sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta


Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta, 1905.

Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta on yksi suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, missä talollisen poika kiertää aikansa naisten aittoja, kasvaa henkisesti ja avioituu, mutta joutuu kohtaamaan myös hekuman huumansa mätiä hedelmiä. Teoksessa käytetään paljon kukka-symboliikkaa. 

Juoni ja henkilöt
Päähenkilö talollisen poika Olavi Koskela kirmaa keväällä käen kukkuessa hurmaten naisia. Olavi hurmaa oman kylän tyttöjä Metsänneidon ja  Gasellin. Vanha äiti ja isä ovat tiukkana, piioille ei aleta lapsia laittamaan ja Olavi lähtee tukkilaiseksi. Tukinuitto on kovaa työtä, mutta Olavilla on voimia hurmata iltaisin naisia. Kirjassa naisia kutsutaan nimellä Metsänneito, Gaselli, Pihlajanterttu, Annansilmä, Tummatyttö, Elämänlanka ja Tuomenkukka.





Olavin tukkilaisajan ensimmäinen saalis on Tumma tyttö, jolla on verenpisara ja palsami. "»Olenko minä sinun, Olavi—?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa nuorukaisen kaulan ympäri. Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön käsivarsille vienon punerruksen. 
Tummantytön Verenpisara ja Palsami puhelevat:
»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara palsamille.———
Minä sen tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana.

Tämä keskustelu ennakoi Olavin hääyötä, joka Olavin osalta on pettymys, hän epäilee naisella olleen mies ennen häntä.


Naisia on joka yöpymispaikalla, kunnes Olavi törmää vahvaan Moision Kyllikkiin. Filmissä on Kyllikin pihalla on valkoisia juhannusruusuja, osoittamaan Kyllikin viattomuutta, mutta myös hänen vahvuuttaan ja piikikkyyttään. Olavi on kohdannut vertaisensa, tai itseään paljon kypsemmän ja vahvemman. Olavi suostuu huimaan koskenlaskukilpaan vain hurmatakseen Kyllikin. Kilpailusta Olavi selviää hengissä ja voittajana. Kuitenkin Kyllikin isä ajaa Olavin matkoihinsa, talon tyttöä ei tukkilaiselle naiteta. Olavi ja Kyllikki tapaavat ja joutuvat uimaan alastomana, mutta mitään fyysistä ei tapahdu..

Tukinuitto jatkuu ja naisseikkailut. Tuomenkukka on seuraavaksi löysäleuan höynäytettävissä.

»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin … en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!—Mutta sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi—? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä ne pelkäävät olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa.





Tässä kuva tuomesta, jossa tuomenkehrääjän seittejä ja toukkia.

Tämän jälkeen Olavi joutuu tilanteisiin, jossa hän alkaa pohtia elämäänsä. Olavi käy dialogia kuolleen sisarensa Maijun kanssa. Maijun mielestä naisia voisi kohdella paremmin. Elämänlanka -niminen nainen kertoo naisen ensirakkaudesta ja saa Olavilta tämän valokuvan. Olavi käy pohjalla ja juopottelee huoratalossa. Häntä varten tuodaan nainen, joka on vanha tuttava eli Gaselli, jolle Olavi oli  antanut naimalupauksenkin. Aamulla Gaselli eli Elli on lähtenyt. Olavi kuulee, että hänen isänsä on kuollut. Hän menee tapaamaan vanhaa äitiään, joka avautuu omasta avioliitostaan, isä on poltellut viinaa ja hänellä on ollut muita naisia, myös Olavin syntyessä. Tämän kerrottua äiti kuolee. Maat jaetaan isonveljen kanssa. Olavi ryhdistäytyy ja raivaa peltoa Isosuon viereen, ja rakentaa hirsistä talon. Hän kirjoittaa Kyllikille kirjeen, että on juoksunsa juossut, ja haluaisi naimisiin vedenneitonsa kanssa. Kyllikki on suostuvainen, mutta pyytää puhumaan isän kanssa. Olavi ei saa isän suostumusta, mutta aikoo viedä Kyllikin vihille. Isä toteaa:  »Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!»Isä tosin lauhtuu ja vielä enemmän ilahtuu kun kuulee, että Olavi on Iso-Koskelan poika.

Hääjuhlia tanssitaan, kun Olaville eräs mies käy esittäytymässä ja kertoo: 
"»Sinä vietät tänä iltana häitäsi—minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää…»
»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä olisi tänä iltana hyvä tietää että … että luuletko sinä itsekkään valkoisen karitsan saaneesi!» "


Olavi kokee, että hääyö on pilalla ja hän raivoaa häähuoneessa mustasukkaisena aseen kanssa. Kyllikki palauttaa mustasukkaisen miehen maanpinnalle, häntä oli vanhempi mies liehitellyt, mutta hän on koskematon, mitä Olavi itse ei ole. Olavi, tämä yhden illan ihmeitä harrastanut mies, voi olla nykynuorille hyvinkin samaistuttava aihe. Miksi vaatia toiselta puhtautta, jos on itse monelle ollut yhdenyön ylkä? Olavi kokee henkistä lamaa, ja ahdistusta. M
enneisyys kummittelee. Elämänlanka paiskaa kirjeellä, hän ei ole unohtanut Olavia. Tieasioissa Olavi kiertää kylää hän törmää Annansilmään, jolla lapsi, Annansilmä väittää että poika on Olavin ja  tulee tilittämään asiaa vielä tilallekin. Kirjan päätös on Olavin ja Kyllikin osalta onnellinen. Muutaman vuoden kuluttua Kyllikki synnyttää pojan, joka on tervetullut talouteen, ja Olavi pystyy löytämään paikkansa perheestä.

Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta on perimmältään tarina hulivilipojan kasvusta isännäksi, mieheksi ja isäksi. Samalla se esittää myös omien tekojen seurausten kohtaamisen, mutta myös hyveellisyyden voiman. 

Linnankoski on nykymittapuun mukaan kuvannut Olavin tekoja turhalla kainoudella ja kiertoilmauksin. Tunteita kuvataan myös luonnonilmiöinä ja kukkien väreinä. Tulipunainen tarkoittaa rakkautta, tai sen fyysistä hedelmää, Metsänneito saa tulipunaisen männyn kerkän telmittyään "Olavinlinnassa". Tulipunakukasta myös lauletaan luvussa 11: "»Se on se tulipunakukka, tulipuna-, tulipunakukka! Sinä sen kukan kyllä tunnet, sinä tyttö, tyttö-rukka!»

*****

Johannes Linnankoski (1869 - 1913) oli suomalainen kirjailija, jonka oikea nimi oli Vihtor Johan Peltonen. Linnankosken syntymäkylä oli Askolan Vakkola, jossa on myös koski. Kirjailija oli nuorena tukinuitossa.


Teuvo Tulio (1912 - 2000) on filmannut tämän tarinan 1938, Olavia esitti Kaarlo Oksanen ja Kyllikkiä Rakel Linnanheimo, joka oli Reginan isosisko.
 Regina oli yksi tämän filmin käsikirjoittajista, ja käsikirjoittanut paria muuta Tulion elokuvaa. Teuvo Tulio käyttää paljon luontokuvia ja musiikkia, sekä lähikuvia kasvoista. Kirjan tapahtumajärjestystä on osin muutettu ja henkilöitä karsittu.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Väinö Linna: Sotaromaani



Väinö Linna: Sotaromaani, WSOY 2000, sivumäärä 539.

