perjantai 18. elokuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas



Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas, ruotsinkielinen teos Den Svavelgula Himlen, suomentanut Laura Beck, sivumäärä 461.

Kjell Westön (s. 1961 Helsingissä) uusin romaani Rikinkeltainen taivas jatkaa  Westön ominta tyyliä. Pitkä ajanjänne (1969-2016) kuluu ja päähenkilöt pyristelevät ajan virrassa nauttien ja kärsien. Romaani alkaa, kun vuonna 9.11.2016  romaanin nykyhetkessä' "Alex Rabellia puukotettiin keskellä katua". Kertojan talon ympärillä on pörränyt stalkkeri. Alex selviää puukotuksesta, ja lopulta selviää myös puukottaja, jolla on muitakin sairaita suunnitelmia kanssaihmisten päänmenoksi.

Rikinkeltaisen taivaan suomenruotsalainen minäkertoja jää nimettömäksi, muttei toimettomaksi. Hän kirjoittaa tätä tarinaa nykyhetkessä ja on yrittänyt kirjoittaa tarinaa 30 vuotta, mutta julkaissut muita romaaneja. Tarina alkaa kronologisesti 1969 kesäpaikassa, kun kertoja lapsena tapaa samanikäisen Alexin, joka on rikkaasta perheestä. Kansikuva on kertojan kesäisistä pyörämatkoista Ramsvikiin, jossa asuu Alex Rabellin perhe eli käytännössä äiti Clara, ja pikkusisko Stella, sekä au-pair. Alex kertoo, että hänen isänsä Jakob on hoitamassa yrityksiään, ja asuu New Yorkissa, josta Alex on saanut kortinkin. Alexin perhe on rikas, talvisin he asuvat Ehrensvärdinkadulla. Kertojan isä on köyhempi ja on töissä kodinkoneliikkeessä, ensin apulaismyymäläpäällikkönä, sitten vain myyjänä, äiti on sihteeri, vanhempien välillä yhteistä ei juuri ole, ja kertoja kiinnittyy vahvasti Rabellien perhe-elämään sekä maalla että kaupungissa, jossa pojat ovat samalla luokalla.

Alex ei ole erityisen helppo lapsi, kaveri, koulukaveri, sisarus eikä ihminen, se kirjassa kyllä ilmenee. Itse asiassa kirjan henkilöhahmot eivät tee minusta oikeutta suomenruotsalaisille, tai niin itse arvelen. Toisaalta hän ei nosta ihmisiä jalustalle, vaan kirjaa myös raadollisetkin piirteet. Piirit ovat aika pienet 'ankkalammikossa'.

Kirjan henkilökatras pysyy kutakuinkin samana. Alex Rabell ja hänen sisarensa Stella, johon kertoja rakastuu, ja jonka kanssa hän piehtaroi sängyssä, aina välillä eroten. Stella muuttaa aikuisena Länsi-Saksaan, josta palaa myöhemmin tyttärensä Sandrinen kanssa, jonka vaiheita päivitellään kirjan loppupuolella. Alexin isän Jakobin kohtaloon saadaan selvyyttä, Alexin äiti on Clara, ja Alexin isänisä vuorineuvos Per-Olof Rabell Poa on suvun patriarkka, ja vetelee suvun naruja, hän omistaa talot ja tilat, POasta leivotaan tarinan yksi ilkimyksistä. Poa testamenttaa pääosan omaisuudestaan aikanaan Alexille, joka jatkaa suvun patriarkaalista perinnettä. Alex on perinteen mukaan avioitunut Karinan kanssa, ja perheeseen on syntynyt tytär Thea.

Alexin koulukavereita ovat kiltti Krister Tuominen eli Kride, joka joutuu pahasti koulukiusatuksi ja hänestä tulee myöhemmin pappi. Alex käskyttää ilkeää ja romuluista Jan-Roger Johanssonia omissa pyrkimyksissään. Klasu Hjelt työskentelee myöhemmin Alexin yrityksessä varatoimitusjohtajana.

Kirja on vast'ikään julkaistu sekä ruotsiksi että suomeksi, joten en halua avata juonta, mutta elämä menee eteenpäin. Alexin liike-elämässä. Stellan ja kertojan osalta paljon lakanoiden välissä. Stella opiskelee näyttelijäksi, ja hänen sänkyseuralaistaan osa on suomenkielisiä näyttelijöitä. Kertojalla on kaksi vakituisempaa kumppania Stella ja Linda Vogt, sekä lähes nimettömiä muita vosuja. Linda Vogt menee naimisiin Klasu Hjeltin kanssa ja saa lapsen Tommin.

Yksityiskohtia kirjasta olen kerännyt TÄNNE, juonta ei paljasteta.

Minulle romaanista tulee mieleen lähinnä muuta kaksi teosta,:
Juha Itkosen kirjaa Hetken hohtava valo erilaisista lähtökohdista ja lopputuloksesta huolimatta muistutti kerronnaltaan tätä teosta. Kertoja kertoi pitkän ja monipolvisen tarinan, ja lopussa selvisi miksi.

