sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta


Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta, 1905.

Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta on yksi suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, missä talollisen poika kiertää aikansa naisten aittoja, kasvaa henkisesti ja avioituu, mutta joutuu kohtaamaan myös hekuman huumansa mätiä hedelmiä. Teoksessa käytetään paljon kukka-symboliikkaa. 

Juoni ja henkilöt
Päähenkilö talollisen poika Olavi Koskela kirmaa keväällä käen kukkuessa hurmaten naisia. Olavi hurmaa oman kylän tyttöjä Metsänneidon ja  Gasellin. Vanha äiti ja isä ovat tiukkana, piioille ei aleta lapsia laittamaan ja Olavi lähtee tukkilaiseksi. Tukinuitto on kovaa työtä, mutta Olavilla on voimia hurmata iltaisin naisia. Kirjassa naisia kutsutaan nimellä Metsänneito, Gaselli, Pihlajanterttu, Annansilmä, Tummatyttö, Elämänlanka ja Tuomenkukka.





Olavin tukkilaisajan ensimmäinen saalis on Tumma tyttö, jolla on verenpisara ja palsami. "»Olenko minä sinun, Olavi—?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa nuorukaisen kaulan ympäri. Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön käsivarsille vienon punerruksen. 
Tummantytön Verenpisara ja Palsami puhelevat:
»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara palsamille.———
Minä sen tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana.

Tämä keskustelu ennakoi Olavin hääyötä, joka Olavin osalta on pettymys, hän epäilee naisella olleen mies ennen häntä.


Naisia on joka yöpymispaikalla, kunnes Olavi törmää vahvaan Moision Kyllikkiin. Filmissä on Kyllikin pihalla on valkoisia juhannusruusuja, osoittamaan Kyllikin viattomuutta, mutta myös hänen vahvuuttaan ja piikikkyyttään. Olavi on kohdannut vertaisensa, tai itseään paljon kypsemmän ja vahvemman. Olavi suostuu huimaan koskenlaskukilpaan vain hurmatakseen Kyllikin. Kilpailusta Olavi selviää hengissä ja voittajana. Kuitenkin Kyllikin isä ajaa Olavin matkoihinsa, talon tyttöä ei tukkilaiselle naiteta. Olavi ja Kyllikki tapaavat ja joutuvat uimaan alastomana, mutta mitään fyysistä ei tapahdu..

Tukinuitto jatkuu ja naisseikkailut. Tuomenkukka on seuraavaksi löysäleuan höynäytettävissä.

»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin … en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!—Mutta sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi—? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä ne pelkäävät olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa.





Tässä kuva tuomesta, jossa tuomenkehrääjän seittejä ja toukkia.

Tämän jälkeen Olavi joutuu tilanteisiin, jossa hän alkaa pohtia elämäänsä. Olavi käy dialogia kuolleen sisarensa Maijun kanssa. Maijun mielestä naisia voisi kohdella paremmin. Elämänlanka -niminen nainen kertoo naisen ensirakkaudesta ja saa Olavilta tämän valokuvan. Olavi käy pohjalla ja juopottelee huoratalossa. Häntä varten tuodaan nainen, joka on vanha tuttava eli Gaselli, jolle Olavi oli  antanut naimalupauksenkin. Aamulla Gaselli eli Elli on lähtenyt. Olavi kuulee, että hänen isänsä on kuollut. Hän menee tapaamaan vanhaa äitiään, joka avautuu omasta avioliitostaan, isä on poltellut viinaa ja hänellä on ollut muita naisia, myös Olavin syntyessä. Tämän kerrottua äiti kuolee. Maat jaetaan isonveljen kanssa. Olavi ryhdistäytyy ja raivaa peltoa Isosuon viereen, ja rakentaa hirsistä talon. Hän kirjoittaa Kyllikille kirjeen, että on juoksunsa juossut, ja haluaisi naimisiin vedenneitonsa kanssa. Kyllikki on suostuvainen, mutta pyytää puhumaan isän kanssa. Olavi ei saa isän suostumusta, mutta aikoo viedä Kyllikin vihille. Isä toteaa:  »Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!»Isä tosin lauhtuu ja vielä enemmän ilahtuu kun kuulee, että Olavi on Iso-Koskelan poika.

Hääjuhlia tanssitaan, kun Olaville eräs mies käy esittäytymässä ja kertoo: 
"»Sinä vietät tänä iltana häitäsi—minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää…»
»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä olisi tänä iltana hyvä tietää että … että luuletko sinä itsekkään valkoisen karitsan saaneesi!» "


Olavi kokee, että hääyö on pilalla ja hän raivoaa häähuoneessa mustasukkaisena aseen kanssa. Kyllikki palauttaa mustasukkaisen miehen maanpinnalle, häntä oli vanhempi mies liehitellyt, mutta hän on koskematon, mitä Olavi itse ei ole. Olavi, tämä yhden illan ihmeitä harrastanut mies, voi olla nykynuorille hyvinkin samaistuttava aihe. Miksi vaatia toiselta puhtautta, jos on itse monelle ollut yhdenyön ylkä? Olavi kokee henkistä lamaa, ja ahdistusta. M
enneisyys kummittelee. Elämänlanka paiskaa kirjeellä, hän ei ole unohtanut Olavia. Tieasioissa Olavi kiertää kylää hän törmää Annansilmään, jolla lapsi, Annansilmä väittää että poika on Olavin ja  tulee tilittämään asiaa vielä tilallekin. Kirjan päätös on Olavin ja Kyllikin osalta onnellinen. Muutaman vuoden kuluttua Kyllikki synnyttää pojan, joka on tervetullut talouteen, ja Olavi pystyy löytämään paikkansa perheestä.

Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta on perimmältään tarina hulivilipojan kasvusta isännäksi, mieheksi ja isäksi. Samalla se esittää myös omien tekojen seurausten kohtaamisen, mutta myös hyveellisyyden voiman. 

Linnankoski on nykymittapuun mukaan kuvannut Olavin tekoja turhalla kainoudella ja kiertoilmauksin. Tunteita kuvataan myös luonnonilmiöinä ja kukkien väreinä. Tulipunainen tarkoittaa rakkautta, tai sen fyysistä hedelmää, Metsänneito saa tulipunaisen männyn kerkän telmittyään "Olavinlinnassa". Tulipunakukasta myös lauletaan luvussa 11: "»Se on se tulipunakukka, tulipuna-, tulipunakukka! Sinä sen kukan kyllä tunnet, sinä tyttö, tyttö-rukka!»

*****

Johannes Linnankoski (1869 - 1913) oli suomalainen kirjailija, jonka oikea nimi oli Vihtor Johan Peltonen. Linnankosken syntymäkylä oli Askolan Vakkola, jossa on myös koski. Kirjailija oli nuorena tukinuitossa.


Teuvo Tulio (1912 - 2000) on filmannut tämän tarinan 1938, Olavia esitti Kaarlo Oksanen ja Kyllikkiä Rakel Linnanheimo, joka oli Reginan isosisko.
 Regina oli yksi tämän filmin käsikirjoittajista, ja käsikirjoittanut paria muuta Tulion elokuvaa. Teuvo Tulio käyttää paljon luontokuvia ja musiikkia, sekä lähikuvia kasvoista. Kirjan tapahtumajärjestystä on osin muutettu ja henkilöitä karsittu.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Väinö Linna: Sotaromaani



Väinö Linna: Sotaromaani, WSOY 2000, sivumäärä 539.

Sotaromaani on Väinö Linnan Tuntemattoman (julkaistu 1954) alkuperäiskäsikirjoitus. Käsikirjoituksesta josta poistettiin ala(pää)tyylisiä ilmauksia, murretta oiottiin ja tiettyjen sotaherrojen arvosteluja karsittiin.

Itse juoni on pysynyt samana. Paloaukealla harjoitteleva konekiväärikomppania lähetetään idemmäs ja heitetään jatkosodan intomieliseen hyökkäysvaiheeseen. Ensimmäisissä kovissa taisteluissa joukko karaistuu, mutta harvenee, mutta joukko aina täydentyy. Vaikka tarinassa on "kertoja" tilannetta tarkastellaan persoonien kautta Hietanen, Koskela, Rokka, Susi, Lehto, Lahtinen, Honkajoki, Mäkilä, Riitaoja, Määttä, Kariluoto, Lammio ja moni muu.

Teos on minusta allegoria koko jatkosodasta. Harjoitukset paloaukealla, eteneminen, ensimmäiset taistelut, voitot, eteneminen vanhan rajan yli, itään päin Vienaan asti, asemasotavaihe, puolustusvaihe, kun naapuri rynnäköi ja moni sankari kaatuu, lopulta aseet vaikenevat. Kaikki on kuvattu toiminnan tasolla konekiväärikomppanian miesten kautta.

Joukkueita johtavat vänrikit Koskela ja Kariluoto. Koskela on Akseli Koskelan poika Hämeestä rauhallinen ja pidetty. Kariluoto haaveilee sodan alussa olevansa Suur-Suomen majuri ja menevänsä silloin naimisiin Sirkkansa kanssa. Lahtinen puolestaan kyseenalaistaa alusta saakka koko puuhan oikeutuksen. Kukaan ei pääse Uralille, kapteeni Kaarna ei edes ensimmäisen suon yli.

Tavoitteena on pian Äänisjärvi, ja marssien ja taistellen edetään. Lehto, Rahikainen ja Määttä kulkevat pääosin autokyydillä, ja harrastavat vaihtokauppaa ja tuovat ruokaa komppaniaan. Itse asiassa Sotaromaani paljastaa, että Rahikaisella on ollut myös naiminen tapetilla, ja pojat ovat matkustelleet koko viikon kuorma-autolla. Pojat jäävät kiinni, ja Lammio rankaisee näitä kovennetulla, jonka aikana koetaan vihollisen ilmahyökkäys. Lammio avautuu kurinäkemyksistään, ja pojat kärsivät rangaistuksensa, jopa Rahikainen. Vänrikki Koskela saa Lehdonkin suorittamaan rangaistuksensa. Lehto on taustoitettu hyvin. Lehto ampuu vangiksi otetun venäläisen, on (muka) yrittänyt karata, Lehdon puheet ovat raaempia Sotaromanissa. Riitaoja on hänen alaisensa. Vanha raja on ylitetty, kun vihollinen tekee yllätyshyökkäyksensä. Lehtoon osuu, ja pahasti haavoittunut Lehto ampuu itseään suuhun. Samassa taistelussa kuolee myös sotaa pelkäävä Riitaoja. Toistensa vastakohdat, alikersantti ja sotamies kuolevat. Hyökkäyksen jatkuessa lujat lujittuvat, mutta heikot pehmenevät, mutta kuolema niittää kovia ja pehmeitä.

Hieman aiemmin Rokka tulee Suentassun kanssa Koskelan komppaniaan. Lehdon kaaduttua Rokka joutuu jatkossa Lammion silmätikuksi.

Petroskoihin saavutaan. Vietetään kasarmielämää ja tapahtuu yhteenotto Lammion ja Rokan välillä. Rahikaisella tietysti ensimmäisten joukossa nainen, myös Hietanen tutustuu kantaväestöön eli Veraan. Vera puhuu ylen sankiasta prihasta, ja pian Vanhalaa aletaan sanoa Ylen Sankiaksi Prihaksi. Vanhala kasvaa kaikkein eniten koko romaanin aikana, ja jää henkiin.

Petroskoissa on tapahtuma, missä vartiopaikalta poistuneet teloitetaan. Poistona sotapropangandan arvostelua, ja teloitusten arvostelua yli sivun verran. Tämä teloitus kytketään myöhemmin asemasotavaiheen Rokan rangaistukseen, häntäkin syytetään, siitä että on tehnyt lampunjalkaa vartiossa, ja Lammio määrää hänen joukkueensa koristelemaan polkua pyöreillä kivillä, mistä Rokka kieltäytyy. Rokka menee majuri Sarastien luo kuultavaksi, mutta venäläinen sotavanki, kapteeni arvoltaan, mukanaan.