Sotaromaani on Väinö Linnan Tuntemattoman (julkaistu 1954) alkuperäiskäsikirjoitus. Käsikirjoituksesta josta poistettiin ala(pää)tyylisiä ilmauksia, murretta oiottiin ja tiettyjen sotaherrojen arvosteluja karsittiin.

Itse juoni on pysynyt samana. Paloaukealla harjoitteleva konekiväärikomppania lähetetään idemmäs ja heitetään jatkosodan intomieliseen hyökkäysvaiheeseen. Ensimmäisissä kovissa taisteluissa joukko karaistuu, mutta harvenee, mutta joukko aina täydentyy. Vaikka tarinassa on "kertoja" tilannetta tarkastellaan persoonien kautta Hietanen, Koskela, Rokka, Susi, Lehto, Lahtinen, Honkajoki, Mäkilä, Riitaoja, Määttä, Kariluoto, Lammio ja moni muu.

Teos on minusta allegoria koko jatkosodasta. Harjoitukset paloaukealla, eteneminen, ensimmäiset taistelut, voitot, eteneminen vanhan rajan yli, itään päin Vienaan asti, asemasotavaihe, puolustusvaihe, kun naapuri rynnäköi ja moni sankari kaatuu, lopulta aseet vaikenevat. Kaikki on kuvattu toiminnan tasolla konekiväärikomppanian miesten kautta.

Joukkueita johtavat vänrikit Koskela ja Kariluoto. Koskela on Akseli Koskelan poika Hämeestä rauhallinen ja pidetty. Kariluoto haaveilee sodan alussa olevansa Suur-Suomen majuri ja menevänsä silloin naimisiin Sirkkansa kanssa. Lahtinen puolestaan kyseenalaistaa alusta saakka koko puuhan oikeutuksen. Kukaan ei pääse Uralille, kapteeni Kaarna ei edes ensimmäisen suon yli.

Tavoitteena on pian Äänisjärvi, ja marssien ja taistellen edetään. Lehto, Rahikainen ja Määttä kulkevat pääosin autokyydillä, ja harrastavat vaihtokauppaa ja tuovat ruokaa komppaniaan. Itse asiassa Sotaromaani paljastaa, että Rahikaisella on ollut myös naiminen tapetilla, ja pojat ovat matkustelleet koko viikon kuorma-autolla. Pojat jäävät kiinni, ja Lammio rankaisee näitä kovennetulla, jonka aikana koetaan vihollisen ilmahyökkäys. Lammio avautuu kurinäkemyksistään, ja pojat kärsivät rangaistuksensa, jopa Rahikainen. Vänrikki Koskela saa Lehdonkin suorittamaan rangaistuksensa. Lehto on taustoitettu hyvin. Lehto ampuu vangiksi otetun venäläisen, on (muka) yrittänyt karata, Lehdon puheet ovat raaempia Sotaromanissa. Riitaoja on hänen alaisensa. Vanha raja on ylitetty, kun vihollinen tekee yllätyshyökkäyksensä. Lehtoon osuu, ja pahasti haavoittunut Lehto ampuu itseään suuhun. Samassa taistelussa kuolee myös sotaa pelkäävä Riitaoja. Toistensa vastakohdat, alikersantti ja sotamies kuolevat. Hyökkäyksen jatkuessa lujat lujittuvat, mutta heikot pehmenevät, mutta kuolema niittää kovia ja pehmeitä.

Hieman aiemmin Rokka tulee Suentassun kanssa Koskelan komppaniaan. Lehdon kaaduttua Rokka joutuu jatkossa Lammion silmätikuksi.

Petroskoihin saavutaan. Vietetään kasarmielämää ja tapahtuu yhteenotto Lammion ja Rokan välillä. Rahikaisella tietysti ensimmäisten joukossa nainen, myös Hietanen tutustuu kantaväestöön eli Veraan. Vera puhuu ylen sankiasta prihasta, ja pian Vanhalaa aletaan sanoa Ylen Sankiaksi Prihaksi. Vanhala kasvaa kaikkein eniten koko romaanin aikana, ja jää henkiin.

Petroskoissa on tapahtuma, missä vartiopaikalta poistuneet teloitetaan. Poistona sotapropangandan arvostelua, ja teloitusten arvostelua yli sivun verran. Tämä teloitus kytketään myöhemmin asemasotavaiheen Rokan rangaistukseen, häntäkin syytetään, siitä että on tehnyt lampunjalkaa vartiossa, ja Lammio määrää hänen joukkueensa koristelemaan polkua pyöreillä kivillä, mistä Rokka kieltäytyy. Rokka menee majuri Sarastien luo kuultavaksi, mutta venäläinen sotavanki, kapteeni arvoltaan, mukanaan.

Talvella lakoaa Lahtinen (poistona on Lahtinen kiroaa sotaherrat ja Lapuan liikkeen), sitten keväällä veijarit tai ilmeisesti Rahikainen varastaa Mäkilältä astian, jossa tehdään kiljua sokerista ja leivänpaloista ja luultavasti hiivasta. Kiljupytty eli poika on jonkin aikaa kaiken keskus. Sitten 4.6.1942 Marskin 75-vuotispäivänä kilju juodaan yhdessä leikatun konjakin kanssa. (poisto Mannerheimin nuiva suhde Hitleriin).

Sitten alkaa asemasodan vaihe, jossa tehdään sormuksia ja lampunjalkoja. Sotamies nuori poika Hauhia vuoden 1922 ikäluokkaa ammutaan ensimmäisellä yksin suoritetulla vartiovuorolla. Honkajoki saapui jäädäkseen ja sopeutuu hyvin porukkaan. Honkajoen kielenkäyttö ärsyttää Lammiota yli kaiken. Honkajoki on epäilemättä hyvä sotamies, vaikka joutuu Lammion hampaisiin.

Sitten pakitetaan ja lujaa, alkaa puolustautuminen ylivoimaista vihollista vastaan lopun miehistötappiot ja teloitus (esimerkiksi Karjula teloittaa Viirilän) ovat karmivaa luettavaa. Onneksi kuitenkin lopullinen läpimurto estyi ja estettiin.

Ihailen Väinö Linnan kykyä kirjoittaa tarina sotatilanteiden mukaan myös rytmillisesti, henkilöt esitellään hyvin ja  hyökkäys ja eteneminen kuvataan tarkasti, pitkähkö asemasota lyhyesti, lopuksi peräytyminen, ja lopuksi epätoivonen taistelu rynnäkköä vastaan esitetään perinpohjaisesti, ja teos loppuu, kun aseet ovat vaienneet.

Poistoista
Sotaromaanissa on myös poistettuja kohtia. Jotkut poistot ovat jälkiviisautta, osa poistoista on kirosanoja. Poistettu on myös Rahikaisen naisjuttuja, erään lotan pelehdinnät.

-Minä jos oisin likka, niin en välittäis siitä mitä takinkauluksessa on. Kunhan vain ois housunkauluksen alla jotakin ...
Korpikylän tyttö ei sentään antautunut metsäpolulla kuin koira, ja tyhjin toimin, kupeet kivistävinä sai Lammio palata...
Luutnantti Boris Braskanov on ensimmäinen vihollisen kaatunut. Teoksesta on poistettu luonnehdinnat hänen papereistaan, hänellä on Leninin kuva taskussaan.

