perjantai 29. elokuuta 2014

Outi Hukki: Valpurin helmi



Outi Hukki: Valpurin helmi, Atena Jyväskylä 2007, sivumäärä 231. Kansi on minusta hieno, kuvaa taiteellisesti tietyntyypistä metsää.

Outi Hukin (s. 1951) Valpurin helmi kertoo ison helmen tarinan. Talvella 1799 Varpeen kestikievariin saapuu Ruotsista italialainen ruhtinas ja komea naissankari Giuseppe Acerbi, joka osin näyttämisen halusta aikoo matkata Jäämerelle. Suomen olot ovat Giuseppen mielestä takapajuiset, ruokaa on huonoa ja ihmiset haisevat. Herralla on mukana suvussa periytynyt iso helmi.

Valpuri syntyy ristihuulisena äpäränä vuonna 1774. Piian imettämä tyttö varttuu luonnossa luonnon lapsena.

Vuonna 1799 tapahtuu sattuma jolloin Giuseppen ja Valpurin tiet yhtyvät. Ihme on, että kehotkin yhtyvät ja helmi vaihtaa Giuseppen tietämättä omistajaa.

Lopputarina kertoo miten käy helmen, Giuseppen ja Valpurin.

Kirjan suurin ongelma on minusta sen hajanaisuus, välillä katsotaan tilannetta kauniisti vajaamielisen Valpurin silmin, välillä huumoriksi heittäen Giuseppen kannalta, välin on päiväkirjaa tai kirjeitä.

Mukava kirja paikoittain ja paljon on luonnonkuvailua, kuten Anni Kytömäen Kultarinnassakin, ja hieman yksinkertaisia roolihahmoja. Tämä on Kytömäen kirjaa lyhyempi, mutta hakee eri tavalla tarinan hahmoa. Voin tunnustaa, että bloggarit pitävät tällaisesta, mutta minua nämä eivät sytytä. Kytömäellä säksättivät talitiaiset, tässä kaskaat säksättävät. Valpurin helmessä surisevat myös sudenkorennot ja rummuttaa palokärki. Myös kuiva jäkälä rutisee, kuten tämä bloggarikin.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Oscar Parland: Lumottu tie


Oscar Parland: Lumottu tie, alkuteos Den förtrollade vägen, suomentanut Eeva-Liisa Manner, Wsoy 1983, sivumäärä 240. Kansi on Pekka Loirin kynästä.

Lumottu tie -teoksen alussa pohditaan, koska ihmisen muistot alkavat, miten tunteet, ajatukset ja unet sekä kuvitelmat ovat lapsen muistia ja muistoja. Lopussa aikuinen Riki näkee lapsuutensa miljöön hyvin erilaisessa tunnelmassa.

Riki -niminen lapsi asuu Karjalassa vauraassa perheessä. Hän kokee kaiken herkästi ja kokonaisvaltaisesti. Hän kuvittelee riikinkukon tulilinnuksi, puhuu kurjen kanssa ja saa tulilinnulta voimasulkia. Riki jopa kuulee kuolleiden perhosten huutavan. Teoksessa hahmottuu hyvin viipurilainen kesäinen miljöö pienen lapsen näkökulmasta. Kuvaus on monelta osin herkkää ja kokonaisvaltaista.
Rikin perheessä ovat isä ja äiti, jotka jäävät etäisiksi. Rikillä on isoveli Berndt ja pikkuveli Tommy. Berndtistä Riki ei pidä tämän etevyyden takia, Tommya hän inhoaa avuttomuuden takia. Riki ja Berndt leikkivät myös tyttöpikkuserkkujensa Ninan ja Katinkan kanssa. Riki ja Nina menevät leikkinaimisiinkin ja kotia leikitään nukeilla. Riki saa paljon raivokohtauksia ja itseskelee. Riki on väkivaltainen, hän ehkä etsii omaa paikkansa oikeassa maailmassa. Tuolloin lapset myös kasvatetaan uskomaan valheisiin ja taikauskoisiksi. Herkimmät uskovat tarinat ja kuvittelevat vielä lisää.

Äiti on kuolemaisillaan, kun vielä uusi vauva syntyy...