Talvella lakoaa Lahtinen (poistona on Lahtinen kiroaa sotaherrat ja Lapuan liikkeen), sitten keväällä veijarit tai ilmeisesti Rahikainen varastaa Mäkilältä astian, jossa tehdään kiljua sokerista ja leivänpaloista ja luultavasti hiivasta. Kiljupytty eli poika on jonkin aikaa kaiken keskus. Sitten 4.6.1942 Marskin 75-vuotispäivänä kilju juodaan yhdessä leikatun konjakin kanssa. (poisto Mannerheimin nuiva suhde Hitleriin).

Sitten alkaa asemasodan vaihe, jossa tehdään sormuksia ja lampunjalkoja. Sotamies nuori poika Hauhia vuoden 1922 ikäluokkaa ammutaan ensimmäisellä yksin suoritetulla vartiovuorolla. Honkajoki saapui jäädäkseen ja sopeutuu hyvin porukkaan. Honkajoen kielenkäyttö ärsyttää Lammiota yli kaiken. Honkajoki on epäilemättä hyvä sotamies, vaikka joutuu Lammion hampaisiin.

Sitten pakitetaan ja lujaa, alkaa puolustautuminen ylivoimaista vihollista vastaan lopun miehistötappiot ja teloitus (esimerkiksi Karjula teloittaa Viirilän) ovat karmivaa luettavaa. Onneksi kuitenkin lopullinen läpimurto estyi ja estettiin.

Ihailen Väinö Linnan kykyä kirjoittaa tarina sotatilanteiden mukaan myös rytmillisesti, henkilöt esitellään hyvin ja  hyökkäys ja eteneminen kuvataan tarkasti, pitkähkö asemasota lyhyesti, lopuksi peräytyminen, ja lopuksi epätoivonen taistelu rynnäkköä vastaan esitetään perinpohjaisesti, ja teos loppuu, kun aseet ovat vaienneet.

Poistoista
Sotaromaanissa on myös poistettuja kohtia. Jotkut poistot ovat jälkiviisautta, osa poistoista on kirosanoja. Poistettu on myös Rahikaisen naisjuttuja, erään lotan pelehdinnät.

-Minä jos oisin likka, niin en välittäis siitä mitä takinkauluksessa on. Kunhan vain ois housunkauluksen alla jotakin ...
Korpikylän tyttö ei sentään antautunut metsäpolulla kuin koira, ja tyhjin toimin, kupeet kivistävinä sai Lammio palata...
Luutnantti Boris Braskanov on ensimmäinen vihollisen kaatunut. Teoksesta on poistettu luonnehdinnat hänen papereistaan, hänellä on Leninin kuva taskussaan.

Kirosanoja on karsittu. Lammio ei ole suosittu henkilö, häntä Rahikainen nimittelee kuoviksi ja keskoseksi "Elä inise, helvetin keskonen" ja "Helvetin keskonen se siinä kukkoilee, perkeleen riukusääri"

Lehto toteaa "syö puppus loppuun, helvetin kalmukki" Lehto syö rautaisannoksensa ja ampuu saadun vangin. Lehto, Rahikainen ja Määttä saavat kovennettua Lammiolta, kun he ovat marssin aikana autokyydissä ja tuovat elintarvikkeita, jotka jakavat. Merkittävä poistettu kohtaus on siihen miksi Rahikainen oli tavallista iloisempi syynä Tuntemattomassa oli "Lehon repussa olevat voi ja vehnäjauhot, räiskäleiden tykötarpeet". Sotaromaanin sivuilla 164 - 165 selviää todellinen syy eli Rahikaisella on on naisen vaaleanpunaiset pikkupöksyt ja hän kehuskelee "saaneensa" pitkähkö kohtaus on poistettu. Rahikainen toi jatkuvasti elintarvikkeita retkiltään ja lähti myös punttikselle ja siis "sai".

Murreilmaisua on myös muokattu, pari satunnaista esimerkkiä
Rahikainen:
Sotaromaani: Kääntyä sitä pitää sodassa osata
TuntematonKiäntyä sitä pitää soassa osata

Hietanen:
Sotaromaani: Mihin täst sitten ollenka lähdetään. Vissi helvetti asti?
Tuntematon: Mihin täst sit ollenka lähretä. Vissi helvetti ast?


Lammion todettua Rokan olevan alikersantin
Sotaromaani: Niihä mie olen. Talvisovas hyö antoit natsat. Syytä mie en tiijä. Pahaa ku en ole kenellekää tehnt ...
Tuntematon: Niihä mie oon. Talvisovas hyö antoit natsat. Syytä mie en tiijä. Pahaa ku en oo kenellekkää tehnt

Olen kasvanut Tuntemattoman vuosittaisissa TV-esityksissä ja lukenut kirjaa, minusta se on parempi sekä murreasultaan että muutenkin. Minusta kustantajalla on oikeus kustannustyöhön, mutta hyvä on että alkuperäiskäsikirjoitus on myös julkaistu. Jälkiviisastelut ja pohdinnat ovat minusta turhia, sillä dialogista ihmiset saavat kyllä saman tiedon, ja sodan tapahtumia on hyvä pohtia itsekin.

Tällä bloggauksella Jokken kirjanurkka nöyränä onnittelee satavuotiasta isänmaatamme Suomea.

Satavuotiaalle isänmaalle
Rakas isänmaa,korpimaa, ahomaa, sua tahdon puolustaa

Paatosta isänmaallista, sinivalkeaa
ylpeydestä syämmein halkeaa

Suomen mieli
äidinkieli

Kansalliskirjailijoita pitkä rivi
Lönnrot, Linna ja Kivi

Suomea puolustanut sukupolvi,
Taistelunne oli sankaritekojakin urheampaa
Kiitos
Meillä on siniristilippu ja vapaa maa



-Jokke-

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ilkka Remes: Vapauden risti -ajatuksia kirjan liepeiltä



Ilkka Remes: Vapauden risti, WSOY 2017, sivumäärä 435.

Horna-sarja (Horna, Jäätyvä helvetti sekä Kiirastuli)  huipentuu tähän Vapauden risti -teokseen.

Horna-sarjan sankari on Lari Vuori, joka oli tarinan alussa Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen palveluksessa. Larilla on vaimo Riikka, ja poika Eero. Riikan serkku on nouseva idän tukema demari Saana Rantaperkiö. Nina Rosenberg on juristi, jonka murhattu isä on piilottanut jotakin hyvin arvokasta tai vaarallista tietoa. Tätä tietoa etsii moni taho. Kenraaliluutnantti Kahma on Horna-operaation johtaja, hänet on potkittu pois puolustusvoimista. Kahma on rakastunut CIA-agentti Jennifer Melderikseen, jonka toinen rakas on CIA.

Itäinen naapurimme on ahdistanut maamme polvilleen. Hanko ja Ahvenanmaa ovat jo tukikohtina, Yhdysvaltojen joukkoja on saatu maahan. Suurvallalla on kuitenkin omat tarkoitusperänsä. Idästä on avattu rajat, ja turvapaikanhakijoita on virrannut maahan. Some-Suomessa on kaaos, myös poliittisesti, on tulossa uudet eduskuntavaalit, myös Nato-kansanäänestystä puuhataan.

Vapauden risti -teoksen alussa kuorma-autolla ajetaan Helsingin Kauppatorilla ihmisjoukon päälle, moni loukkaantuu, alkuperäinen kuljettaja on tapettu. Teko on lavastettu, kuten aiempien osien kirkkopalo. Kirkkonummella SDP:n johtotroikka kuolee järjestettyyn häkämyrkytykseen, Saana jää henkiin, mutta hänestä yritetään myöhemmin päästä eroon, hän kun ei suostu sätkynukeksi ja tietää liikaa.

Vihollisella on kaksi strategiaa, joko suoraan hyökätä Some-Suomeen tai uusissa vaaleissa vaikuttaa lopputulokseen niin, että saadaan sille mieleinen hallitus. Yllättäen Some-Suomen kamaralla operoi tehokas israelilaisten ryhmä Mossadista. Some-Suomen kohtalonhetkiä eletään, mutta maailmanpoliittisestikin on kovat piipussa. Onnistuvatko Lari ja Kahma pelastamaan Some-Suomen kulun partaalta?

Vapauden risti -kirja on minusta hyvä tai peräti erinomainen. Ensinnäkin juoni, jota en avaa enempää, on monipolvinen ja jännittävä. Henkilöt ovat tarkoituksellisesti ohuita, ja intressejä menee ristiin. Ennen huikeita käänteitä Remeksen luomat romaanihahmot analysoivat Some-Suomen tilannetta. Meillä on paljon vahvuuksia, ainakin ollut, mutta kirjan mukaan: "Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus ovat suomalaisten helmasynnit". Lisäksi kirjassa on ikäviä luonnehdintoja somemaailman ohjailun helppoudesta, väärän tiedon syöttämisestä, henkilöiden profiiloinnin helppoudesta somekanavia analysoimalla. "Ihminen on tunteellinen laumaeläin" Belinski sanoi. s.219. Kirjassa näytetään paljon mahdollisia turvallisuusaukkoja, joista suurin osa johtuu omasta hyväuskoisuudestamme ja lepsusta lainsäädännöstämme.

Mitä täytyy oikeasti tapahtua, ennen kuin lainsäädännöllä rajoitetaan avoimuutta, jotta turvallisuustilanteemme ei turhaan heikkenisi? Koska tiedustelulaki voidaan säätää?????

Vapauden risti nimi tulee erikoisesta esineestä (tässä tyylilajissa) eli ikonista, joka on tavallaan keskeinen. Ikoni on peräisin 1400-luvulta.

Toivoisin, että Ilkka Remeksen näkemys on väärä, mutta pelkään että se on osin oikeansuuntainen. On nimittäin lapsellista uskoa, että ihmiset ja valtiot olisivat vain hyviä, tai aina hyviä. On pakko varustautua lainsäädännöllisesti ja sotilaallisesti. Olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että some - ja twitter-maailmassa (johon minäkin liityin täällä) ei mitään pitkäjännitteistä pysty viestittämään, maailma koostuu pikku sirpaleista, ja kokonaisuus jää näkemättä, ja mistä sirpaleet ovat muodostuneet ja miksi. Kaikki nuoret eivät edes tiedä, mikä oli Terijoen hallitus. (Se oli Otto Wille Kuusisen johtama hallitus, jonka Neuvostoliitto pystytti 1939 eikä siis ollut demokrattinen eikä laillinen hallitus vaan marionetteja. Otto Wille Kuusinen kuului NKP:n keskuskomiteaan vuodesta 1941 lukien).

Vaalivaikuttaminen on helpompaa kuin ennen, sillä somemaailman valheelliset uutiset vaikuttavat nopeasti, ja uutiset ja jutut päivittyvät tiuhaan, eikä somessa mitään oiota ja jos oiotaan tai poistetaan, niin siellä on jo uudet kuvat söpöistä kissanpennuista, tai jostain muusta, joka vaikuttaa tunteisiin. Metoo-kampanjakin on hyvä, jota ehdottomasti kannatan, ketään ei saa kosketella, mutta monen oikeusturva on vaarassa, jos kymmenien vuosien takaisiin asioita aletaan nostaa valheellisesti esiin. Väärillä ja oikea-aikaisilla dramaattisilla nostoilla voidaan tuhota jonkin vaalikampanja tai valinta. Oikea tie on tehdä koskettelu avoimeksi, viedä se esitutkintaan, ja sanoa sille heti EI. Julkisuudessa ei ole ilmennyt, mutta koskettelu ei koske vain naisia.

Turvallisuudestamme meidän pitää huolehtia itse. Tosipaikan tullen olemme Suomessa minun mielestäni yksin, ja siksi ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pidettävä uskottavana, yleinen asevelvollisuus on säilytettävä tai mahdollisesti maanpuolustusvelvollisuus rauhankin aikana laajennettava ryhmiin, jotka nyt eivät siihen osallistu tasa-arvon nimissä. Minusta Nato-puheet, aseistariisunta, hölmöily ulkopolitiikassa ovat hyvin lyhytnäköistä. Jo maamiinapäätös oli minusta osoitus heikkoudestamme, vaikka puolustusstrategia on osin muuttunut, tarvitaan puolustautumismenetelmiä. Turvallisuuden suhteen ei voi minusta antaa tällaisia signaaleja eikä antaa yhtään löysää.