Kirosanoja on karsittu. Lammio ei ole suosittu henkilö, häntä Rahikainen nimittelee kuoviksi ja keskoseksi "Elä inise, helvetin keskonen" ja "Helvetin keskonen se siinä kukkoilee, perkeleen riukusääri"

Lehto toteaa "syö puppus loppuun, helvetin kalmukki" Lehto syö rautaisannoksensa ja ampuu saadun vangin. Lehto, Rahikainen ja Määttä saavat kovennettua Lammiolta, kun he ovat marssin aikana autokyydissä ja tuovat elintarvikkeita, jotka jakavat. Merkittävä poistettu kohtaus on siihen miksi Rahikainen oli tavallista iloisempi syynä Tuntemattomassa oli "Lehon repussa olevat voi ja vehnäjauhot, räiskäleiden tykötarpeet". Sotaromaanin sivuilla 164 - 165 selviää todellinen syy eli Rahikaisella on on naisen vaaleanpunaiset pikkupöksyt ja hän kehuskelee "saaneensa" pitkähkö kohtaus on poistettu. Rahikainen toi jatkuvasti elintarvikkeita retkiltään ja lähti myös punttikselle ja siis "sai".

Murreilmaisua on myös muokattu, pari satunnaista esimerkkiä
Rahikainen:
Sotaromaani: Kääntyä sitä pitää sodassa osata
TuntematonKiäntyä sitä pitää soassa osata

Hietanen:
Sotaromaani: Mihin täst sitten ollenka lähdetään. Vissi helvetti asti?
Tuntematon: Mihin täst sit ollenka lähretä. Vissi helvetti ast?


Lammion todettua Rokan olevan alikersantin
Sotaromaani: Niihä mie olen. Talvisovas hyö antoit natsat. Syytä mie en tiijä. Pahaa ku en ole kenellekää tehnt ...
Tuntematon: Niihä mie oon. Talvisovas hyö antoit natsat. Syytä mie en tiijä. Pahaa ku en oo kenellekkää tehnt

Olen kasvanut Tuntemattoman vuosittaisissa TV-esityksissä ja lukenut kirjaa, minusta se on parempi sekä murreasultaan että muutenkin. Minusta kustantajalla on oikeus kustannustyöhön, mutta hyvä on että alkuperäiskäsikirjoitus on myös julkaistu. Jälkiviisastelut ja pohdinnat ovat minusta turhia, sillä dialogista ihmiset saavat kyllä saman tiedon, ja sodan tapahtumia on hyvä pohtia itsekin.

Tällä bloggauksella Jokken kirjanurkka nöyränä onnittelee satavuotiasta isänmaatamme Suomea.

Satavuotiaalle isänmaalle
Rakas isänmaa,korpimaa, ahomaa, sua tahdon puolustaa

Paatosta isänmaallista, sinivalkeaa
ylpeydestä syämmein halkeaa

Suomen mieli
äidinkieli

Kansalliskirjailijoita pitkä rivi
Lönnrot, Linna ja Kivi

Suomea puolustanut sukupolvi,
Taistelunne oli sankaritekojakin urheampaa
Kiitos
Meillä on siniristilippu ja vapaa maa



-Jokke-

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ilkka Remes: Vapauden risti -ajatuksia kirjan liepeiltä



Ilkka Remes: Vapauden risti, WSOY 2017, sivumäärä 435.

Horna-sarja (Horna, Jäätyvä helvetti sekä Kiirastuli)  huipentuu tähän Vapauden risti -teokseen.

Horna-sarjan sankari on Lari Vuori, joka oli tarinan alussa Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen palveluksessa. Larilla on vaimo Riikka, ja poika Eero. Riikan serkku on nouseva idän tukema demari Saana Rantaperkiö. Nina Rosenberg on juristi, jonka murhattu isä on piilottanut jotakin hyvin arvokasta tai vaarallista tietoa. Tätä tietoa etsii moni taho. Kenraaliluutnantti Kahma on Horna-operaation johtaja, hänet on potkittu pois puolustusvoimista. Kahma on rakastunut CIA-agentti Jennifer Melderikseen, jonka toinen rakas on CIA.

Itäinen naapurimme on ahdistanut maamme polvilleen. Hanko ja Ahvenanmaa ovat jo tukikohtina, Yhdysvaltojen joukkoja on saatu maahan. Suurvallalla on kuitenkin omat tarkoitusperänsä. Idästä on avattu rajat, ja turvapaikanhakijoita on virrannut maahan. Some-Suomessa on kaaos, myös poliittisesti, on tulossa uudet eduskuntavaalit, myös Nato-kansanäänestystä puuhataan.

Vapauden risti -teoksen alussa kuorma-autolla ajetaan Helsingin Kauppatorilla ihmisjoukon päälle, moni loukkaantuu, alkuperäinen kuljettaja on tapettu. Teko on lavastettu, kuten aiempien osien kirkkopalo. Kirkkonummella SDP:n johtotroikka kuolee järjestettyyn häkämyrkytykseen, Saana jää henkiin, mutta hänestä yritetään myöhemmin päästä eroon, hän kun ei suostu sätkynukeksi ja tietää liikaa.

Vihollisella on kaksi strategiaa, joko suoraan hyökätä Some-Suomeen tai uusissa vaaleissa vaikuttaa lopputulokseen niin, että saadaan sille mieleinen hallitus. Yllättäen Some-Suomen kamaralla operoi tehokas israelilaisten ryhmä Mossadista. Some-Suomen kohtalonhetkiä eletään, mutta maailmanpoliittisestikin on kovat piipussa. Onnistuvatko Lari ja Kahma pelastamaan Some-Suomen kulun partaalta?

Vapauden risti -kirja on minusta hyvä tai peräti erinomainen. Ensinnäkin juoni, jota en avaa enempää, on monipolvinen ja jännittävä. Henkilöt ovat tarkoituksellisesti ohuita, ja intressejä menee ristiin. Ennen huikeita käänteitä Remeksen luomat romaanihahmot analysoivat Some-Suomen tilannetta. Meillä on paljon vahvuuksia, ainakin ollut, mutta kirjan mukaan: "Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus ovat suomalaisten helmasynnit". Lisäksi kirjassa on ikäviä luonnehdintoja somemaailman ohjailun helppoudesta, väärän tiedon syöttämisestä, henkilöiden profiiloinnin helppoudesta somekanavia analysoimalla. "Ihminen on tunteellinen laumaeläin" Belinski sanoi. s.219. Kirjassa näytetään paljon mahdollisia turvallisuusaukkoja, joista suurin osa johtuu omasta hyväuskoisuudestamme ja lepsusta lainsäädännöstämme.

Mitä täytyy oikeasti tapahtua, ennen kuin lainsäädännöllä rajoitetaan avoimuutta, jotta turvallisuustilanteemme ei turhaan heikkenisi? Koska tiedustelulaki voidaan säätää?????

Vapauden risti nimi tulee erikoisesta esineestä (tässä tyylilajissa) eli ikonista, joka on tavallaan keskeinen. Ikoni on peräisin 1400-luvulta.

