maanantai 28. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku


Anni Kytömäki: Kivitasku, Gummerus 2017, sivumäärä 645.

Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku kertoo eri aikatasoissa 'heiveröisten historiaa'. Kivitasku -kirjaa on pelkästään kiitelty lehti- ja blogiarvioissa:
Kaisa V: "Uskon että tämäkin teos nousee yhdeksi vuoden kirjoista, kaikki ainekset ovat nimittäin kasassa: vetävä, monipuolinen tarina, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne ja kieli, joka on kaunista ja tarkoituksenmukaista ". Arvio on täällä.
Kirsi omassa kirjanurkassaan on tykästynyt niin ikään kehuu sitä NÄIN. Laitan yksittäisen lainauksen "Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita."

Kirjan miljöö on itäsuomalainen järvi- ja kalliomaisema ja siellä eläneet, kärsineet ja haaveksineet ihmiset ovat sen päähenkilöitä.

Kirjan nykyhetkessä (2012) kolmikymppinen sairaseläkeläinen Veka painiskelee omien ongelmiensa kanssa, ja koluaa sukunsa asioita ja vaeltelee järvimaisemissa.

Romaanin traagisin ja ehjin tarina on miltei lukijalta piilossa, se alkaa vuonna 1959, kun lukiolainen Helena kärsii 'jumalten keinusta', Helena tutkii saarimökissä yksikseen Seikkailijan kirjaa ja haaveksii Pääsiäissaarista.

Pisimmät litaniat on kirjoitettu ruhtinassuvun perillisestä ja utopistista Sergei Gelovani-Volkonskista, joka kirjoitustensa vuoksi on tuomittu kuolemaan, mutta laitettu pakkotöihin kivilouhokseen kirjan tapahtumapaikkaan eli Mustasalmen Louhurantaan. Sergei vaihtaa henkilölöllisyyttään Albertiksi ja pääsee vapauteen lopulta Pietarista palatsityömaalta, mutta palaa takaisin Louhurantaan ja toimii niin Helenan, kuin Vekankin 'sukuhaaran kantaisänä'.
Kaikki tarinat nivoutuvat yhteen, ja niihin liittyy loitsuja, kiviä, kuolemaa, henkilöllisyyden vaihdoksia ja mielen myllerryksiä.

Lyhyesti sanottuna Anni Kytömäen Kivitasku on pienen ihmisen suuri kirja.
*****

MUTTA minä en pidä lainkaan tällaisista kirjoista, ja ajattelin kertoa sen, että miksen.

Ilmitasolla on kaksi ongelmaa.

Ensimmäinen on se, että romaani on minun makuuni aivan liian pitkä. Aikatasojen pilkkomisesta johtuen romaani on hyvin arvoituksellinen, minusta kronologisesti kerrottuna romaani lyhenisi, tietenkin vasta-argumentti on se, että kirjailija on sen näin halunnut kirjoittaa, ja kunnioitan hänen ratkaisuaan, mutta olen itse alkanut pitää tiiviistä kirjoista, jossa takaumat toteutetaan henkilön muistoin eikä aikajanan katkaisulla ja limityksillä.

Toinen seikka on kerronta, joka on saanut kaikki muut haltioihinsa. Minustakin se on kaunista ja kekseliästä. Seuraava lainaus on kirjan alkupäästä:
"Järvi loiskii rannalle aaltoja kuin iloa, mutta kamari puhaltaa Helenan päälle harmaan pilven. Hän nielaisee. Lattia ja katto natisevat , ne lähestyvät  toisiaan, vanhat sammaleristeet tihenevät ja täyttävät hänen korvansa . Hän on kuvun alla ,ja kaappikello raksuttaa pysähtynyttä aikaa". s.10

Tämä on kieltämättä jopa lyyristä. Kun kielikuvat vaihtuvat vinhasti, ne alkavat tuntua minusta puuduttavilta ja jopa rasittavilta: "Tiaiset ovat jo havahtuneet piukuttamaan, mutta pakkanen pitää helmikuun hännästä kiinni" s. 73.