Ilkka Remeksen Vapauden risti päättää Horna-sarja ja päästää  lukijan piinasta Remeksen Some-Suomi selviää.

Ilkka Remeksen (s.1962) kirjojen bloggauksia Jokken kirjanurkasta löydät täältä.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Colleen McCullough: Okalinnut


Colleen McCullough: Okalinnut, The Thorn Birds 1977, suomentanut Eva Sikarla, 1978 WSOY, sivumäärä 452.

Colleen McCulloughin Okalinnut on eeppinen australialainen romaani, joka kertoo päähenkilöidensä Meghann "Meg" Clearyn ja hänen perheensä sekä pappi Ralph de Bricassartin kohtaloista yli puolen vuosisadan ajan. Okalinnut on huikea rakkaustarina, jossa halut, mammonan tavoittelu, ja toteutumaton rakkaus raastavat ja repivät päähenkilöidensä sydämiä. Vaikka Okalintujen juoni on huikea, se on vain osa romaanin tenhoa, myös maiseman kuvaus on tarkkaa. Lukija voi myös pohtia runsaan henkilökatraan moraalisia valintoja. Romaani käsittelee myös naisen asemaa maskuliinisessa yhteisössä.

Juoni ja henkilöt (älä lue, jos et ole lukenut romaania tai katsonut tv-sarjaa, olen kirjoittanut tämän lähinnä itselleni muistoksi)

Okalintujen tarina alkaa vuodesta 1915, jolloin Meg Cleary täyttää Uudessa Seelannissa neljä vuotta. Meg on Padraig "Paddy" ja Fiona "Fee" Cleary lapsikatraan ainoa tytär. Paddy on irlantilaissiirtolainen, ja lampaiden keritsijä, perheessä on liuta poikia, joista vanhin on Frank, joka on Megin tuki ja turva, mutta vihaa Paddya. Clearyjen perheen elämä on jatkuvaa raatamista. Pian Paddy jää kokonaan ilman keritsemisurakoita.

Rikas leskirouva Mary Carson asuu Australiassa Droghedan tilalla. Hän himoitsee komeaa ja kaunista isä Ralphia, katolista pappia, joka on lähetetty uppiniskaisuuden vuoksi Australiaan. Mary Carson on itsekäs peluri. Hän kutsuu veljensä Paddyn perheineen tilanhoitajiksi, ja niin Clearyjen muutto Australiaan toteutuu. Ralph tapaa Clearyt ja kinnostuu pienestä punapäisestä Megistä. Ralph oleilee tilalla paljon, sillä  Carson on suuri lahjoittaja kirkolle. Ralphin ja nuoren Meggien suhde muodostuu erityiseksi. Frank vihaa Paddya, ja pestautuu ammattinyrkkeilijäksi, ja Meggie jää yksin, ja paljolti isä Ralphin neuvojen varaan. Fee Cleary on ollut rikkaan perheen lapsi, Paddy on lähtenyt Irlannista "ajolähdöllä yhden kuolleen jälkeen".

Mary Carson ei ole hyvä ihminen (kuin ei kukaan muukaan ihminen). Mary on manipuloiva. Hän ihailee Ralph de Bricassartia ja yrittää saada tätä sänkyynsä. Hän on hyvin kateellinen nuorelle Megille, koska tajuaa Ralphin rakastavan tätä. Mary Carson järjestää itselleen isot 72-vuotis syntymäpäiväjuhlat, ja tekee uuden testamentin, jonka antaa vain isä Ralphille, ja haukkuu tätä tekopyhäksi luuseriksi, jolla ei edes seiso. Yön aikana Mary Carson kuolee (lienee siis itsemurha). Ralph lukee saamansa kirjeen ja testamentin. Carson testamenttaa koko omaisuutensa 13 miljoonaa puntaa katoliselle kirkolle, omaisuus säätiöidään ja sitä valvomaan asetetaan Ralph de Bricassart. Ralphilla olisi ollut mahdollisuus hävittää testamentti ja valita Meg (eli hän olisi joutunut luopumaan pappeudestaan).

Tämä käänne tapahtuu suhteellisen aikaisessa vaiheessa kirjaa ja osoittaa Carsonin terävän älyn. Isä de Bricassart on ollut ahne, hän on ensin kärkkynyt Droghedan tilaa, mutta Meggien tultua ollut lääpällään häneen. Kukaan ei ole tiennyt, että suuren tilan lisäksi leski on omistanut yrityksiä ja osakkeita, ja omaisuus on ollut silloisen mittapuun mukaan valtava. Mary Carson on turvannut veljensä aseman tilalla. Perhe saa asua tilalla lastenlapsiin asti. He saavat irtaimiston ja palkkaa, jonka isä de Bricassart määrää. Kuten Paddy toteaa he ovat tyytyväisiä 13 miljoonaa olisi ollut liikaa rahaa. Sen sijaan Ralph tajuaa, että niin suuren omaisuuden avulla hänen maanpakonsa on ohi, ja hän pystyy raivaamaan asemat Vatikaanissa. Aiemmin kirjailija on monessa kohtaa tuonut rahan vaikutuksen kohteluun. Uudessa Seelannissa nunnat pieksivät vain köyhien lapsia, siis Clearyja, Australiassa Meg kävi luostarissa koulua, siellä kohtelu oli hyvää Mary Carsonin lahjoitusten vuoksi. Mary Carson lahjoitti Ralphille oman hevosen, ja auton -peräti Daimlerin ...

Meg kaipaa kirkon herrahissiin kadonnutta Ralphia. Kirjailija toteaa Ralphin myyneen Megin 13 miljoonasta hopearahasta, silti Ralph ikävöi Megiä. Kuivuuden jälkeen rajuilman synnyttämä tulipalo tappaa Paddyn ja villisika Stun. Luonnon olosuhteet ovat armottomat, mutta isä Ralph pääsee paikalle. Inhimillisen surun voittaa Megin vetovoima, hän antautuu suutelemaan kiihkeästi impeä, kun tämä hieroo Ralphin mustelmia. Hautajaisten jälkeen Ralph palaa paavin legaatin luo, mukanaan Megiltä saamansa ruusu.

Katastrofista ja 25 000 lampaan menetyksestä toivutaan. Bob ottaa vastuun Droghedasta ja palkkaa uutta  työvoimaa. Luke O'Neill on irlantilaistaustainen röyhkeä ja itsevarma mies, jota Meg vertaa Ralphiin. Luke onnistuu houkuttelemaan Megin tanssiaisiin ja voittaa hänet miehekkyydellään, ja naimisiin mennään. Luke riistää Megiltä tämän säästöt, suuntaa Pohjois-Queenslandiin sokeriruokoa leikkaamaan miesporukassa. Megin hän laittaa palvelijaksi saksalaisperhe Muellereille. Hellät hetket ovat Luken kanssa harvassa ja ovat Megille pelkkää tuskaa. Meg tajuaa, että Luke on ongelma. Luke rakastaa äijäelämää sokeriruokoplantaasilla, Meg kuitenkin onnistuu hankkiutumaan raskaaksi, ja synnyttää tytön, Justinen. Luke leikkaa sokeriruokoa, mutta Ralph pelmahtaa sentimentaalisesti paikalle. Megin emäntä Anne Mueller Ralphin rahoilla järjestää loman Megille Valliriutalla, jonne Anne yrittää houkutella myös Lukea, joka ei kuitenkaan lähde, eikä hän välitä tyttärestään. Sen sijaan isä-Ralph menee saarelle, ja tutustuu Megiin ja lihallisiin iloihin. Tämän jälkeen hän tekee valintansa, jos hän jatkaisi lihallisella linjalla, hän olisi kuin kuka tahansa mies, jatkamalla pappina, hän on erilainen. Meg käy tekemässä tilit selväksi Luken kanssa myös vuoteessa. Meg tietää odottavansa Ralphin lasta, poika syntyy, ja kastetaan Daneksi.

Maailma elää läpi tuskallisen maailmansodan, ja sen jälkeisen nousun.Ralph kohoaa vuonna 1952 kardinaaliksi ja käy Droghedassa, missä Meggie on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Meggie on päässyt tasapainoon. Justine ja Dane tulevat hyvin toimeen, ja varttuvat. Fee toteaa Meggielle, että Dane on ilmetty isänsä. Meggie toteaa, että hänessä on Luken piirteitä. Äiti napauttaa tytärtään tiedolla, että on koko ajan tiennyt Ralphin ja Meggien suhteesta ja lapsen todellisesta alkuperästä ja siitä, että Meggie on manipuloinut Ralphia.

Meggie kuittaa äidilleen tietävänsä, että Frank ei ole Paddyn lapsi. Frank on vuosia aiemmin ollut katutappelussa, jossa on tappanut humalassa paljain käsin miehen, ja saanut elinkautisen vankeustuomion pakkotyöhön. Feellä on ollut salasuhde naimisissa olevan paikallisen politikon kanssa. Kun Frank on syntynyt äpäränä, on Feen vanhemmat naittaneet hänet rahasta Paddylle. Paddy on ollut kuitenkin hyvä aviomies, ja rakastanut Feetä, Paddy pitää Frankia omana lapsenaan.  Äiti sanoo, että Meggie joutuu kaikesta oveluudestaan huolimatta maksamaan hinnan suhteistaan, ja menettää Danen.

Isä Ralph tulee Droghedaan, hän on saanut Frankin vapautettua.  Hän viettää yönsä Meggien kanssa ja palaa Roomaan. Hän ei tajua Danen olevan oma poikansa. Aika kuluu ja lapset varttuvat. Justine ottaa yhteen äitinsä kanssa, hän haluaa näyttelijäksi ja muuttaa  äitinsä vastustuksesta huolimatta Englantiin. Dane aikoo papiksi, Meg vastustaa aietta, ja Fee irvii, että Meg on varastanut Danen Jumalalta. Kardinaaliksi kohonnut Ralph on Danen mentori, mutta ei ymmärrä tämän olevan oma poika.

Loppuosa kirjasta on dramaattinen. Dane kuolee Kreikassa pelastaessaan kahta hukkuvaa naista. Hautajaisissa Meggie paljastaa Ralphille Danen olleen heidän yhteinen lapsi. Ralph kuolee, ja Justine oireilee.

Kirjan viimeinen osa käsittelee Justinea, hän saa asiansa kuntoon ja avioituu Rainer Hartheimin kanssa, mutta ei välttämättä jää Droghedaan Paddyn lapsenlapsena, vaikka hänellä siihen Mary Carsonin testamentin mukaan olisikin oikeus.

Okalinnut on suurten tunteiden sukuromaani, joka on kertomus myös Australiasta. Romaani kertoo myös toisen maailmansodan ajasta, ja karjanhoidosta, kuivuudesta, ja kaniiniongelmasta sekä sen ratkaisuyrityksiä myksoomaviruksella. Meg ei juurikaan käynyt koulua, ja kouluista annetaan hyvin kyyninen kuva. Uudessa Seelannissa Clearyt kävivät nunnien pitämää koulua, joissa köyhiä eli siis Clearyja lähinnä kepitettiin ja nöyryytettiin. Australiassa Meg kävi luostarissa koulua, koska Mary Carson oli rikas, oli kohtelu asiallista. Rahan voitelevaa vaikutusta muutenkin käsitellään.

Okalintujen eräs suuri teema on naisen ongelmallinen asema. Fee on hyvin kyyninen, hän sanoo, että suurin virhe on 'syntyä naiseksi'. Toisaalta kirjan kaikki naiset Mary Carson, Fee, Meg ja Justine ovat hyvin vahvoja ja itsenäisiä ja itsepäisiäkin naisia, naisia, jotka ovat myös intohimoisia, ja kantavat vastuun tekemistäään ratkaisuista. Kirjan miehet -etenkin isä Ralph de Bricassart- ovat pehmeitä, epäluotettavia ja eivät pysty kantaamaan vastuuta. Isä Ralph on minusta myös moraalisesti rappeutunut ja sen lisäksi tekopyhä.