Toivoisin, että Ilkka Remeksen näkemys on väärä, mutta pelkään että se on osin oikeansuuntainen. On nimittäin lapsellista uskoa, että ihmiset ja valtiot olisivat vain hyviä, tai aina hyviä. On pakko varustautua lainsäädännöllisesti ja sotilaallisesti. Olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että some - ja twitter-maailmassa (johon minäkin liityin täällä) ei mitään pitkäjännitteistä pysty viestittämään, maailma koostuu pikku sirpaleista, ja kokonaisuus jää näkemättä, ja mistä sirpaleet ovat muodostuneet ja miksi. Kaikki nuoret eivät edes tiedä, mikä oli Terijoen hallitus. (Se oli Otto Wille Kuusisen johtama hallitus, jonka Neuvostoliitto pystytti 1939 eikä siis ollut demokrattinen eikä laillinen hallitus vaan marionetteja. Otto Wille Kuusinen kuului NKP:n keskuskomiteaan vuodesta 1941 lukien).

Vaalivaikuttaminen on helpompaa kuin ennen, sillä somemaailman valheelliset uutiset vaikuttavat nopeasti, ja uutiset ja jutut päivittyvät tiuhaan, eikä somessa mitään oiota ja jos oiotaan tai poistetaan, niin siellä on jo uudet kuvat söpöistä kissanpennuista, tai jostain muusta, joka vaikuttaa tunteisiin. Metoo-kampanjakin on hyvä, jota ehdottomasti kannatan, ketään ei saa kosketella, mutta monen oikeusturva on vaarassa, jos kymmenien vuosien takaisiin asioita aletaan nostaa valheellisesti esiin. Väärillä ja oikea-aikaisilla dramaattisilla nostoilla voidaan tuhota jonkin vaalikampanja tai valinta. Oikea tie on tehdä koskettelu avoimeksi, viedä se esitutkintaan, ja sanoa sille heti EI. Julkisuudessa ei ole ilmennyt, mutta koskettelu ei koske vain naisia.

Turvallisuudestamme meidän pitää huolehtia itse. Tosipaikan tullen olemme Suomessa minun mielestäni yksin, ja siksi ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pidettävä uskottavana, yleinen asevelvollisuus on säilytettävä tai mahdollisesti maanpuolustusvelvollisuus rauhankin aikana laajennettava ryhmiin, jotka nyt eivät siihen osallistu tasa-arvon nimissä. Minusta Nato-puheet, aseistariisunta, hölmöily ulkopolitiikassa ovat hyvin lyhytnäköistä. Jo maamiinapäätös oli minusta osoitus heikkoudestamme, vaikka puolustusstrategia on osin muuttunut, tarvitaan puolustautumismenetelmiä. Turvallisuuden suhteen ei voi minusta antaa tällaisia signaaleja eikä antaa yhtään löysää.

Ilkka Remeksen Vapauden risti päättää Horna-sarja ja päästää  lukijan piinasta Remeksen Some-Suomi selviää.

Ilkka Remeksen (s.1962) kirjojen bloggauksia Jokken kirjanurkasta löydät täältä.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Colleen McCullough: Okalinnut


Colleen McCullough: Okalinnut, The Thorn Birds 1977, suomentanut Eva Sikarla, 1978 WSOY, sivumäärä 452.

Colleen McCulloughin Okalinnut on eeppinen australialainen romaani, joka kertoo päähenkilöidensä Meghann "Meg" Clearyn ja hänen perheensä sekä pappi Ralph de Bricassartin kohtaloista yli puolen vuosisadan ajan. Okalinnut on huikea rakkaustarina, jossa halut, mammonan tavoittelu, ja toteutumaton rakkaus raastavat ja repivät päähenkilöidensä sydämiä. Vaikka Okalintujen juoni on huikea, se on vain osa romaanin tenhoa, myös maiseman kuvaus on tarkkaa. Lukija voi myös pohtia runsaan henkilökatraan moraalisia valintoja. Romaani käsittelee myös naisen asemaa maskuliinisessa yhteisössä.

Juoni ja henkilöt (älä lue, jos et ole lukenut romaania tai katsonut tv-sarjaa, olen kirjoittanut tämän lähinnä itselleni muistoksi)

Okalintujen tarina alkaa vuodesta 1915, jolloin Meg Cleary täyttää Uudessa Seelannissa neljä vuotta. Meg on Padraig "Paddy" ja Fiona "Fee" Cleary lapsikatraan ainoa tytär. Paddy on irlantilaissiirtolainen, ja lampaiden keritsijä, perheessä on liuta poikia, joista vanhin on Frank, joka on Megin tuki ja turva, mutta vihaa Paddya. Clearyjen perheen elämä on jatkuvaa raatamista. Pian Paddy jää kokonaan ilman keritsemisurakoita.

Rikas leskirouva Mary Carson asuu Australiassa Droghedan tilalla. Hän himoitsee komeaa ja kaunista isä Ralphia, katolista pappia, joka on lähetetty uppiniskaisuuden vuoksi Australiaan. Mary Carson on itsekäs peluri. Hän kutsuu veljensä Paddyn perheineen tilanhoitajiksi, ja niin Clearyjen muutto Australiaan toteutuu. Ralph tapaa Clearyt ja kinnostuu pienestä punapäisestä Megistä. Ralph oleilee tilalla paljon, sillä  Carson on suuri lahjoittaja kirkolle. Ralphin ja nuoren Meggien suhde muodostuu erityiseksi. Frank vihaa Paddya, ja pestautuu ammattinyrkkeilijäksi, ja Meggie jää yksin, ja paljolti isä Ralphin neuvojen varaan. Fee Cleary on ollut rikkaan perheen lapsi, Paddy on lähtenyt Irlannista "ajolähdöllä yhden kuolleen jälkeen".

Mary Carson ei ole hyvä ihminen (kuin ei kukaan muukaan ihminen). Mary on manipuloiva. Hän ihailee Ralph de Bricassartia ja yrittää saada tätä sänkyynsä. Hän on hyvin kateellinen nuorelle Megille, koska tajuaa Ralphin rakastavan tätä. Mary Carson järjestää itselleen isot 72-vuotis syntymäpäiväjuhlat, ja tekee uuden testamentin, jonka antaa vain isä Ralphille, ja haukkuu tätä tekopyhäksi luuseriksi, jolla ei edes seiso. Yön aikana Mary Carson kuolee (lienee siis itsemurha). Ralph lukee saamansa kirjeen ja testamentin. Carson testamenttaa koko omaisuutensa 13 miljoonaa puntaa katoliselle kirkolle, omaisuus säätiöidään ja sitä valvomaan asetetaan Ralph de Bricassart. Ralphilla olisi ollut mahdollisuus hävittää testamentti ja valita Meg (eli hän olisi joutunut luopumaan pappeudestaan).

