitämään uteliaat sotilaat poissa teemestarin talolta.

Sanja on Norian lapsuuden ystävä. Hän  ja Noria kaivavat entiseltä muovitavaroiden kaatopaikalta muovia, korjatakseen muovisia vesileilejä. He löytävät VHS-kasetteja, joita he eivät saa toimimaan, mutta hopeanväriset kiekot alkavat paljastaa menneisyyden salaisuuksia...

Täysikäistynyt Noria valmistuu Teemestariksi, isä kuolee ja äiti lähtee kauas pois. Noria ei ole valmis Teemestarin vastuuseen ja tekee peruuttamattomia virheitä, joista ratkaisevin on lähteen salaisuuden paljastaminen. Kirjan henkilöistä Sanja on ristiriitaisin, pohdin jo alusta saakka, kenen puolella tyttö on? Lukija voi päättää onko hän Norian tosiystävä vai petturi. Noria on haihatteleva hölmö, joka ei tottele isänsä ohjeita, eikä menettele niin kuin äiti ehdottaa. Hänellä on yksi tehtävä: varjella vettä, tähänkään hän ei siis pysty. Hän pettää teemestarien klaanin, vedet menevät diktatuurin käyttöön.

Kirjan kannessa oleva  sininen ympyrä maalataan  vesirikollisen oveen. Se ilmestyy myös  Norian oveen ja lopputulos on ankea, mutta aina on toivoa, joskin lopun voi ymmärtää eri tavoin,

Kirjan kieli on kaunista, kirja oli nopealukuinen ja jännittävä.

Maailma on hyvin esitelty. Katastrofien seurauksena merivesi on huuhtonut makean veden altaat. Ilmeisesti osa maasta on saastunut tai sitä pidetään saastuneena. Vesi on vallan väline. Paarmoja ja muita hyönteisiä pörrää ihmisten ympärillä, joilla on huput suojana. Minusta kirjassa on paljon ristiriitaisuuksiakin. Täysi-ikäisyyteen liittyy suoritettava ylioppilastutkinto, eli luulisi diktatuurin romuttavan ensin kaiken opin. Lisäksi Teemestari-filosofia kaikessa hienoudessaan vaikutti hölynpölyltä, ja sopi aika huonosti ankeaan kyläyhteisöön, mutta oli hyvä raami tarinalle.

Teknologia oli kahdentasoista. Henkilökohtainen viestin ja siihen liittyvä sormenjälkitunnistus tuntuisi osoittavan korkeaa teknologiaa, mutta edelleen luulisin kaikkea viestintää kontrolloitavan ja kuunneltavan. Helipyörät tuntuivat epäuskottavilta, miksi  normaalia pyörää pitää avittaa aurinkovoimalla, eivätkö paneelit  paina paljon. Raaka-aineista oli puute ja metallia on maailmassa vähän, mutta miksi teemestarilla on talossaan paljon tuulikelloja, jotka valmistetaan metallista? Muuten tunnuttiin teknologisesti olevan kuin keskiajalla, elettiin  kädestä suuhun ja alkeellisesti

Diktatuuri teloittaa kirjoissa vesirikokseen syyllistyneitä ihmisiä. Oletettavaa olisi, että myös kidutus ja muunlaiset valvontamenetelmät olisivat käytössä, koska ihmisiä teloitetaan ilman oikeudenkäyntiä. Noria ja Sanja saivat kirmailla täysin vapaasti, eikä Teemestarilta oteta tietoja väkisin.

Kaiken kaikkiaan hyytävä teos, jonka jälkeen arvostaa veden tulemista hanasta.

Kirjan opetus: Salaisuus täytyy pitää, muuten se tihkuu tietoon. Salaisuus säilyy vain sielun sopukoissa, sitä ei voi supista muille.

Tästä ovat miltei kaikki vuoden 2012 toiminnassa olleet kirjablogit bloganneet
Aamivirkku yksisarvinen
Booksy
Kannesta kanteen
Kirjakaapin avain
Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Kujerruksia
Morren maailma
Upotus

2016 heinäkuussa Omppu Martin on täällä analysoinut varsin hyvin kirjaa, ja myös salaisuutta ja sen pitämistä, tai tässä tapauksessa kertomista eteenpäin, mikä oli suurin piirtein ainoa asia, mitä Teemestari ei olisi saanut tehdä.
*****
Emmi Itäranta (s. 1976) kirjoittaa teoksensa Ison-Britanniasta, Teemestarin kirja herätti sangen laajaa huomiota ja pokkasi sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Nuori Aleksis –palkinnon.