Kirjan nimi tulee (keksitystä?) legendasta okalinnuista, jotka laulavat kerran elämässään, ja keihästävät sen jälkeen itsensä puissa oleviin okiin. Ihmiset eivät itseään keihästä niinkään moniin okiin, vaan omiin mokiin.

Mary Carson: "Kaikki täydellisyys on sietämättömän ikävystyttävää". s. 53

*****
Australialainen Colleen McCullough (1937 - 2015) oli neurologi ja opettaja, jonka toinen romaani on Okalinnut, josta on tehty myös TV-sarja, jonka pääparia näytteli Richard Chamberlain sekä Rachel Ward. Mary Carsonia näytteli legendaarinen Barbara Stanwyck, joka oli jo mykkäelokuvissa, sekä elokuvassa Nainen ilman omatuntoa.

Tällä bloggauksella osallistun The books of my life-blogin Down Under -haasteeseen TÄÄLLÄ.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Rex Stout: Liian monta asiakasta



Rex Stout: Liian monta asiakasta, Too Many Clients 1960, suomentanut Reijo Lehtonen. SaPo 265, WSOY 1981, sivumäärä 254.

Rex Stoutin dekkareiden salapoliisi on New Yorkin luksuslukaalissa viihtyvä massiivinen Nero Wolfe, joka ratkaisee kerättyjen tietojen ja älykkyytensä avulla rikokset. Dekkareiden kertojana ja kenttätyössä olevana 'salapoliisina' on Archie Goodwin, joka hoitaa myös Wolfen talousasiat. Wolfella on kaksi intohimoa orkideoiden ihaileminen ja kulinaristiset nautinnot. Wolfen orkideoita hoitaa Theodore Horstmann ja keittiössä herkkuja tekee sveitsiläinen kokki Fritz Brenner. Tällainen elämä maksaa, ja rahat tulevat toimeksiannoista. Kirjan alkaessa Nero Wolfen pankkitili hupenee, sillä huippukokki ja orkidea-ansarin hoito maksavat, pankkitilillä on enää  14 194, 62 dollaria. Silloin Archie Goodwinin luo tulee nukkavieru hahmo. Mies väittää olevansa Continental Plasticsin toimitusjohtaja Thomas G. Yeager. Mies luulee, että häntä varjostetaan. Hän palkkaa Goodwinin varjostamaan varjostajiaan sadan dollarin tuntihintaan. Varjostus ei ehdi edes alkaa, kun Goodwinille selviää, että Yeager on murhattu.

Goodwin erilaisten palkkioiden toivossa alkaa selvittää murhaa. Ensinnäkin ilmenee, että Goodwinin puheilla ollut mies ei ollut oikea Yeager, jota jäivät suremaan vaimo ja kaksi aikuista lasta. Toimitusjohtaja Yeager löydettiin katukaivannosta, mutta Goodwin saa selville, että hänet oli murhattu eräässä asunnossa, joka vaikuttaa toimarin lemmenpesältä, siellä on alusvaatteita, silkkiä ja marmoria, jääkaappi pullottaa kaviaaria. Talon isännöitsijä herra Cesar Perez, hänen vaimonsa ja tyttärensä Maria  herättävät epäilyksiä, he tarjoavat toimeksiannosta rahaa Goodwinille, kuten myös asunnossa ollut näyttelijätär Mey Duncan. Yeagerin vaimo oli valitettavan tietoinen miehensä ylikiimaisuudesta, hän on yksi epäilyksenalainen, mutta myös toimeksiantaja.

Goodwin palkkaa yksityisetsivä Fred Durkinin päivystämään, tuleeko vielä joitain tipusia lemmenpesään. Sinne piipahtaa Yeagerin sihteeri muodokas 29-vuotias Julia McGee. Sihteeri väittää tulleensa Continental Plasticsin pääjohtaja Benedict Aikenin pyynnöstä, ja myös Aiken tulee paikalle, ja antaa myös toimeksiannon Wolfelle, jotta muovimiehen lemmenpesä pidetään yrityksen maineen vuoksi poissa julkisuudesta.

Selvittelyt etenevät, ja yksi murha tehdään vielä lisää. Loppuselvittelyssä Nero Wolfe kertoo kaikkien läsnäollessa, miten kaikki tapahtui ja miksi.

Nero Wolfe oli varsin mukava tuttavuus, saatan lukea myöhemmin näitä lisää. Kirjoittamisajankohtaan nähden tämä lemmenpesä oli varsin rohkea aihe. Lisäksi kieliasu on ajoittain sangen vulgääri, esimerkiksi kun murharyhmän johtaja Cramer sylkee sappea Nero Wolfen päälle "... näytätte minulle pitkää nenää ja käskette nuolla persettänne ... " s.250.

****
Yhdysvaltalaisen Rex Stoutin (1886 – 1975) Nero Wolfe -sarjaan kuului yhteensä peräti 47 dekkaria, jotka oli kirjoitettu pääosin vuosien 1934 ja1975 välillä.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä



Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, Popularmusik från Vittula 2000, suomentanut Outi Menna, Like 16. painos 2011, sivumäärä 267.

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on maaginen kasvutarina Pajalan Vittulasta, Pohjois-Ruotsista Torniojokilaaksosta. Kertoja on Nepalissa, kun lapsuusmuistoja 1960-luvun alkupuolelta alkaa virrata mieleen.

Juoni ja teema: 
Meänkielinen pikkupoika varttuu yhdessä ystävänsä Niilan kanssa. Niila on lestadiolaisperheestä ja suvusta ja varttuu monilapsisessa perheessä. Niila ei osaa puhua, ja kun puhuu, kukaan ei tunnista kieltä, myöhemmin selviää mustan papin saarnatessa, että Niila on kuunnellut radiosta esperantoa ja puhuu sitä. Niilan isä Isak menettää uskonsa, mutta ei ankaraa kasvatusotettaan. Hän hakkaa poikiaan, kunnes pojat hakkaavat hänet. Isak, joka pitää jostain syystä itseään oikeudenmukaisena, lopettaa perheenjäsenten hakkaamisen, mutta on sen jälkeen erittäin hankala naapuri, ja valittaa viranomaisista. (Nykyään Suomessakin vilpitön viranomainen voi joutua kanteluiden syyttömäksi kohteeksi),

Vaikka tarina painottuu kertojan ja Niilan lapsuuteen ja nuoruuteen, niin tarina laajenee tornionlaaksoisten elämäntapaan ja aikuiseksi kasvuun ja elämään. Yksittäiset tarinat kuvaavat joko sukujuhlia, hautajaisia, häitä ja 70-vuotispäiviä, joissa saunotaan, juodaan viinaa ja riidellään tai poikien villejä nuoruusleikkejä tai orastavaa mieheksi kasvamista.

Niilan isoäidin hautajaisten jälkeen on perinnönjako, jossa ympäri maailmaa asuvan suvun jäsenet kohtaavat. Hautajaisissa sukulaispojat tuovat Beatlesin vinyylin Niilalle, jonka seurauksena pop-musiikki astuu kuvioon. Niilan kodissa ei ole radiota, tv:tä eikä levysoitinta, joten vinyyliä kuunnellaan kertojan kotona. Pojat värkkäävät omatekoiset soittimet. Kouluun tulee musiikinopettaja Greger, joka edistää poikien soittoharrastusta. Bändiin tulee mukaan Erkki ja Holger, ensimmäinen keikka on koulun aamunavauksessa. Toiselta keikalta Työväentalolta mukaan tarttuu kertojan mukaan punatyttö, jonka kanssa ollaan eka kerta naisten pukuhuoneessa, onneksi siitä ei tartu mitään muuta, aikuiset naiset tosin tulevat karkelon loppuvaiheissa sivusta seuraajiksi.

Isoäidin hautajaisista on muitakin seurauksia. Niila näkee isoäitinsä kummittelevan. Pojat menevät suomalaisen Ryssi-Jussin luo manatakseen isoäidin haamun pois. Ryssi-Jussi on entinen kommunisti, joka muutti Neuvostoliittoon, mutta joutui Siperiaan. Jussi onnistui pakenemaan noitana ja tarina on kyllä tällä kohtaa aika erikoista. Sama pätee entisen SS-miehen Heinzin rottiin, joita kertoja eliminoi, kunnes niitä on vain yksnkertaisesti liikaa.

Pajalan asukas muistuttaa paljon suomalaista, ei paljoa puhu, tekee kovin töitä ja jos juo, juo paljon. Isä kertoo pojan varttuessa pajalalaisten sukujen ja perheiden suhteet, ketä pitää välttää, keiden kanssa ollaan riidoissa, ja ketkä ovat aiempien sukupolvien syrjähyppyjen vuoksi serkkuja ja joita siksi pitää intiimissä mielessä vältellä.

Luvut ovat suhteellisten lyhyitä. Teksti on helppolukuista, välillä on ironiaa, ja tilanteet kärjistyvät usein joko maagisiksi tai absurdeiksi. Kirjan ydin on kuitenkin mieheksi kasvu, tuntemukset kehossa ja mielessä. Poikien rajut leikit ovat aidosti kerrottuja, on ilmakiväärisotia, joissa ammutaan reisille, ja vahingossa silmien väliin sekä kiljunjuontikilpailu, josta toivutaan monta päivää. Pojat eivät voi olla "knapsuja" akkamaisia, on säilytettävä kova kuori ja pitää ottaa iskuja vastaan. Soittaminenkin on knapsua, mutta sitä he eivät voi lopettaa.

Aikuisten maailmasta huomio:
s.227 "Yhtä lailla perverssiä joukkoa ovat torniojokilaaksolaiset talonrakentajat. Syrjäänvetäytyvät miehet, keskustelutilanteissa poissaolevat, levottomat ... vasta kun saavat vasaran käteensä, he muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, silloin he saattavat puhua vaimolleen ystävälliseen sävyyn suupielet nauloja täynnä. ... Suunnilleen siinä vaiheessa, kun rakennuslautakunta alkaa olla sitä mieltä, että tontti on rakennettu täyteen. Ja silloin miehen käytös alkaa muuttua hallitsemattomaksi ..." .
Rakentajan ainoa toivo se, että rakennusvalvonta määrää purettavaksi laittomat rakennelmat, jolloin löytyy uutta nikkaroitavaa.

Nuorten maailmaan kuuluu valitettavasti aina koulukiusaaminen
"Yläasteella koulukiusaaminen oli vauhtiin toden teolla. Pajalan Keskuskoulu oli siihen aikaan kamala paikka niille, jotka pistivät silmään väärällä tavalla. Ulkopuoliset saattoivat kuvitella tilanteen aivan toisenlaiseksi. Rauhallinen koulu syrjäseudulla, rauhallisessa pikkukylässä. Oppilaitakin vain runsaat kaksi sataa. Käytävillä hiljainen, miltei ujon vaikutuksen tekevä tunnelma..." sivun 174 kuvausta, jota jatkuu sivulle 176 asti, joka sisältää kiusaamisen eri muotoja potkimista, neuloilla pistämistä ja kuristamista. Kiusaaja kontrolloivat uhreja, pitävät pelon vallassa. Uffe, yksi kiusaajista, harjoittelee kuristusotetta hikariin Mikaeliin, ja muut katsovat uteliana, Mikael kuristetaan miltei hengiltä, mutta oppilaat eivät puutu, eivätkä opettajat, vaikka aavistavat. Opettajista monet itsekin ovat hätää kärsimässä. Eteläruotsalaista naisopettajaa kiusataan systemaattisesti ... nauretaan ivallisesti, pistetään pornolehtiä laukkuun ...