Tämä käänne tapahtuu suhteellisen aikaisessa vaiheessa kirjaa ja osoittaa Carsonin terävän älyn. Isä de Bricassart on ollut ahne, hän on ensin kärkkynyt Droghedan tilaa, mutta Meggien tultua ollut lääpällään häneen. Kukaan ei ole tiennyt, että suuren tilan lisäksi leski on omistanut yrityksiä ja osakkeita, ja omaisuus on ollut silloisen mittapuun mukaan valtava. Mary Carson on turvannut veljensä aseman tilalla. Perhe saa asua tilalla lastenlapsiin asti. He saavat irtaimiston ja palkkaa, jonka isä de Bricassart määrää. Kuten Paddy toteaa he ovat tyytyväisiä 13 miljoonaa olisi ollut liikaa rahaa. Sen sijaan Ralph tajuaa, että niin suuren omaisuuden avulla hänen maanpakonsa on ohi, ja hän pystyy raivaamaan asemat Vatikaanissa. Aiemmin kirjailija on monessa kohtaa tuonut rahan vaikutuksen kohteluun. Uudessa Seelannissa nunnat pieksivät vain köyhien lapsia, siis Clearyja, Australiassa Meg kävi luostarissa koulua, siellä kohtelu oli hyvää Mary Carsonin lahjoitusten vuoksi. Mary Carson lahjoitti Ralphille oman hevosen, ja auton -peräti Daimlerin ...

Meg kaipaa kirkon herrahissiin kadonnutta Ralphia. Kirjailija toteaa Ralphin myyneen Megin 13 miljoonasta hopearahasta, silti Ralph ikävöi Megiä. Kuivuuden jälkeen rajuilman synnyttämä tulipalo tappaa Paddyn ja villisika Stun. Luonnon olosuhteet ovat armottomat, mutta isä Ralph pääsee paikalle. Inhimillisen surun voittaa Megin vetovoima, hän antautuu suutelemaan kiihkeästi impeä, kun tämä hieroo Ralphin mustelmia. Hautajaisten jälkeen Ralph palaa paavin legaatin luo, mukanaan Megiltä saamansa ruusu.

Katastrofista ja 25 000 lampaan menetyksestä toivutaan. Bob ottaa vastuun Droghedasta ja palkkaa uutta  työvoimaa. Luke O'Neill on irlantilaistaustainen röyhkeä ja itsevarma mies, jota Meg vertaa Ralphiin. Luke onnistuu houkuttelemaan Megin tanssiaisiin ja voittaa hänet miehekkyydellään, ja naimisiin mennään. Luke riistää Megiltä tämän säästöt, suuntaa Pohjois-Queenslandiin sokeriruokoa leikkaamaan miesporukassa. Megin hän laittaa palvelijaksi saksalaisperhe Muellereille. Hellät hetket ovat Luken kanssa harvassa ja ovat Megille pelkkää tuskaa. Meg tajuaa, että Luke on ongelma. Luke rakastaa äijäelämää sokeriruokoplantaasilla, Meg kuitenkin onnistuu hankkiutumaan raskaaksi, ja synnyttää tytön, Justinen. Luke leikkaa sokeriruokoa, mutta Ralph pelmahtaa sentimentaalisesti paikalle. Megin emäntä Anne Mueller Ralphin rahoilla järjestää loman Megille Valliriutalla, jonne Anne yrittää houkutella myös Lukea, joka ei kuitenkaan lähde, eikä hän välitä tyttärestään. Sen sijaan isä-Ralph menee saarelle, ja tutustuu Megiin ja lihallisiin iloihin. Tämän jälkeen hän tekee valintansa, jos hän jatkaisi lihallisella linjalla, hän olisi kuin kuka tahansa mies, jatkamalla pappina, hän on erilainen. Meg käy tekemässä tilit selväksi Luken kanssa myös vuoteessa. Meg tietää odottavansa Ralphin lasta, poika syntyy, ja kastetaan Daneksi.

Maailma elää läpi tuskallisen maailmansodan, ja sen jälkeisen nousun.Ralph kohoaa vuonna 1952 kardinaaliksi ja käy Droghedassa, missä Meggie on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Meggie on päässyt tasapainoon. Justine ja Dane tulevat hyvin toimeen, ja varttuvat. Fee toteaa Meggielle, että Dane on ilmetty isänsä. Meggie toteaa, että hänessä on Luken piirteitä. Äiti napauttaa tytärtään tiedolla, että on koko ajan tiennyt Ralphin ja Meggien suhteesta ja lapsen todellisesta alkuperästä ja siitä, että Meggie on manipuloinut Ralphia.

Meggie kuittaa äidilleen tietävänsä, että Frank ei ole Paddyn lapsi. Frank on vuosia aiemmin ollut katutappelussa, jossa on tappanut humalassa paljain käsin miehen, ja saanut elinkautisen vankeustuomion pakkotyöhön. Feellä on ollut salasuhde naimisissa olevan paikallisen politikon kanssa. Kun Frank on syntynyt äpäränä, on Feen vanhemmat naittaneet hänet rahasta Paddylle. Paddy on ollut kuitenkin hyvä aviomies, ja rakastanut Feetä, Paddy pitää Frankia omana lapsenaan.  Äiti sanoo, että Meggie joutuu kaikesta oveluudestaan huolimatta maksamaan hinnan suhteistaan, ja menettää Danen.

Isä Ralph tulee Droghedaan, hän on saanut Frankin vapautettua.  Hän viettää yönsä Meggien kanssa ja palaa Roomaan. Hän ei tajua Danen olevan oma poikansa. Aika kuluu ja lapset varttuvat. Justine ottaa yhteen äitinsä kanssa, hän haluaa näyttelijäksi ja muuttaa  äitinsä vastustuksesta huolimatta Englantiin. Dane aikoo papiksi, Meg vastustaa aietta, ja Fee irvii, että Meg on varastanut Danen Jumalalta. Kardinaaliksi kohonnut Ralph on Danen mentori, mutta ei ymmärrä tämän olevan oma poika.

Loppuosa kirjasta on dramaattinen. Dane kuolee Kreikassa pelastaessaan kahta hukkuvaa naista. Hautajaisissa Meggie paljastaa Ralphille Danen olleen heidän yhteinen lapsi. Ralph kuolee, ja Justine oireilee.

Kirjan viimeinen osa käsittelee Justinea, hän saa asiansa kuntoon ja avioituu Rainer Hartheimin kanssa, mutta ei välttämättä jää Droghedaan Paddyn lapsenlapsena, vaikka hänellä siihen Mary Carsonin testamentin mukaan olisikin oikeus.

Okalinnut on suurten tunteiden sukuromaani, joka on kertomus myös Australiasta. Romaani kertoo myös toisen maailmansodan ajasta, ja karjanhoidosta, kuivuudesta, ja kaniiniongelmasta sekä sen ratkaisuyrityksiä myksoomaviruksella. Meg ei juurikaan käynyt koulua, ja kouluista annetaan hyvin kyyninen kuva. Uudessa Seelannissa Clearyt kävivät nunnien pitämää koulua, joissa köyhiä eli siis Clearyja lähinnä kepitettiin ja nöyryytettiin. Australiassa Meg kävi luostarissa koulua, koska Mary Carson oli rikas, oli kohtelu asiallista. Rahan voitelevaa vaikutusta muutenkin käsitellään.

Okalintujen eräs suuri teema on naisen ongelmallinen asema. Fee on hyvin kyyninen, hän sanoo, että suurin virhe on 'syntyä naiseksi'. Toisaalta kirjan kaikki naiset Mary Carson, Fee, Meg ja Justine ovat hyvin vahvoja ja itsenäisiä ja itsepäisiäkin naisia, naisia, jotka ovat myös intohimoisia, ja kantavat vastuun tekemistäään ratkaisuista. Kirjan miehet -etenkin isä Ralph de Bricassart- ovat pehmeitä, epäluotettavia ja eivät pysty kantaamaan vastuuta. Isä Ralph on minusta myös moraalisesti rappeutunut ja sen lisäksi tekopyhä.