Evelyn Waughin Menneessä maailmassa päähenkilö Charles Ryder tutustuu ensin upporikkaan Flyten perheen poikaan Sebastianiin ja sitten hänen sisareensa Juliaan. Flyteillä on hulppea Brideshiden linna, joka on poikien kesäinen paratiisi. Perheen isä on evakossa Italiassa. Charles kiintyy ensin Sebastianiin ja sitten Juliaan. Teos on uskonnollinen, mitä Westön teos ei ole, mutta Flyten linna on tärkeä, kuten Westöllä Ramsvik.

Toivon, että löydätte yhtäläisyydet Westön aiemmin julkaistuihin teoksiin, kun luette tätä hyvinkin elämänmakuista kirjaa. Kirja on jopa minun makuuni liian elämänmakuinen, sillä hahmot palaavat uudestaan samoihin suhteisiin, joista hyvin moni on hyvinkin fyysinen ja intiimi. "Stella ja minä rakastelimme joka kerta tavatassamme joskus me makasimme kolme tai neljä tai viisikin kertaa samana päivänä". Tämä paneskelu tapahtuu nuorena, mutta monien vuosienkin kuluttua aina eron jälkeen samat petipuuhat suoritetaan aina uudestaan. Kertaus on opintojen äiti ja toisto on varmasti hauskaa, mutta muiden kanssa makaaminen on riitojen isä. Stellalla on suhde nuorena myös Sebastian Askelöfin kanssa, ja suhtautuu häneen hyvinkin myönteisesti. Stella on minusta samantyyppinen ihmisten kanssa pelaaja kuin veljensä Alex. Sisarusten välit eivät ole hyvät. Stella tuntee jo nuorena sympatioita länsisaksalaisiin terroristeihin, kertoja pitää Stellaa valeradikaalina, sillä perheellä on omaisuutta ja vaikutusvaltaa. Minusta piilossa oleva perusristiriita Rabellien ja kertojan välillä on raha, tai Rabellien ylimielinen asenne. Ristiriitoja aiheuttaa myös Stellan isoisä, joka rahalla hallitsee koko perhettä. Majoittamalla kertojaa, ja antamalla tälle kesätöitä, hän myös nöyryyttää ja komentaa tätä. Veri on vettä sakeampaa, eli suku pitää aina yhtä, Stella  ei radikaalista asenteestaan huolimatta uskalla asettua vastahankaan edes isoisäänsä vastaan. Kummastuttaa siksikin markkinataloutta vastaan taistelevien terroristien sokea ihannointi. Kirjan loppuun on liimattu minusta nykyisiä ongelmia Välimereltä, ja sen jälkeinen loppu on lässähdys.

Kirjassa tähyillään myös paljon taivaalle, ja onhan se taivas sitten välillä rikinkeltainenkin Alexin huoneen ikkunasta maalla, aina sinne ei viitsi tähystellä, joskus kuitenkin, "aurinko oli laskenut ja taivas oli saanut sen rikinkeltaisen sävyn". s.128. Nämä taivaan värit linkitetään  paljolti myös Stellan ja kertojan välisiin karkeloihin, ja myös Alexin ja kertojan kummiin yht'aikaisiin kädellisiin harrastuksiin.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on uusi lenkki hänen romaaniketjussaan, tästä tullaan pitämään, mutta minusta loppu pilasi tarinan kuten Langissakin, lisäksi tässä on minun makuuni liikaa näitä fyysisiä suhteita setvitty, kuten romaanissa Älä käy yöhön yksin. Toisaalta kertoja toteaa jo sivulla 98: "Jo ensimmäisellä kerralla Stellan kanssa maatessani ymmärsin, että tätä ilman en voi olla, tämän tulen aina asettamaan sovinnaisuuden, uran ja kaiken moraalin edelle". s.98.

Jokainen päättää ja saa päättää omasta elämästään ja valinnoistaan.
*****
Kjell Westöltä olen blogannut suomeksi romaanit:
Missä kuljimme kerran
Älä käy yöhön yksin
sekä
Hägring 38:n täällä
Kjell Westön lehtikirjoituksia on julkaistu teoksessa Halkeamia.
*****
Rikinkeltainen taivas on luultavasti suomennettu hyvin, joskin ihmettelin paikkojen suomennosta, katujen nimet on käännetty, mutta useiden paikkojen ei, ja paikkojen taivuttaminen oikeaan sijamuotoon tekee niistä hyvin kankeita.

Kirja sisältää yksityiskohtia, huomasin ainakin yhden pikku virheen, tai asian, josta en ole aivan samaa mieltä: minusta syksyllä 1969 ei menty viimeistä kertaa kouluun syyskuun ensimmäinen päivä, vaan vielä 1970. Kun lauantain koulupäivistä luovuttiin koulun alku siirtyi elokuun puoliväliin, tämä tapahtui wikipedian mukaan 1971.