Juonessa on minusta epäloogisuuksia, mutta niihin en suhtautunut vakavasti, sen sijaan ihmettelin Vekan 'samoilua' metsässä. Miksi hän tekee kovin ison numeron 'kalliolle kiipeämisestä' ja siitä, että hän löytää pohjoisen auringon avulla? Itse suhtaudun molempiin väitteisiin skeptisesti. Aurinko ei ole aina etelässä, 'aurinko nousee idästä ja laskee länteen', noin yksinkertaistettuna, mutta auringosta on vaikea löytää pohjoista ja pitää sen avulla maastossa suuntaa, sillä auringon asema muuttuu koko ajan. Veka ei ole nähnyt koskaan aurinkokelloa? Minusta on sangen helppoa löytää kallion tai maaston korkein kohta ja kivetä kalliolle, alastulo on monesti hankalampaa. Toisaalta Veka on asunut kaupungissa pitkään, ja silloin luonnossa liikkumisen perusniksit ehkä unohtuvat.

Kiviä kerätään kirjassa taskuihin ja kivitasku aika ajoin pyrähtelee lentoon eli kivissä ja peruskalliossa on voimaa ja taikaa. Lopputulema on minun makuuni aivan liian erikoinen.

Arvostan tätä kirjaa sen perusteella, että tämä kertoo herkkien historiaa, asiat nähdään hieman toisella tavalla, ja ongelma on usein siinä, että " Ja aloin miettiä . Liikaa kaikkea". Sama oli Kytömäen esikoisessa Kultarinnassa ( josta bloggaukseni on TÄÄLLÄ.) Minun makuuni molemmissa on liikaa kaikkea.

Näitä kirjoja pitää kirjoittaa, julkaista ja lukea. Minä en vain henkilökohtaisesti pidä tästä. Kirja on kyllä kieleltään kauniin harsomainen ja myös runsas aarrearkku loitsuja, tarinoita, mystiikkaa, seikkailuja, itsetutkiskelua ja paljon historiaa ja yksittäisiä tapahtumia, jopa Tulilahden kaksoismurhaan minusta viitataan.

8 kommenttia:

  1. En ole tätä vielä lukenut, Kultarinnankin vastikään. Pidin siitä todella paljon.

    Mutta kirjojen pituudesta olen kanssasi samaa mieltä. Monet tiiliskivet hyötyisivät tiivistämisestä. Ja tuntuu että nykymaailmassa on lyhyempien tarinoiden aika. Kaikilla on kiire ja ajankäytöstä kilpailevat niin monet asiat ja mediat.

    Itse vältän pääsääntöisesti näitä tiiliskiviä, mutta sitten on niitä jotka on aivan pakko lukea. Kivitaskua odottelen varmaan muutamankin kuukauden kirjastosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoilla linjoilla ollaan. Tämä oli myös kirjaston kirja, varasin sen jo ennen kuin se oli julkaistu, joten sain sen aika pian lukuun :)

      Poista
  2. Olen samaa mieltä pituudesta, ja tämäkin kirja sisälsi kaksi kirjaa. Pitäisi rohkeasti kirjoittaa kaksi perättäistä kirjaa, kuten Tommi Kinnunen teki samasta suvusta.
    Helenan tarina oli paras ja luin sen uudestaan, kun olin lukenut ensin kirjan loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, muutenkin tässä on jotain samaa kuin Tommi Kinnusella.

      Poista
  3. Jokke kirjoitit juurikin ne syyt, miksi en ole tätä vielä lukenut ja tuskin ihan lähiaikoina luenkaan. Pitkät kirjat ei oikein ole mun juttu. Pidän huomattavasti enemmän tiiviistä teoksista, jotka pystyn lukemalla vielä jotenkin myös hallitsemaan. Noin 200 sivua on mulle ihannekirjan pituus.

    Toinen juttu on sitten tuo kieli. Runollinen kieli, jota yleensä suunnilleen kaikki tuntuu kehuvan, ei sekään ole tyyppiä, josta innostun. Voin olla melko varma, että minullekin kävisi kuten sinulle ja kielen kauneus alkaisi lukiessani syödä itseään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tuoreeltaan Tervon Matriarkkaa, mutta sen jätin kesken, oli pitkä teos, ja aika lailla leikiteltiin sanoilla, ja mitä tässä ei ollut niin revittiin huumoria. Tässä on se hyvä puoli, että ihmisiä kunnioitetaan, ja asiat kerrotaan hienovaraisesti, se pitää sanoa tämän opuksen kunniaksi.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kytömäen Anni on uusi kirjailija, mutta kovin pidetty blogimaailmassa ja arvostelijoiden piirissä, ilmeisesti kirjat menevät hyvin kaupaksi.

      Poista