Katsoin ruotsalaista dokumenttia tällä viikolla tytöstä, joka painoi yli satakaksikymmentä kiloa, ja meni laihdutusleikkaukseen "lukioikäisenä", hän kertoi kamalasta koulukiusaamisesta, ja valitettavasti se on yhä jokapäiväistä, ja hyvin yleistä. Sitä ei valitettavasti ymmärrä kuin ne, jotka joutuvat sen kohteeksi. Vain se, jota kiusataan tietää, miltä tuntuu maistaa nyrkkiä, tai saada sylkeä naamaan, miten selitellä revityt vaatteet kotona, ja miten kestää kaikki nimittelyt, ja vähättelyt. Tässäkin Pajalan koulussa menestyjiä kiusataan, kuten nyky-Suomessakin, tosin Pisa-tulosten trendin mukaan, yhä harvempi poika enää menestyy koulussa, mutta osa niistä joka menestyy joutuu kiusatuksi.


Mikael Niemen  Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hyvä kirja kokonaisuudessaan.

****
Per Mikael Niemi (s.13.8. 1959),  on kotoisin Ruotsista Pajalasta, josta kertoo myös hänen 1993 kirjoittamansa Kirkon piru, josta bloggaus TÄÄLLÄ.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat



Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat, Sammakko 2003, sivumäärä 261.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinat on hänen palkittu esikoisteoksensa, joka koostuu lyhyistä kertomuksista, jotka nivoutuvat yhdeksi tarinakimpuksi Tora-alhontiellä. Kertomuksen minät räpistelevät tornitaloissa ja sen läheisellä kaatopaikalla, jonka myrkyt hönkivät kuoloa ja ankeutta. Iltahuutoa kuuluu myös omakotitalosta, rantakaislikkoon tuuperrutaan, koulussa opettaja jakaa karkkeja, lääketokkurassa ja luonnossa vietit vapautuvat padoistaan.

Tarinoiden tapahtuma-aika ulottuu 1970-luvulta 2000-luvun alkuun, lähiölapset varttuvat aikuisiksi, kunnes torajyvä muuttaa ja murskaa unelmat.

Korhosen ilmaisu on ollut tuolloin valmista ja kerroksellista, hän saa tarinalaattansa niitattua yhdeksi kokonaisuudeksi, joka kertoo maailman olevan rujo torso. Romaanin novellit on  jaettu neljään osaan. Novellit eivät limity toisiinsa täydellisesti, mutta myöhemmin selviää, mistä on kysymys. Koska minäkertojia harvoin esitellään, on 34 kertomuksen hahmottaminen mukavan haastavaa, ja jännite pysyy yllä.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yö tarinat aiheuttaa kuitenkin voimakkaita ristiriitaisia tunteita, myös inhoa ja kuvotusta, minua tämä yhden lähiösukupolven kasvun kuvaus ei ensi lukemisella ilahduttanut. Loppu on koskettavaa ja surullista.

Romaani on saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Antti Majander on arvioinut teoksen Hesarissa 7.11.2003 ja ylistävästi, ja toteaa, että "kaikkea ei tarvitse märehtiä lukijalle valmiiksi". Riku Korhonen on parhaimillaan tajuntaa muuttava ja avartava kirjailija.

Arvio julkaistu 21.11.2017 klo 16.30

*****
Olen blogannut tästä aiemmin tammikuussa 2012, kirjailija Korhonen tuntui arvostavan bloggaustani sen verran, että uhrasi siihen Granta 2017:n esseensä monta riviä:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis alla lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.
 
Viittaus liittyy alla olevaan lihavoituun 27.1.2012 julkaistuun tekstiini:
"Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalaisessa (tässä ollut alkuperäisessä tekstissä virhemuoto Suomalainen) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä. Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään".

Aiempaan bloggaukseeni olin ottanut 2003 painoksesta esimerkiksi seuraavat lainaukset:
s.18 Seurauksena on banaalia sisäistä draamaa, sietämätön tunne ajassa putoavan lähiöperheenisän räpiköinnistä avuttomuudesta ...
s.30 laasti mureni ja tuuli ja vesi tulivat sisään (tämä on myös traagista, kuten saastunut maaperäkin)
s. 36 Vitun lehmä! Jos sä et nyt kuvaa, mä sullon sen (kuollut mädäntynyt varis) sun suuhun
s.38 25,4 ... Minulle se tarkoittaa hänen pudotuksensa korkeutta...
Nämä kaksi edellistä lainausta viittaavat pariskuntaan, jossa runoilijamies hyppää alas kerrostalosta. Hän on luontoretkellä käskenyt vaimonsa kuvaamaan kuollutta elottavaa varista. Kun nainen on yksin, oletettavasti isättömän lapsen kanssa, tytöt järjestävät hänelle illan, jossa kaupitellaan eräänlaisia naisten apuvälineitä, ja Katja poistuukin paikalta eräs pitkähkö alapäähänsä kenties sujahtava patukka  mukanaan. Suksisauvajuttuja on, ja irvokasta on minusta suksisauvan tekemä toinen peräaukko.

Olin kiinnostunut teoksen uudelleen luvussa pitivätkö tosiaan N-sana paikkaansa, ja vesipää. Molemmat pitivät, aluksi tosin mainitaan A-talon musta mies s.24 , mutta myöhemmin puhutaan jo  4A:n n??k?ristä. Kaikki irvokkaat yksityiskohdat löytyvät kirjasta, myös Helmin ja Heikin kaikenlaiset kuvitellut petipuuhat.

Pokkaripainoksen sivulla 189 on oivallinen havainto:
"Tiedän, että maapallon reilusta kuudesta miljardista ihmisestä noin puolet on alle 25-vuotiaita. He ovat historian suurin ja levottomin nuorisolauma. Vuonna 2015 maailmassa on miljardi nuorta, enemmän, asukaslukuun nähden eniten Lähi-idässä, Afganistanissa, Pakistanissa, Meksikossa ja eteläpuolisessa Afrikassa. He tulevat olemaan sosiaalisesti nykyistäkin epävakaampi nuorisopolvi. Vanhentuneet ja epädemokraattiset koulutusjärjestelmät eivät kykene kasvattamaan heistä vallitsevien taloudellisten ja poliittisten rakenteiden aktiivisia kannattajia. 
Riku Korhonen 2003 kirjoitti tämän! Asiaa viedään eteenpäin, ja lukija saa asiaa pohtia, Korhonen kuittaa asian käsittellyksi viimeistään sivulla 191: pitelemättömäksi yltyvä paskantamisen tarve kukistaa tahdonvoiman kilpailijan pillastuneissa sisälmyksissä. Siirtymä ei ole näin sujuva, mutta Korhosen väestöhavaintoa pidän nerokkaana.

Kirjailijalla on vapaus kirjoittaa omia kirjojaan, oikeus ja velvollisuus ilmaista ne asiat, mitkä pitää sanoa. Tässä asiat on sanottu vahvasti, ja ne ovat totta, ihmiset tosiaan panevat, pissaavat (eräässä kohtauksessa pikku poika pissaa luonnon helmassa panevan parin päälle), pierivät ja paskantavat. Ehkä inhimillisyyteen kuuluvat korkeammatkin arvot ja ajatukset, ja häveliäisyydellä suojataan viettien vaurioittamaa seitinohutta sivistystä. Jos Dostojevski olisi kirjoittanut Rikoksen ja rangaistuksen tällä tyylillä, niin Raskolnikov kävisi aina välillä paskalla. Minusta tällöin Raskolnikovin persoonasta karisisi osa narsismista. Jos puolestaan  'äitipuolensa parittama' pyhimysmäinen Sonjakuvattaisiin irvokkaasti hänestä olisi kenties karsiutunut pyhimysmäisyys. Häveliäisyys on ollut ja on oleva tämä blogin ja bloggarin hennon humanismin suojana, yllä oleva irvokkuus on pakon sanelema poikkeus ja jää poikkeukseksi, mutta rivosti on helppo kirjoittaa, helpompaa kuin häveliäästi.

Oma miltei kahden viikon blogitaukoni on nyt takana, ja bloggaamiseni jatkuu kuten ennenkin, eli bloggaan niistä kirjoista, joista haluan, subjektiivisen objektiivisesti. Pyrin porautumaan edelleen pintakerroksen alle paljastaen sen, joka kiinnostaa tai ärsyttää minua. Tämä ei aina ole mukavaa, ei minulle eikä niille, jotka kirjasta pitävät. Porautukaa kommenteissa siihen mikä ilahduttaa tai ärsyttää. En bloggaa mielelläni kirjasta sen parhaimpana myyntiaikana, koska siitä kirjoittaminen jää aina hyvin vaillinaiseksi. Ostan pääosan kirjoista uutena tai käytettynä tai lainaan kirjastosta tai nappaan kierrätyspisteistä, mihin ne luettuani palautan. Blogiaikana taloudellinen asemani ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi.

Lopuksi iso ja lämmin kiitos kaikille minua kannustaneille bloggareille eli nelikolle Marjatta, Kyösti, Paula ja Arja, olen todella kiitollinen teille. Rivitaloasukas kehotti juuri kritiiikin vuoksi jatkamaan, koska kritiikki pyrkii suitsimaan 'arviointia'.  Kiitos

Ilman mitään vastakaikua olisin oikeasti lopettanut, tai laittanut siis blogin yksityiseksi. Mutta nyt olen palannut online näkkärilautasineni naputtelemaan tai siis viisaampien mukaan runtelemaan heidän uskoaan ilmaisuvapauteen, joka minusta kylläkään ei ole 300-vuotinen, vaan luultavasti paljonkin lyhyempi ja hauraampi. Yritän muulla tavoin - kuin kaapeleita merenpohjaan asentamalla - puolustaa sananvapautta, demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa, jossa kansa voi toteuttaa itseään lakien puitteissa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Puhu, viha. Tunnustus Grantassa


Kirjailija Riku Korhonen on taitava ja vahvaa tekstiä kynäilevä mies. Vimmaisessa esseesään hän ruotii varsin suoraan kirjojensa saamaa kritiikkiä, sivalluksesta on tullut vastasivallus, mikä on luonnollisesti varsin kohtuullista. Tottakai kirja-arvosteluja ja bloggauksia saa ja pitääkin kritisoida.

Korhosen essee on herättänyt huomiota Helsingin Sanomissa 26.10.2017.


Edit 10.11.2017 klo 16:15 (Pyynnöstä lainaukset,mistä puhutaan)
Olin itse aika yllättynyt varsin pitkästä lainauksesta omasta bloggauksestani 27.1.2012, jossa olin ruotinut Korhosen esikoisteoksen Kahden ja yhden yön tarinoita (julkaistu 2003) herättämistä ajatuksista. Kritiikki kehittää, ja tällä bloggauksella kerron myös sen, että olen Korhosen esseen lukenut, oivaksi todennut, ja otan kyllä siitä opiksi, sitä saa mitä pilaa.

Tässä kyseinen kohta (laitan sen että tiedetään, mistä kirjoitan), ensin minun bloggaukseni eräs kappale, Korhonen on lainannut vain lihavoidun osan:
Omasta tekstistäni
Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalainen (pitäisi lukea Suomalaisessa) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä.
Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään.


Korhonen tykittää hienosti vastapalloon:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.

Pidin Korhosen uusimmasta romaanista Emme enää usko pahaan (arvio siis täällä). Luin vuonna 2016 julkaistun romaanin  keväällä 2017 ja julkaisin bloggaukseni 17.9.2017 ja kesällä olin  tutkinut  romaanin tapahtumapaikkoja  Kuuvuoren huipulta, josta bloggasin 16.9.2017 ja bloggaus on luettavissa täällä.

*****
Korhonen joko oikeasti on suivaantunut kirja-arvioinneistaan, tai joka tapauksessa kirjoittaa niiden ärsyttävän, muu ainakin on fiktiota. Fiktio ja ironia ovat haastavia, joskus joku voi ymmärtää väärin, Grantan lukijat ovat älykkäitä, he eivät ymmärrä väärin. Pidän  vajaan parin viikon tuumaustauon poissa blogimaailmasta, tuumin asiaa oikein pohjamutien kautta, mistä ja miten blogataan.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina



Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina 1986, sivumäärä 139.

Olen tutustunut Tiina-sarjaan vasta blogiurani aikana, ja olen seurannut Kirjan pauloissa Paulan bloggauksia, en jaksanut enää odottaa vaan lainasin kirjastosta viimeisen osan, ja katsoin, että kehen lopulta Tiina on rakastunut. Ohjelmoin tämän vasta parin kuukauden päähän eli marraskuulle ja tässä on Paulan julkaisema postaus loppuhuipennuksesta .