14 kommenttia:

  1. Minulla kirja on seuraavana lukupinossa. Sinulla näyttää kirjan nimessä olevan yksi i liikaa.
    Kiitos hienosta bloggauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hupsista, onkohan tässä bloggarilla lukihäiriö.
      Kiitos, korjasin.

      Poista
  2. Minusta nämä näppäimet ovat nykyisin niin herkkiä, että huomaan kolmeakin kirjainta välillä jossakin sanassa. Minä ja ennakoiva teksti olemme aivan toivoton yhtälö.Lapsilla se toimii tosi hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä sattyui niin, että kopioin vielä kirjan nimen, jolloin se oli joka paikassa väärin :)

      Poista
  3. Luin juttusi vain silmäillen, sillä tämä on minulle yksi syksyn eniten odottamistani kirjoista. Pitäisi enää käydä ostamassa oma kappale, niin pääsisi lukuhommiin. :) Westöltä olen lukenut vain Kangastus 38:n ja Missä kuljimme kerran, joten suuret linjat koko tuotantoon jäävät vetämättä. Mutta jos tämä on edes lähelläkään Missä kuljimme kerran -kirjan lukufiiliksiä, niin hyvä juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kangastus 38 ja Missä kuljimme kerran on minusta Westön parhaimpia. Kirja on perus hinnassa 24,90, joka on kovakantisesta ihan kohtuullinen hinta.

      Poista
  4. Vasta puoliväliin päässeenä ja tykästyneenä, en poikkeuksellissesti malttanut olla lukematta postaustasi ja saman suuntaisia ajatuksia on tämä taivas herättänyt... Samat suosikit; Wästö on taitava ja tasalaatuinen kirjailija. Tässä taivaassa kiinnittyi huomioni myös tuohon touhukkaasen pielusteluun ja "svenska talande bättre folk" osuuteen, mutta mikä niiden painoarvo kokonaisuudessa on, selviää vasta kun koppasen kannet kiinni. Hyvä postaus, kiitos ja viikonloppua:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tämän ensin ruotsiksi, kun sain tuoreeltaan tämän ruotsiksi, ja sitten nopeasti suomeksi. Käännös on minusta hyvä, ja toinen lukukerta vahvistaa tämän elämänmakuisuutta. Ensi lukemisella ärsytti enemmän tämä pielustelu, toisella kerralla se oli jo armkipäiväistynyt. Toisella kerralla huomaa joko Westön nostaman asian, että tutavien piiri on sangen pieni.
      Minusta Alexissa ja Stellassa on jotakin samaa kuin Cedissä ja Lussa. Lu oli kylläkin minusta mukavampi hahmo, mutta sangen aktiivinen pielustelija. Cedi ei ollut mukava ihminen, mutta minusta vieläkin ikävämpi ihminen kuin Alex, joskin aikakausikin oli eri. Tässä kontekstissä Eccu muistuttaa hieman Klasu Hjeltiä, ja herkkyydessä myös Krideä, joskin ei moraaliltaan. Missä kuljimme kerran kertoja on Ivar Grandell (muistaakseni) hänessä on aivan ripaus tätä kertojaa, on opettaja ja kirjailija, oli myös sangen aktiivinen ryypiskelijä ja oli suhtteessa neiti Hultqvistiin, joskin pidin enemmän Ivarista. Tämä kertoja ei herätä minussa juuri sympatiaa, jostain syystä en pidä Stellasta enkä Sandrinestakaan. Lucy MIssä kuljimme kerran hahmona on minusta mainio ja empaattinen.

      Poista
  5. Aloitin tämän eilen illalla ja arvostan, että et avannut juonta. Nähtäväksi jää, mikä lopputulema tulee kohdallani olemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotetaan. En tosiaan avaa uutuuskirjojen juonta, mutta usein kyllä sellaisten kirjojen juonta, jotka ovat nousseet klassikkoasemaan, ja juoni on jo netissä, ja yleisesti tunnettu. Tämä kirja minusta ei ole vältämättä edes juonivetoinenkaan ..

      Poista
  6. Minulle tämä oli lähestulkoon täydellinen, mutta lopusta olen samaa mieltä. Mielenkiintoinen vertaus tuo Itkonen, se on minulla myös vielä lukematta, pitääkin korjata pian tilanne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itkosen tapa viedä henkilöitä eteenpäin on sama. Olit varsin ihastunut, linkkaan juttusi tähän kun pääsen tietokoneelle, kirjoitan tätä tabletista.

      Poista
  7. Haa, sinäkin mainitset tuon Menneen maailman! Minulle se tuli mieleen moneen otteeseen kirjaa lukiessani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)
      Totta minullekin tuli monesti, eli asetelma oli monessa kohtaa sama. Pidin Menneestä maailmasta toki enemmän.

      Poista