Kirjan nimi tulee (keksitystä?) legendasta okalinnuista, jotka laulavat kerran elämässään, ja keihästävät sen jälkeen itsensä puissa oleviin okiin. Ihmiset eivät itseään keihästä niinkään moniin okiin, vaan omiin mokiin.

Mary Carson: "Kaikki täydellisyys on sietämättömän ikävystyttävää". s. 53

*****
Australialainen Colleen McCullough (1937 - 2015) oli neurologi ja opettaja, jonka toinen romaani on Okalinnut, josta on tehty myös TV-sarja, jonka pääparia näytteli Richard Chamberlain sekä Rachel Ward. Mary Carsonia näytteli legendaarinen Barbara Stanwyck, joka oli jo mykkäelokuvissa, sekä elokuvassa Nainen ilman omatuntoa.

Tällä bloggauksella osallistun The books of my life-blogin Down Under -haasteeseen TÄÄLLÄ.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Rex Stout: Liian monta asiakasta



Rex Stout: Liian monta asiakasta, Too Many Clients 1960, suomentanut Reijo Lehtonen. SaPo 265, WSOY 1981, sivumäärä 254.

Rex Stoutin dekkareiden salapoliisi on New Yorkin luksuslukaalissa viihtyvä massiivinen Nero Wolfe, joka ratkaisee kerättyjen tietojen ja älykkyytensä avulla rikokset. Dekkareiden kertojana ja kenttätyössä olevana 'salapoliisina' on Archie Goodwin, joka hoitaa myös Wolfen talousasiat. Wolfella on kaksi intohimoa orkideoiden ihaileminen ja kulinaristiset nautinnot. Wolfen orkideoita hoitaa Theodore Horstmann ja keittiössä herkkuja tekee sveitsiläinen kokki Fritz Brenner. Tällainen elämä maksaa, ja rahat tulevat toimeksiannoista. Kirjan alkaessa Nero Wolfen pankkitili hupenee, sillä huippukokki ja orkidea-ansarin hoito maksavat, pankkitilillä on enää  14 194, 62 dollaria. Silloin Archie Goodwinin luo tulee nukkavieru hahmo. Mies väittää olevansa Continental Plasticsin toimitusjohtaja Thomas G. Yeager. Mies luulee, että häntä varjostetaan. Hän palkkaa Goodwinin varjostamaan varjostajiaan sadan dollarin tuntihintaan. Varjostus ei ehdi edes alkaa, kun Goodwinille selviää, että Yeager on murhattu.

Goodwin erilaisten palkkioiden toivossa alkaa selvittää murhaa. Ensinnäkin ilmenee, että Goodwinin puheilla ollut mies ei ollut oikea Yeager, jota jäivät suremaan vaimo ja kaksi aikuista lasta. Toimitusjohtaja Yeager löydettiin katukaivannosta, mutta Goodwin saa selville, että hänet oli murhattu eräässä asunnossa, joka vaikuttaa toimarin lemmenpesältä, siellä on alusvaatteita, silkkiä ja marmoria, jääkaappi pullottaa kaviaaria. Talon isännöitsijä herra Cesar Perez, hänen vaimonsa ja tyttärensä Maria  herättävät epäilyksiä, he tarjoavat toimeksiannosta rahaa Goodwinille, kuten myös asunnossa ollut näyttelijätär Mey Duncan. Yeagerin vaimo oli valitettavan tietoinen miehensä ylikiimaisuudesta, hän on yksi epäilyksenalainen, mutta myös toimeksiantaja.

Goodwin palkkaa yksityisetsivä Fred Durkinin päivystämään, tuleeko vielä joitain tipusia lemmenpesään. Sinne piipahtaa Yeagerin sihteeri muodokas 29-vuotias Julia McGee. Sihteeri väittää tulleensa Continental Plasticsin pääjohtaja Benedict Aikenin pyynnöstä, ja myös Aiken tulee paikalle, ja antaa myös toimeksiannon Wolfelle, jotta muovimiehen lemmenpesä pidetään yrityksen maineen vuoksi poissa julkisuudesta.

Selvittelyt etenevät, ja yksi murha tehdään vielä lisää. Loppuselvittelyssä Nero Wolfe kertoo kaikkien läsnäollessa, miten kaikki tapahtui ja miksi.

Nero Wolfe oli varsin mukava tuttavuus, saatan lukea myöhemmin näitä lisää. Kirjoittamisajankohtaan nähden tämä lemmenpesä oli varsin rohkea aihe. Lisäksi kieliasu on ajoittain sangen vulgääri, esimerkiksi kun murharyhmän johtaja Cramer sylkee sappea Nero Wolfen päälle "... näytätte minulle pitkää nenää ja käskette nuolla persettänne ... " s.250.

****
Yhdysvaltalaisen Rex Stoutin (1886 – 1975) Nero Wolfe -sarjaan kuului yhteensä peräti 47 dekkaria, jotka oli kirjoitettu pääosin vuosien 1934 ja1975 välillä.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä



Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, Popularmusik från Vittula 2000, suomentanut Outi Menna, Like 16. painos 2011, sivumäärä 267.

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on maaginen kasvutarina Pajalan Vittulasta, Pohjois-Ruotsista Torniojokilaaksosta. Kertoja on Nepalissa, kun lapsuusmuistoja 1960-luvun alkupuolelta alkaa virrata mieleen.

Juoni ja teema: 
Meänkielinen pikkupoika varttuu yhdessä ystävänsä Niilan kanssa. Niila on lestadiolaisperheestä ja suvusta ja varttuu monilapsisessa perheessä. Niila ei osaa puhua, ja kun puhuu, kukaan ei tunnista kieltä, myöhemmin selviää mustan papin saarnatessa, että Niila on kuunnellut radiosta esperantoa ja puhuu sitä. Niilan isä Isak menettää uskonsa, mutta ei ankaraa kasvatusotettaan. Hän hakkaa poikiaan, kunnes pojat hakkaavat hänet. Isak, joka pitää jostain syystä itseään oikeudenmukaisena, lopettaa perheenjäsenten hakkaamisen, mutta on sen jälkeen erittäin hankala naapuri, ja valittaa viranomaisista. (Nykyään Suomessakin vilpitön viranomainen voi joutua kanteluiden syyttömäksi kohteeksi),

Vaikka tarina painottuu kertojan ja Niilan lapsuuteen ja nuoruuteen, niin tarina laajenee tornionlaaksoisten elämäntapaan ja aikuiseksi kasvuun ja elämään. Yksittäiset tarinat kuvaavat joko sukujuhlia, hautajaisia, häitä ja 70-vuotispäiviä, joissa saunotaan, juodaan viinaa ja riidellään tai poikien villejä nuoruusleikkejä tai orastavaa mieheksi kasvamista.