Ulkomaiset tyttökirjasarjat eli L.M Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -sarjat on kirjoitettu aikuisuuteen asti kuten L.M Alcottin Pikku Naisia, kaikkine jatko-osineen. Eli päähenkilöt varttuvat aikuisiksi ja Anna sekä Marchin tytöt saavat lapsia, joiden elämää tarkastellaan. Annan aviomies Gilbert, Emilia Byrd Starrin  aviomies Teddy, sekä Marchin tytärten aviomiehet Fritz, John Brooke sekä Laurie ovat kultaisia, hyväkäytöksisiä koulutettuja, kilttejä  sekä hieman nynnyjä, mutta elättävät perheensä, kasvattavat lapsensa, antavat vaimoilleen tilaa tasa-arvoisessa avioliitossa, eivät juopottele, uhkapelaa, käytä huumeita, eivätkä hakkaa eivätkä petä vaimojaan.

Tiina ei vartu aikuiseksi, joten Tiina-sarjan idea on toinen. Tiina ei juurikaan vanhene, siksi olisin toivonut, että lukijalle olisi jäänyt enemmän liikkumavaraa, kenet Tiina kenties valitsee. Ja tämä tiinailu päättyy teini-iän ensisuudelmaan, siitä alttarille on vielä melkoinen matka.

Anni Polvan Tiina sarjan päättää teos Taitaa olla rakkautta, Tiina. Tiina on ilmeisesti keskikoulussa, ja luokka aikoo lähteä luokkaretkelle Turkuun (tai Ahvenanmaalle, mutta Turun kautta), lukiolaiset suuntaavat Tukholmaan.

Tiina stressaa tästä todella vaatimattomasta luokkaretkestä Turkuun. Ensinnäkin hän pelkää Juhan reaktiota. Eikö Tiinallakin pidä olla mahdollisuus omaan elämään, kavereihin? Hääkellotkaan eivät ole soineet, eikä Juha ole käynyt edes tuolloin pakollista asepalvelustaan eli inttiä, oppivelvollisuuskin on kesken, toimeentulosta ei ole tietoakaan.

Toisekseen Tiina stressaa yhdentekevistä arpajaisista, Tinttamari sotkee kissan kanssa arpalippuja ja sukan kutominenkin on hankalaa. Kaikki lopulta selviää.

Juha kokee sisäistä myllerrystä, näkee Matin uhkana, mutta Tiinan takana luokassa istuva Antti on pahempi kilpakosija, joka lähettelee rakkauskirjeitä Tiinalle. Lehtolan likalla on siis vientiä...

Luokkaretkeä varten Tiina luokan poikien kanssa suunnittelee ohjelmaa ja Juha on naama lasin takana. Mustankipeys kasvaa, kun ohjelmaa esitetään. Juha kuitenkin antaa lopulta Tiinan päättää, mikä minusta on ritarillista ja tytön oikeus.

Älä lue tätä, jos et halua tietää mitä tapahtui. Älä lue muutenkaan.

Tiina haluaa koiran, ja hänellä on se jonkun aikaa, samalla Tiina poimii linnun ulkoa ja nukkuu sen kanssa, aamulla lintu on kuollut ja isä hautaa sen. Kuinka oppikoululainen ottaa villieläimen kotiinsa, linnun jolla on siipi murskana? En usko, että Polvalla on tässä mitään symboliikkaa, mutta Tiinankin siipi on maassa, ja luokkaretki arvelluttaa. Tiinalle tulee hammassärky, hän jää pois linja-autosta, ja saa suudelman Juhalta, joka lintsasi koulusta katsoakseen Tiinan lähtöä linja-autolla Turkuun. Tiinan kipu katoaa. Kyse ei siis ollut Temptation Islandin  neljännestä tuotantokaudesta, jonne toki pitää mennä parina, vaan yhden päivän mittaisesta opettajien valvomasta luokkaretkestä.

Vaikea kuvitella, että tämä on kirjoitettu vuonna 1986, jolloin lasten luokkaretket, rippileirit, lomamatkat olivat jo koko kansan huvia, tämä Tiinan ja Juhan lemmenseikkailu tapahtunee varmasti aiemmin, mutta on minusta asenteeltaan hyvin kankea, tässä voi jäädä arvuuttelemaan, onko Tiinalla ja hieman aikuistuneella Juhalla mahdollisuus selvitä seurustelun, kihlautumisen kautta avioliittoon asti, vai onko heillä sitten ollut tulevaisuus avoparina, tai repivässä on off - suhteessa. Luultavasti Polva tai ainakin Jokke toivovat nuorelle parille yhteistä tulevaisuutta!

Anni Polvan Tiina-kirjasarjaa on blogattu tässä blogissa seuraavasti:

Tiina ja Tiina epäilee Juhaa
Tiina Harrastaa (sisältää teokset Tiinastako näyttelijä, Tiina harrastaa sekä Tiinakin ratsastaa)

*****
Anni Polva (1915-2003) oli tuottelias kirjailija Tiina-kirjojen lisäksi löysin 45 romaanin nimeä ja kolmisen kymmentä nuorten kirjaa. Muu tuotanto on vuosien 1945 - 1993 välillä julkaistu.

Anni Polvan aikuisten teoksesta Tule ja puserra bloggaus täällä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Barack Obama: Unelmia isältäni



Barack Obama: Unelmia isältäni. Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä,  Dreams from My Father, A Story of Race and Inheritance, 1995 ja 2004, suomennos Seppo Raudaskoski (luvut 1-11) ja Mika Tiirinen (epilogi ja 12-19), BTJ 2009, sivumäärä 543.

Barack Obaman (s.1961) Unelmia isältäni on kirjoitettu alun alkaen 1990-luvun alussa, ennen Obaman poliittista uraa, joka alkoi osavaltiossa, jatkui senaattorina ja Barack Obama oli USA:n presidentti vuosina 2009 - 2017.

Teos alkaa kahdella johdannolla, jotka on kirjoitettu vuosien 1995 ja 2004 laitoksiin. Kertomus alkaa isän kuolemasta auto-onnettomuudessa Nairobissa 1982, kun Barack asuu New Yorkissa ja on 21-vuotias. Isä on ollut kenialainen vaihto-opiskelija Havaijilla, vanhemmat ovat olleet naimisissa. Vuonna 1963 pari erosi, joten Barackin kuva isästä on muodostunut sukulaisten kertomuksien perusteella. Barack Obaman isä siis kuoli vuonna 1982 auto-onnettomuudessa. Kirjan kolmannessa osassa Barack Obama matkustaa isänsä kuoleman jälkeen Keniaan kuukaudeksi tapaamaan isän sukulaisia, ja hän tutustuu omiin juuriinsa ja tajuaa, että "tuntemani tuska oli isäni tuskaa."

Kenia itsenäistyi 12.12.1963, ja vielä 1980-luvulla siirtomaahallinnon epäsuotuisat vaikutukset ovat havaittavissa. Syrjinnän muodot ovat muuttuneet. Kenialainen Obaman velipuoli ei toisaalta hahmota, että USA:ssa mustilla on omat hankaluudet työllistyä. Keniassa rahakkaat länsimaalaiset saavat hyvää kohtelua, myös eri heimot ovat kirjan mukaan eri asemassa, lisäksi aasialaisväestöön suhtaudutaan eri lailla. Keniassa kikuju-heimo on hallinnut, Obaman isä oli kuulunut luo-heimoon.

Teoksen kahdessa ensimmäisessä osassa Barack Obama kertoo elämästään, lapsuudestaan Havaijilla, Indonesiassa, kouluistaan Havaijilla, Los Angelesissa ja New Yorkissa, sekä asukaskoordinaattorin työstään Chicagossa. Kirjan kerronta päättyy siis 1980-luvulle.

Barack Obama on siis syntynyt vuonna 1961 J.F. Kennedyn presidenttikaudella,  Obaman lapsuudessa 1960-luvulla rotukysymys oli hyvin ajankohtainen ja arka, seka-avioliitot olivat useassa osavaltiossa kiellettyjä, mutta ei Havaijilla. Äidin erottua Barack Obama vanhemmasta, hän avioituu uudestaan indonesialaisen Lolon kanssa, ja perhe muuttaa Indonesiaan, jossa Barack Obama käy koulua. Tämäkin avioliitto päättyy eroon, ja koulu jatkuu Havaijilla, jonne Barackin isä tulee kerran vierailulle.

Teini-ikäistä ja nuorta Obamaa ahdistavat rotukysymykset. Obama tuo kirjassa esille rotukysymystä tavalla, johon kukaan valkoinen ei pysty. Mustat ja värilliset puhuvat rotukysymyksestä toisin, kuin valkoiset, mustat kutsuvat slangissa tosiaan siten, miten valkoinen ei voi heitä kutsua. Obaman äiti ja äidin sukulaiset ovat valkoisia, joten Obaman asema ei ole kovinkaan yleinen USA:ssakaan. Minulla ei ole asiantuntemusta avata USA:n mustan ja värillisen väestön näkemyksiä, eikä siitä miten tasa-arvopyrkimyksissä pitäisi edetä. Kuitenkin jokaisessa tasa-arvopyrkimyksessä on radikaaleja suuntia, keskitien kulkijoita, ja niitä, joiden mukaan asiassa ei pidä edetä ollenkaan. Minusta hallitseva luokkakin jakaantuu niihin, jotka kannattavat muutosta, osa, joka puhuu muutoksesta, mutta hyötyy epätasa-arvosta, eikä halua muutosta, sekä ne, jotka pelkäävät muutosta, ja kannattavat nykytilaa. Minusta Obaman rotukysymykseen kanta on tuolloin ollut, sama kuin minullakin esim. sukupuolten tasa-arvoon, että menneisyyden vääryyksiä ei voi muuttaa, joten niihin ei kannata ankkuroida itseään. Vanhat ja nykyiset vääryydet pitää tietää, ja koittaa kaikessa toiminnassa pyrkiä todelliseen tasa-arvoon. Meistäkin osa on useassa asiassa itsekäs oman edun tavoittelija, tasa-arvosta on helppo puhua, mutta vaikea elää sen mukaan. Helpointa on puhua asioista, jotka eivät itseä kosketa, tai eivät vaadi itseltään ponnistelua.

Kiinnostava on kuvaus Barack Obaman ajasta Chicagon asukaskoordinaattoritoiminnassa. Mustat ovat asuneet laitakaupunkien vuokraslummeissa, joiden ympärillä on ollut vanhoja kaatopaikkoja, on ollut asbestiongelmaa. Suuri ongelma, minkä ratkaisemisessa kaiketi Obama onnistui, oli saada ihmiset, ja eri toimijat mukaan. Mustilla babtisti-kirkko on yhteisöllinen toimija. Obaman on aluksi pitänyt opetella "pelisäännöt", miten asiat todellisuudessa toimivat.

Kirjan nimi jäi minulta ymmärtämättä, unelmia isältäni, isästä kirjassa on varsin vähän tarinaa, ja isän odotukset Barack on varmasti täyttänyt. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että ei ymmärrä. Kirjan yksi opetuksista on minusta juuri se, että ihmiset elävät eri todellisuuksissa, eivätkä voi täydellisesti ymmärtää toisen elämän lähtökohtia. Barack Obama on käynyt pitkän tien Havaijilta Valkoiseen taloon, ja yksi sen etapeista oli Harvard, joka mustalle nuorelle ei ollut itsestäänselvyys:
"Jotta voisin saada todellisen muutoksen, minun pitäisi tietää korkokannoista, yritysfuusioista, liikeyritysten ja pankkien rakenteesta ....Minun pitäisi tietää vallan kierto kaikessa mutkikkuudessaan ... ehkä kaikki osoittautuisi pelkäksi pakenemiseksi.. Paoksi köyhyydestä, tylsistymisestä ja rikollisuudesta tai ihonvärin kahleista.... Ja niin paljon kuin Chicagossa olikin rotuerottelua, ihmisoikeusliikkeen menestys oli lähentänyt ainakin hieman yhteisöjä ja antanut enemmän liikkumatilaa minun kaltaiselleni ihmisille. Pystyin toimimaan mustassa yhteisössä yhteisökoordinaattorina tai lakimiehenä ja asumaan silti tornitalossa. .. Minua sanottaisiin roolimalliksi, esimerkiksi  mustan miehen menestyksestä." ss 349 - 351. Olen tiivistänyt Obaman sanomaa, toisessa alkupuheessa hän sanoo, että hän itse tiivistäisi sanomaansa. Ihonväri on tuolloin määrittänyt ihmisen aseman paikan yhteiskunnassa ja sen, mitä kuuluisi tehdä, missä kuuluisi asua, ja missä ja mitä opiskella.

Viipyilevä hyvä kirja, jossa tuleva presidentti  ei kehu itseään koko ajan eikä aseta itseään millekään jalustalle.

Mielipide:
Barack Obama selittää kansalaisjärjestötoiminta-aikaansa Chicagossa, joka kärsi raskaan teollisuuden alasajosta, sekä työttömyydestä. Kaikenlaisella kansalaistoiminnalla pystytään osallisuutta lisäämään, yhteistyö voi tuoda myös jonkin verran työpaikkoja. Minusta kuitenkin työpaikkoja voi syntyä pysyvästi vain yksityisen sektorin kautta. Minusta raskaan teollisuuden pitää kehittyä, eikä jäädä energiaa kuluttavaksi, mikä on ollut suuntaus nykyisin rapakon takana, ja Trump on palaamassa raskaaseen teollisuuteen. Suomalaiset ovat olleet luultavasti sitä mieltä, että Barack Obama oli hyvä presidentti, joka oli täydet kaksi kautta.

Nykypresidentti yrittää muuttaa retoriikallaan myös Obaman aikaa ja tulkintaa siitä. Luultavasti Obama teki paljon oikeita valintoja, mutta mahdollisesti myös vääriä valintoja tai oli liian pehmeä. Syyrian sota kiihtyi, Pohjois-Korea jatkoi ydinohjelmaansa, USA:n terveysuudistusta ei onnistuttu kestävästi rahoittamaan, ja siksi maahan syntyi tyytymättömyyttä, joka sai aikaan demokraattisen presidenttiehdokkaan häviämisen nykypresidentille. Mutta on sangen yleistä että vuorollaan on ollut demokraatti-tai republijaanipresidentti, USA:ssa on ollut republikaanipresidenttejä esim. George W Bush, Georga H.W Bush, Ronald Reagan, Richard Nixon (Gerald Ford), eli kaikki paitsi Ford valittiin vaaleilla, Ford oli Nixonin varapresidentti, joka astui valtaan Watergate-skandaalin jälkeen. Tämä Watergatesoppa oli vasta Nixonin toisella kaudella.

Trump voitti lopulta esivaalit, mediapelin ja myös varsinaiset vaalit ja siis Hillary Clintonin. Trumpin ympärillä seuraavat kohut ja varsinkin nämä vaalikohut eivät ole toistaiseksi ole häntä hetkauttanut, mutta koko ajan minusta pahenee ja ilma sakenee. Miten tämä kaikki oikein päättyy? Muistaako historia Trumpin hyvänä presidenttinä? Entä Obaman? Obama oli kuitenkin USA:n ensimmäinen presidentti, joka ei ollut valkoinen, ja hän oli tien avaaja. Minusta Obaman aatteet olivat hyviä, ja suunta oikea, mutta koska hänellä ei ollut molempia kongressin kamareita tukenaan, niin muutos jäi puolitiehen, lopulta kahdeksan vuotta on liian lyhyt aika muuttaa maailmaa.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus



Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus, alkuteos Mystery on the Southampton Water 1934 suomentanut Aune Suomalainen WSOY, Riksin sarja, 1959, 247 sivua.

Freeman Wills Croftsin dekkarit henkivät vanhaa aikaa. Dekkarit kuvaavat hyvin tarkoin silloista miljöötä, ja poliisitutkimukset vaikuttavat realistisemmalta kuin monissa muissa maailmansotien välissä kirjoitetuissa. Croftsin useimmissa dekkareissa sankarina on Scotland Yardin rikoskomisario Joseph French, jonka järjestelmälliset ja kekseliäät menetelmät vievät aina perille.

Wight-saaren arvoitus -dekkarissa pikasementtiä valmistava Joymount Oy on menettänyt lyhyessä ajassa markkinoita, koska  kilpaileva Chaylen yhtiö  on tehnyt innovaation ja pystyvät tekemään pikasementtiä enemmän ja halvemmalla. Chayle ei paljasta uutta menetelmää, eivätkä edes patentoi sitä, sillä he haluavat yksinoikeuden (patentista olisi voinut ostaa Englannissa lisenssin). Joymont Oy:n avainhenkilöt yrittävät ensin rehellisillä tutkimuksilla keksiä uuden valmistusmenetelmän niksit. Tämän jälkeen siirrytään epärehellisiin keinoihin, eli aiotaan murtautua kilpailijan Wight-saarella sijaitsevaan tehtaaseen. Tehtaan avaimista on teetetty tiirikat vahakopioiden avulla ja on vakoiltu yövartijan liikkeitä. Yövartija yllättää kuitenkin konnakaksikon, mutta saa nyrkiniskun leukaansa, ja kaatuessaan lyö päänsä kiveen ja kuolee. Konnat kuljettavat ruumiin mantereelle (kansikuva) ja lavastavat kuoleman auto-onnettomuudeksi. Tämä kaikki kerrotaan lukijalle dekkarin alussa, eli tämä ei ole juonipalastus, sillä tämä ei  "kuka sen teki" -dekkari, vaikka lopussa rikoksesta selviää paljon uutta, mitä alussa ei kerrota.

Paikallispoliisi pyytää apua Scotland Yardilta ja niin rikoskomisario Joseph French matkustaa Southamptoniin. Frenchin tutkimukset paljastavat auto-onnettomuuden lavastukseksi. Tutkimukset junnaavat paikallaan, koska Chaylen omistajakaksikko Havilland ja Mairs tajuavat, kuka tehtassa on käynyt ja tekevät sopimuksen Joymountin kanssa lisenssin käytöstä. Pääkonna on ovelampi ja ilkeämpi. Pian Frenchillä on kaksoismurha tutkittavana.

Kiintoisaa tässä on se, että alibin rakennuksessa on käytetty samaa esinettä kuin Agatha Christien  dekkarissa Roger Ackroydin murha (joka julkaistiin jo vuonna 1926), eli varta vasten äänitettyä äänilevyä ja gramofonia (Christiellä nimi oli diktafoni myös Edisonin keksimä fonofrafi tallensi ääntä, tässä oli teetetty äänilevy!).

Täytyy sanoa, että viihdyn Joseph Frenchin seurassa, Wight-saaren arvoitus sisälsi alkuasetelmastaan huolimatta monia yllättäviä seikkoja, jotka eivät ilmene tässä lyhyehkössä postauksessa.

***
Rautatieinsinööri Freeman Wills Crofts (1879 - 1957) oli erittäin tuottelias dekkaristi. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain yhdeksän teosta, "romaaneja" eli minusta dekkareita hän julkaisi 37, ja päälle kokoelmia. Olen lukenut niistä joitain, ja niissä päähenkilönä on ollut tarkastaja French.

Olen blogannut teoksista
Groote-puiston murha
Kiristäjä
Kuin varas yöllä

tiistai 31. lokakuuta 2017

Åsa Larsson: Sudentaival


Åsa Larsson: Sudentaival, alkuteos Det blod som spillts, 2004, suomentanut Katriina Savolainen, Otava 2006, sivumäärä 352.

Vaikka Åsa Larssonin toinen dekkari Sudentaival on koko Rebecka Martinsson -sarjan ehkä heikoin esitys, oli se kiinnostava lukea uudestaan ja on hyvä.

Kiirunassa juhannuksena  Jukkasjärven kirkosta löytyy hirtettynä naispappi Milred Nilsson.

Tukholmassa asianajotoimisto Meijer & Ditzingerillä työskentelevä kirjasarjan päähenkilö Rebecka Martinsson voi hyvin huonosti, hän joutui tappamaan itsepuolustukseksi kolme miestä sarjan avausosassa Aurinkomyrsky. Rebecka on täysin loppu ja on sairaslomalla. (Teoksessa ilmenee, että aurinkomyrskystä pelastuneet  Sanna Strandgård ja lapset Sara ja Luna ovat muuttaneet pois Kiirunasta, ja hyväksikäyttökuvio on ehkä ratkaisematta johtuen viranomaisten vähäisistä resursseista).

Syyskuussa Rebecka Martinsson lähtee toimistossa työskentelevän Torsten Karlssonin kanssa Kiirunaan sopimaan seurakuntien raha-asioista. (Torstenia sanotaan Katto-Kassiseksi, asian ymmärtää kaikki, jotka tietävät, että Katto-Kassinen on ruotsiksi Karlsson på taket :)

Kirjan alku on yhtä kankea, kuin tämän bloggauksenkin, mutta juoni lähtee kuitenkin viemään, Rebecka jää pohjoiseen ja alkaa penkoa hirtetyn papin taustoja. Milred on naimisissa miehensä kanssa, mutta on hylännyt tämän fyysisesti, ja hänellä on suhde vetämänsä naisverkoston jäsenen Lisan kanssa. Lisan serkku Lars-Gunnarin poika Björn eli Nalle on sairastanut aivokalvontulehduksen, ja jäänyt "lapsen tasolle". Lisan tytär Mimmi pitää majataloa Micken kanssa. Nalle tulee majataloon aamuisin luvatta. Rebecka majoittuu majataloon, Rebecka tutustuu Nalleen, jonka kanssa menee Kurravaaraan isoäitinsä talolle. Naapurissa asuu edelleen Sivving Fjällborg, ja Bella-koira. Åsa Larsson kuvaa henkilöt hyvin elävästi ja raadollisesti. Ihmisillä on paljon koiria ja niiden liikkeitä havainnoidaan. Valitettavasti myös koiria lopetetaan.

Murhattu Milred on ollut susien suojelija, joka sekoittaa riistanhoitoyhdistyksen asioita. Naisasianaisena Milred on "yllyttänyt" naisia hylkäämään juopot, ja väkivaltaiset miehensä. Työpaikalla on kipeitä, aristavia asioita ja riitoja miespappien kanssa. Murhan motiivia tuntuisi  löytyvän, kun suhde Lisaankin on joutunut kriisiin eikä suhteen selvittely ole minusta normaalia.

Åsa Larssonin Rebecka Martinsson sarjan suola on myös paikallispoliisien suhteiden tarkastelu. Anna-Maria Mella on palannut neljännen lapsen synnytyksen jälkeen töihin, hänen työkaverinaan jatkaa eronnut Sven-Erik Stålnacken.

Tutkinta porautuu yhä syvemmälle, ja menneisyyttä pöyhitään. Kuka ja miksi? Sekavin takaumin asia alkaa selvitä. Osa tapahtumista on hyvin kuvottavia, ja voimakkaita, loppuratkaisu on taas raju, mutta Rebecka tuntuu taas taipuvan, ja taipuu, mutta myös toipuu, sillä sarjan seuraava osassa Rebecka on jo tolpillaan. Sarjan kolmas osa Musta polku on sarjan teoksista hyvin erilainen.

Sudentaival on ympätty sivujuonteena kirjaan eli Keltatassu-suden vaellusta ja elämää seurataan melko tyhjänpäiväisesti ja sutta turhaan inhimillistäen, Keltatassu vaeltaa Karjalasta Kiirunaan. Minusta susi kuuluu luontoon, mutta ei tähän kirjaan.

Rebecka Martinsson -sarja:
Aurinkomyrsky (2003)
Suden taival (2006)
Musta polku (2007)
Kunnes vihasi asettuu (2008)
Uhrilahja

*****
Åsa Larsson (s. 28.6.1966) on ruotsalainen kirjailija. Tämä Sudentaival tuli noin viikko sitten MTV3:lta, en kuitenkaan viitsinyt aikaistaa ohjelmoimaani bloggaustani, maikkarilla omat aikataulut, Jokkella omansa.