Niilan isoäidin hautajaisten jälkeen on perinnönjako, jossa ympäri maailmaa asuvan suvun jäsenet kohtaavat. Hautajaisissa sukulaispojat tuovat Beatlesin vinyylin Niilalle, jonka seurauksena pop-musiikki astuu kuvioon. Niilan kodissa ei ole radiota, tv:tä eikä levysoitinta, joten vinyyliä kuunnellaan kertojan kotona. Pojat värkkäävät omatekoiset soittimet. Kouluun tulee musiikinopettaja Greger, joka edistää poikien soittoharrastusta. Bändiin tulee mukaan Erkki ja Holger, ensimmäinen keikka on koulun aamunavauksessa. Toiselta keikalta Työväentalolta mukaan tarttuu kertojan mukaan punatyttö, jonka kanssa ollaan eka kerta naisten pukuhuoneessa, onneksi siitä ei tartu mitään muuta, aikuiset naiset tosin tulevat karkelon loppuvaiheissa sivusta seuraajiksi.

Isoäidin hautajaisista on muitakin seurauksia. Niila näkee isoäitinsä kummittelevan. Pojat menevät suomalaisen Ryssi-Jussin luo manatakseen isoäidin haamun pois. Ryssi-Jussi on entinen kommunisti, joka muutti Neuvostoliittoon, mutta joutui Siperiaan. Jussi onnistui pakenemaan noitana ja tarina on kyllä tällä kohtaa aika erikoista. Sama pätee entisen SS-miehen Heinzin rottiin, joita kertoja eliminoi, kunnes niitä on vain yksnkertaisesti liikaa.

Pajalan asukas muistuttaa paljon suomalaista, ei paljoa puhu, tekee kovin töitä ja jos juo, juo paljon. Isä kertoo pojan varttuessa pajalalaisten sukujen ja perheiden suhteet, ketä pitää välttää, keiden kanssa ollaan riidoissa, ja ketkä ovat aiempien sukupolvien syrjähyppyjen vuoksi serkkuja ja joita siksi pitää intiimissä mielessä vältellä.

Luvut ovat suhteellisten lyhyitä. Teksti on helppolukuista, välillä on ironiaa, ja tilanteet kärjistyvät usein joko maagisiksi tai absurdeiksi. Kirjan ydin on kuitenkin mieheksi kasvu, tuntemukset kehossa ja mielessä. Poikien rajut leikit ovat aidosti kerrottuja, on ilmakiväärisotia, joissa ammutaan reisille, ja vahingossa silmien väliin sekä kiljunjuontikilpailu, josta toivutaan monta päivää. Pojat eivät voi olla "knapsuja" akkamaisia, on säilytettävä kova kuori ja pitää ottaa iskuja vastaan. Soittaminenkin on knapsua, mutta sitä he eivät voi lopettaa.

Aikuisten maailmasta huomio:
s.227 "Yhtä lailla perverssiä joukkoa ovat torniojokilaaksolaiset talonrakentajat. Syrjäänvetäytyvät miehet, keskustelutilanteissa poissaolevat, levottomat ... vasta kun saavat vasaran käteensä, he muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, silloin he saattavat puhua vaimolleen ystävälliseen sävyyn suupielet nauloja täynnä. ... Suunnilleen siinä vaiheessa, kun rakennuslautakunta alkaa olla sitä mieltä, että tontti on rakennettu täyteen. Ja silloin miehen käytös alkaa muuttua hallitsemattomaksi ..." .
Rakentajan ainoa toivo se, että rakennusvalvonta määrää purettavaksi laittomat rakennelmat, jolloin löytyy uutta nikkaroitavaa.

Nuorten maailmaan kuuluu valitettavasti aina koulukiusaaminen
"Yläasteella koulukiusaaminen oli vauhtiin toden teolla. Pajalan Keskuskoulu oli siihen aikaan kamala paikka niille, jotka pistivät silmään väärällä tavalla. Ulkopuoliset saattoivat kuvitella tilanteen aivan toisenlaiseksi. Rauhallinen koulu syrjäseudulla, rauhallisessa pikkukylässä. Oppilaitakin vain runsaat kaksi sataa. Käytävillä hiljainen, miltei ujon vaikutuksen tekevä tunnelma..." sivun 174 kuvausta, jota jatkuu sivulle 176 asti, joka sisältää kiusaamisen eri muotoja potkimista, neuloilla pistämistä ja kuristamista. Kiusaaja kontrolloivat uhreja, pitävät pelon vallassa. Uffe, yksi kiusaajista, harjoittelee kuristusotetta hikariin Mikaeliin, ja muut katsovat uteliana, Mikael kuristetaan miltei hengiltä, mutta oppilaat eivät puutu, eivätkä opettajat, vaikka aavistavat. Opettajista monet itsekin ovat hätää kärsimässä. Eteläruotsalaista naisopettajaa kiusataan systemaattisesti ... nauretaan ivallisesti, pistetään pornolehtiä laukkuun ...

Katsoin ruotsalaista dokumenttia tällä viikolla tytöstä, joka painoi yli satakaksikymmentä kiloa, ja meni laihdutusleikkaukseen "lukioikäisenä", hän kertoi kamalasta koulukiusaamisesta, ja valitettavasti se on yhä jokapäiväistä, ja hyvin yleistä. Sitä ei valitettavasti ymmärrä kuin ne, jotka joutuvat sen kohteeksi. Vain se, jota kiusataan tietää, miltä tuntuu maistaa nyrkkiä, tai saada sylkeä naamaan, miten selitellä revityt vaatteet kotona, ja miten kestää kaikki nimittelyt, ja vähättelyt. Tässäkin Pajalan koulussa menestyjiä kiusataan, kuten nyky-Suomessakin, tosin Pisa-tulosten trendin mukaan, yhä harvempi poika enää menestyy koulussa, mutta osa niistä joka menestyy joutuu kiusatuksi.


Mikael Niemen  Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hyvä kirja kokonaisuudessaan.

****
Per Mikael Niemi (s.13.8. 1959),  on kotoisin Ruotsista Pajalasta, josta kertoo myös hänen 1993 kirjoittamansa Kirkon piru, josta bloggaus TÄÄLLÄ.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat



Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat, Sammakko 2003, sivumäärä 261.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinat on hänen palkittu esikoisteoksensa, joka koostuu lyhyistä kertomuksista, jotka nivoutuvat yhdeksi tarinakimpuksi Tora-alhontiellä. Kertomuksen minät räpistelevät tornitaloissa ja sen läheisellä kaatopaikalla, jonka myrkyt hönkivät kuoloa ja ankeutta. Iltahuutoa kuuluu myös omakotitalosta, rantakaislikkoon tuuperrutaan, koulussa opettaja jakaa karkkeja, lääketokkurassa ja luonnossa vietit vapautuvat padoistaan.

Tarinoiden tapahtuma-aika ulottuu 1970-luvulta 2000-luvun alkuun, lähiölapset varttuvat aikuisiksi, kunnes torajyvä muuttaa ja murskaa unelmat.

Korhosen ilmaisu on ollut tuolloin valmista ja kerroksellista, hän saa tarinalaattansa niitattua yhdeksi kokonaisuudeksi, joka kertoo maailman olevan rujo torso. Romaanin novellit on  jaettu neljään osaan. Novellit eivät limity toisiinsa täydellisesti, mutta myöhemmin selviää, mistä on kysymys. Koska minäkertojia harvoin esitellään, on 34 kertomuksen hahmottaminen mukavan haastavaa, ja jännite pysyy yllä.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yö tarinat aiheuttaa kuitenkin voimakkaita ristiriitaisia tunteita, myös inhoa ja kuvotusta, minua tämä yhden lähiösukupolven kasvun kuvaus ei ensi lukemisella ilahduttanut. Loppu on koskettavaa ja surullista.