Dekkarisarjan päähenkilö Rebecka Martinsson on alunperin Kiirunasta, mutta toimi Tukholmassa asianajotoimistossa, josta on siis palaamassa kotiseuduilleen. Rebeckalla on jonkinnäköinen suhde entiseen työkaveriinsa (tai on Rebeckan pomo) Måns Wenngreniin.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Leena Lander: Liekin lapset


Leena Lander: Liekin lapset, Siltala 2010, sivumäärä 418.

Leena Landerin Liekin lapset porautuu Suomen sisällissodan vaiettuihin ja haudattuihin tapauksiin. Kertoja muurari Risto Salin eroaa lastensa aikuistuttua ilkeästä ja itsekkäästä vaimostaan ja muuttaa Halikon Vartsalaan Saida-mummolta perinnöksi saamaansa mökkiin. Hän löytää  vanhoja päiväkirjavihkosia ja hän on tietoinen. että Märynummella on ammuttu  50 punaista miestä joukkohautaan.

Kirjan alussa on lainaus Jobin kirjasta  5: 6 - 7: "Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle". Lainauksen yhteyden teokseen ehkä ymmärtää vielä paremmin laajemmasta lainauksesta:
Mielettömän tappaa suuttumus, tyhmän surmaa kiivaus.
Minä näin mielettömän juurtuvan, mutta äkkiä sain huutaa hänen asuinsijansa kirousta.
Hänen lapsensa ovat onnesta kaukana, heitä poljetaan portissa, eikä auttajaa ole.
Ja minkä he ovat leikanneet, syö nälkäinen - ottaa sen vaikka orjantappuroista - ja janoiset tavoittelevat heidän tavaraansa.
Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle.
Mutta minä ainakin etsisin Jumalaa ja asettaisin asiani Jumalan eteen, hänen, joka tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää, joka antaa sateen maan päälle ja lähettää vettä vainioille, että hän korottaisi alhaiset ja surevaiset kohoaisivat onneen.

Teos kattaa "Liekin lasten" vaiheita vuodesta 1903 vuoteen 1929, sekä kertojan tutkimuksia ja havaintoja nykyhetkessä vuonna 2009. Henkilökatraan kautta tarkastellaan paikallisen kyläyhteisön suhteita, sahan toimintaa, ja samalla maailmanhistoria ja Suomen itsenäistymisprosessi menee eteenpäin kohti kansalaissotaa ja kärsimystä.

Tarina alkaa vuonna 1903 jolloin takaumajakson päähenkilö kertojan isoäiti Saida Harjula on seitsemän, ja hänen tuleva aviomies Sakari Salin on 20-vuotias. Sakari avioituu tosin Seelian kanssa, mutta tämä kuolee  keuhkotautiin, ja Sakari jää pienten lasten yksinhuoltajaksi. Joel Tammiston päiväkirjan otteita on kirjassa, hän on syntynyt 1884. Hänenkin ensimmäinen vaimo kuolee, ja hän avioituu kansalaissodan alla toveri Viitasen eli Selman kanssa. Joel on työväenyhdistyksen aktiiveja ja otettu kiinni 1918 kansalaissodan jälkeen ja tuomittu kuritushuoneeseen. Joel, kuten Suojeluskunnan kuulustelupöytäkirjassa mainitaan, on vouhottaja, mutta hän on täysin rauhanomainen henkilö. Joelin pelasti teloitukselta ja vankileiriltä kiinnostus lentokoneisiin ja suhteet. Joel pelasti punaisten vallassaolo aikana tutun tuomarin, jonka tunsi lentokoneharrastuksensa kautta.

Monet henkilöt toimivat läheisessä Joensuun kartanossa, siellä on tarinan herkkä kokija hevosmies Arvid Malmberg. Arvid tai lyhemmin Arvi tutustuu kartanon poikien vieraaseen ruotsalaiseen kukonpoika Anders Holmiin, joka aiheuttaa jo teinipoikana ikäviä tilanteita, ja levittää toilaustensa jälkeen ilkeitä, mutta perättömiä  huhuja Saidasta. Huhut vahingoittavat Saidaa ja traumatisoi hänen isänsä uskonnollisen Herman Harjulan. Anders Holm  tulee vapaussodan jälkeen punaisten paetessa saariston kautta Vartsalaan kukkoilemaan kohtalokkain seurauksin.

Ihmettelin kirjassa, mikä lentokone oli Joel Tammiston mainitsema Focker, kyse on minusta Fokkerista. Useassa bloggauksessa päähenkilöä kutsutaan Risto Pajuksi, minusta hän oli Risto Salin, mikä ilmenee kirjeen allekirjoituksesta.

Leena Landerin Liekin lapset on minusta hyvä kirja, kun vain tarinaan pääsee sisälle. Se on erilainen teos, kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, jonka kirjan tapahtumia Pentinkulmalla Risto Salin vertaa Vartsalan tapahtumiin. Kirjan näkökulma on taaksepäin katsominen tavallisten ihmisten elämään. Risto Salinin äiti on kuollut, kun tämä on ollut neljä, hän on asunut isovanhempiensa luona, mutta ei ole tuntenut isoäitinsä elämän kivuliaita avaintapahtumia. Isoäiti Saida on ollut hyvin vahva nainen, joka on kestänyt paljon ja säilyttänyt toimintakykynsä.

Bloggauksia kansalaissotaa käsittelevistä kirjoista
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Kansalaissota ja siihen ajautuminen ja seuraukset käsitelty kirjasarjassa Pentinkulman asukkaiden näkökulmasta)
F.E Sillanpää: Hurskas kurjuus

Routavuosia  ja jääkäriksi lähtöä on käsitelty
K.A Wegelius: Routaa ja rautaa
Routavuodet ja jääkäriksi lähteminen Linnan mukaan, on käsitelty täällä.
*****
Leena Lander (syntynyt 1955) on etevä kirjailija, joka on tunnetuin teoksestaan Tummien perhosten koti.

Osallistun tällä Ompun 1918-haasteeseen.

torstai 26. lokakuuta 2017

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky



Åsa Larsson: Aurinkomyrsky, alkuteos Solstorm 2003, suomentanut Katriina Savolainen, Otava 2005, sivumäärä 299.

Aurinkomyrsky on Åsa Larssonin vimmainen esikoisteos ja ensimmäinen osa Rebecka Martinsson -sarjassa.

Kiirunassa Voimaanlähteen kirkossa on raa'asti tapettu ja silvottu saarnaaja Viktor Strandgård, paikalliset poliisit suorittavat rikospaikkatutkinnan. Ruumiin löytänyt saarnaajan sisar Sanna Strandgård on pääepäilty, hän on karkumatkalla kahden lapsensa Saran ja Lunan kanssa. Sanna soittaa Tukholmaan lapsuuden ystävälleen Rebecka Martinssonille, joka heiluu Asianajotoimisto Meijer & Ditzingerillä burnoutin partaalla. Rebecka riitelee pomonsa Måns Wenngrenin kanssa ja lentää Kiirunaan. Hän tapaa "psykoosissa olevan" Sannan ja tämän lapset isovanhempiensa talossa.

Paikalliset poliisit porautuvat murhaan, raskaana oleva Anna-Maria Mella yhdessä Sven-Erik Stålnackenin kanssa kuulustelevat seurakunnan pappeja, Lars Pohjanen tekee ruumiinavauksen. Syyttäjän valtuuksilla kukkoilee ongelmallinen Carl von Post.

Tutkinta porautuu yhä syvemmälle, ja menneisyyttä pöyhitään. Kuka ja miksi?

Rebecka on itse ollut herätysliikkeen jäsen lukioaikoinaan, ja tunsi sekä Viktorin että Sannan. Miksi Rebecka jätti ensin kirkon ja myöhemmin Kiirunan? Viktor oli myöhemmin joutunut auto-onnettomuuteen, ja 'kuollut' sairaalassa, mutta herättyään väittänyt käyneensä taivaassa. Hänen kirjansa Menopaluu taivaaseen on bestseller, jolla rahoitetaan seurakunnan toimintaa.

Poliisit tunkeutuvat Kristallikirkon kulissien taakse, Rebecka puolustaa Sannaa, ja tutkii samalla omalta osaltaan Kristallikirkon rahavirtoja, pastorien verotietoja, vaimojen varallisuutta...

Lopulta paljastuu Viktorin elämästä mahdollisia motiiveja murhaan, mutta kuka? Lopulta Rebecka Martinsson joutuu taistelemaan hengestään Jällivaaran talvisessa "aurinkomyrskyssä".

Åsa Larssonin esikoisdekkari Aurinkomyrsky on raju ja raaka!

Älä lue jos, et ole lukenut dekkaria
Murhien primääri motiivi on voimakas ja tekotapa on poikkeuksellinen raaka, koska teolla on sekundäärisia motiiveja, ja kyse on ketjumaisesta yllytyksestä, koska myös totuuden tihkumista yritetään estää tappamalla. Rikokset ja niiden motiivit, sekä luokaton loppuratkaisu ovat minun makuuni liian iljettäviä ja raakoja. Lisäksi epäilyt murhattua kohtaan saattavat olla vääriäkin, tai toisen henkilön aikaansaannoksia: "En edes ole varma oliko se Viktor, Rebecka sanoi. - Ehkä se olikin vain Olof. Koko ajan. ". s. 297. Minusta kirjoittajan olisi hyvä kertoa, olivatko epäilykset aiheellisia.

Dekkareita ja tarinoita, jossa pöyhitään uskonnollisia yhteisöjä ja ihmisen raadollisuutta, on ilmestynyt yhä enemmän. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen, jonka luin. Tämä ei anna mairittelevaa kuvaa 'lahkon' toiminnasta. Tässä papit koskettavat nuoria sanalla ja 'muutenkin'. Nuorena Rebecka joutui yhden papin makaamaksi, ja tuli tästä raskaaksi, mutta teetti abortin, papin ja papin perheen painostuksesta huolimatta.

Toiminnan rahavirrat ohjataan omalle tai lähipiirin pankkitileille. Pappien itse itselleen maksamat palkat myöskin ovat kohtuuttoman korkeitä. Tämähän on käsitelty ja 'tuomittu' Apostolien teoissa eli tarina Ananiaasta ja Safirasta (Apostolien teot 5).

Pidän Aurinkomyrskystä tarinan kehittelyn, miljöön ja hahmojen takia. Rebecka Martinssonin hahmo on ristiriitainen herkkä, mutta kova. Myös paikallispoliisien tarinat kiinnostavat, ja  Anna-Maria Mellan, ja Stålnacken, ja Lars Pohjasen tarinat jatkuvat seuraavissa osissa. Dekkarisarjan jatkossa päähenkilö Rebecka Martinsson on yhä useammin Kiirunassa kuin Tukholmassa asianajotoimistossa, Rebeckalla on jonkinnäköinen suhde entiseen työkaveriinsa (tai on pomo) Måns Wenngreniin, josta lisää jatko-osissa, jotka bloggaan loppusyksyn aikana.

Annikan kirjoissa on blogattu tästä NÄIN.


Tästä Aurinkomyrskystä on tehty elokuva, joka näytettiin Suomessakin 1.6.2017. Rebecka Martinssonia näytteli loistava Izabella Scorupco. Vesa-pappia esittää Antti Reini.

Rebecka Martinsson -sarjaa jatkaa tämän Aurinkomyrskyn (2003) jälkeen Suden taival (2006), jossa Rebecka toipuu Aurinkomyrskyn seurauksista. Musta polku (2007) ja  Kunnes vihasi asettuu (2008) ovat minusta hyviä ja erilaisia tarinoita, ja joista bloggaan vielä. Uhrilahja on uusin Åsa Larssonin teos, josta olen jo blogannut TÄÄLLÄ.

****
Åsa Larsson (s. 28.6.1966) on ruotsalainen entinen verojuristi ja nykyisin myös kirjailija.