Romaani on saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Antti Majander on arvioinut teoksen Hesarissa 7.11.2003 ja ylistävästi, ja toteaa, että "kaikkea ei tarvitse märehtiä lukijalle valmiiksi". Riku Korhonen on parhaimillaan tajuntaa muuttava ja avartava kirjailija.

Arvio julkaistu 21.11.2017 klo 16.30

*****
Olen blogannut tästä aiemmin tammikuussa 2012, kirjailija Korhonen tuntui arvostavan bloggaustani sen verran, että uhrasi siihen Granta 2017:n esseensä monta riviä:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis alla lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.
 
Viittaus liittyy alla olevaan lihavoituun 27.1.2012 julkaistuun tekstiini:
"Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalaisessa (tässä ollut alkuperäisessä tekstissä virhemuoto Suomalainen) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä. Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään".

Aiempaan bloggaukseeni olin ottanut 2003 painoksesta esimerkiksi seuraavat lainaukset:
s.18 Seurauksena on banaalia sisäistä draamaa, sietämätön tunne ajassa putoavan lähiöperheenisän räpiköinnistä avuttomuudesta ...
s.30 laasti mureni ja tuuli ja vesi tulivat sisään (tämä on myös traagista, kuten saastunut maaperäkin)
s. 36 Vitun lehmä! Jos sä et nyt kuvaa, mä sullon sen (kuollut mädäntynyt varis) sun suuhun
s.38 25,4 ... Minulle se tarkoittaa hänen pudotuksensa korkeutta...
Nämä kaksi edellistä lainausta viittaavat pariskuntaan, jossa runoilijamies hyppää alas kerrostalosta. Hän on luontoretkellä käskenyt vaimonsa kuvaamaan kuollutta elottavaa varista. Kun nainen on yksin, oletettavasti isättömän lapsen kanssa, tytöt järjestävät hänelle illan, jossa kaupitellaan eräänlaisia naisten apuvälineitä, ja Katja poistuukin paikalta eräs pitkähkö alapäähänsä kenties sujahtava patukka  mukanaan. Suksisauvajuttuja on, ja irvokasta on minusta suksisauvan tekemä toinen peräaukko.

Olin kiinnostunut teoksen uudelleen luvussa pitivätkö tosiaan N-sana paikkaansa, ja vesipää. Molemmat pitivät, aluksi tosin mainitaan A-talon musta mies s.24 , mutta myöhemmin puhutaan jo  4A:n n??k?ristä. Kaikki irvokkaat yksityiskohdat löytyvät kirjasta, myös Helmin ja Heikin kaikenlaiset kuvitellut petipuuhat.

Pokkaripainoksen sivulla 189 on oivallinen havainto:
"Tiedän, että maapallon reilusta kuudesta miljardista ihmisestä noin puolet on alle 25-vuotiaita. He ovat historian suurin ja levottomin nuorisolauma. Vuonna 2015 maailmassa on miljardi nuorta, enemmän, asukaslukuun nähden eniten Lähi-idässä, Afganistanissa, Pakistanissa, Meksikossa ja eteläpuolisessa Afrikassa. He tulevat olemaan sosiaalisesti nykyistäkin epävakaampi nuorisopolvi. Vanhentuneet ja epädemokraattiset koulutusjärjestelmät eivät kykene kasvattamaan heistä vallitsevien taloudellisten ja poliittisten rakenteiden aktiivisia kannattajia. 
Riku Korhonen 2003 kirjoitti tämän! Asiaa viedään eteenpäin, ja lukija saa asiaa pohtia, Korhonen kuittaa asian käsittellyksi viimeistään sivulla 191: pitelemättömäksi yltyvä paskantamisen tarve kukistaa tahdonvoiman kilpailijan pillastuneissa sisälmyksissä. Siirtymä ei ole näin sujuva, mutta Korhosen väestöhavaintoa pidän nerokkaana.

Kirjailijalla on vapaus kirjoittaa omia kirjojaan, oikeus ja velvollisuus ilmaista ne asiat, mitkä pitää sanoa. Tässä asiat on sanottu vahvasti, ja ne ovat totta, ihmiset tosiaan panevat, pissaavat (eräässä kohtauksessa pikku poika pissaa luonnon helmassa panevan parin päälle), pierivät ja paskantavat. Ehkä inhimillisyyteen kuuluvat korkeammatkin arvot ja ajatukset, ja häveliäisyydellä suojataan viettien vaurioittamaa seitinohutta sivistystä. Jos Dostojevski olisi kirjoittanut Rikoksen ja rangaistuksen tällä tyylillä, niin Raskolnikov kävisi aina välillä paskalla. Minusta tällöin Raskolnikovin persoonasta karisisi osa narsismista. Jos puolestaan  'äitipuolensa parittama' pyhimysmäinen Sonjakuvattaisiin irvokkaasti hänestä olisi kenties karsiutunut pyhimysmäisyys. Häveliäisyys on ollut ja on oleva tämä blogin ja bloggarin hennon humanismin suojana, yllä oleva irvokkuus on pakon sanelema poikkeus ja jää poikkeukseksi, mutta rivosti on helppo kirjoittaa, helpompaa kuin häveliäästi.

Oma miltei kahden viikon blogitaukoni on nyt takana, ja bloggaamiseni jatkuu kuten ennenkin, eli bloggaan niistä kirjoista, joista haluan, subjektiivisen objektiivisesti. Pyrin porautumaan edelleen pintakerroksen alle paljastaen sen, joka kiinnostaa tai ärsyttää minua. Tämä ei aina ole mukavaa, ei minulle eikä niille, jotka kirjasta pitävät. Porautukaa kommenteissa siihen mikä ilahduttaa tai ärsyttää. En bloggaa mielelläni kirjasta sen parhaimpana myyntiaikana, koska siitä kirjoittaminen jää aina hyvin vaillinaiseksi. Ostan pääosan kirjoista uutena tai käytettynä tai lainaan kirjastosta tai nappaan kierrätyspisteistä, mihin ne luettuani palautan. Blogiaikana taloudellinen asemani ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi.

Lopuksi iso ja lämmin kiitos kaikille minua kannustaneille bloggareille eli nelikolle Marjatta, Kyösti, Paula ja Arja, olen todella kiitollinen teille. Rivitaloasukas kehotti juuri kritiiikin vuoksi jatkamaan, koska kritiikki pyrkii suitsimaan 'arviointia'.  Kiitos

Ilman mitään vastakaikua olisin oikeasti lopettanut, tai laittanut siis blogin yksityiseksi. Mutta nyt olen palannut online näkkärilautasineni naputtelemaan tai siis viisaampien mukaan runtelemaan heidän uskoaan ilmaisuvapauteen, joka minusta kylläkään ei ole 300-vuotinen, vaan luultavasti paljonkin lyhyempi ja hauraampi. Yritän muulla tavoin - kuin kaapeleita merenpohjaan asentamalla - puolustaa sananvapautta, demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa, jossa kansa voi toteuttaa itseään lakien puitteissa.