Riki on kuvitelmissaan rajaton ja infantiili. Tulilinnun sulalla hän kuvittelee hallitsevansa maailmaa ja ihmisiä. Teoksesta oli minusta vaikea hahmottaa, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä mielikuvituksessa.

Takakannen mukaan hieno kirja, joka on palkittu. Ongelmaksi muodostuu minusta aika. Kun lapsi vanhenee, minusta muistojen pitäisi enemmän tukeutua tosiasioihin eikä vain fantasioihin.

Lainaus toisen luvun alusta sivulta 9:
"On iltahämärä, harmaa ja heikosti sinipunerva, metallinhohtoinen hämy, sen kaltainen joka syntyy kun hengittää taskupeiliin ja näkee kasvonsa nopeasti ja salaperäisesti tummuvan. Pehmeänä kuin pumpuli se laskeutuu luomien alle ja antaa aavistaa ihmeellistä mielihyvää, outoa ja pyörryttävää.
Tässä hämärässä lennän eteenpäin koivukujaa pitkin yhdessä Berndtin kanssa".

Hienoa tekstiä, jonka tenho kantoi aikansa, mutta lento ei riittänyt aivan loppuun asti.

****
Oscar Parland (1912-1997) oli suomenruotsalainen kirjailija, wikipedian mukaan, hän olisi syntynyt Kiovassa ja tämä teos olisi ilmestynyt vuonna 1953, mikä on uskottavaa, sillä kirjan lopussa vuonna 1941 päähenkilö, joka on sodassa, käy Viipurin lähellä sijaitsevassa lapsuuden talossaan. Kaikki on muuttunut, eniten tunnelma.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

J.M Coetzee: Barbaarit tulevat



J.M Coetzee: Barbaarit tulevat, Otava 1984 toinen painos, alkuteos Waiting for the Barbarians, 1980, suomentanut Seppo Loponen, sivumäärä 185.

Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittajan J.M Coetzeen Barbaarit tulevat on mestariteos, jota ei voi analysoida lyhyessä bloggauksessa. Siinä tapahtuu pinnan alla ja pään sisässä niin paljon lyhyestä mitasta huolimatta.

Kirjan minä on Imperiumin maalaispiirin tuomari, joka toimii levottomalla rajaseudulla. Tuomari odottaa eläkettä, kerää verot, valvoo yhteismaat, mutta hän ei enää ymmärrä Imperiumin käymää rajasotaa ja vankien ottoa.

Tarinan alussa mies aurinkolaseissa saapuu kylään. Eversti Joll peittää silmänsä, hän on imperiumin kuulustelija eli kiduttaja. On tarkoitus käydä rajasotaa, tunkea barbaarit rajan taakse. Vankeja otetaan, heitä kidutetaan, raajarikoiksi, sitten kuoliaiksi. Piirituomarin ja eversti Jollin kommunikaatio on naamioitu sivistyneeksi ja protokollasta pidetään huolta.

Piirituomari katsoo voimattomana vierestä, hän ei hyväksy kidutusta ja paikallisten provosointia. Barbaarit ovat hänen mielestään paimentolaisia, jotka ovat olleet täällä ennen heitä ja jäävät heidän jälkeensä. Piirituomari on ollut asemapaikassaan liian pitkään, liian yksin. Hän vierailee paikallisen tytön luona öisin. Hän ottaa kadulta taloonsa sokeutetun nuoren barbaarinaisen, hän hieroo tämän vammautettuja jalkoja. Paljolti on kysymys vanhan valkoisen miehen seksuaalisista haluista. Riiteistä, jotka toistuvat öisin. Kalu ja halu kahlitsevat vanhaa yksinäistä miestä.

Aavikolla on kaivauksia, lentohiekka on peittänyt vanhan sivilisaation jäänteet.

Piirituomari näkee unia lumesta, lumilinnasta ja hahmoista, jotka ovat lapsia. Lumiuni on toistuva ja muuntuva.
*****
Barbaarit tulevat -kirja on minusta mielen syviä sopukoita luotaava teos. Siinä on mestariteoksen aineksia.

Juoni on hyvin raadollinen ja jota juonta on takakannessa avattu reippaasti ja minusta liian lineaarisesti. Joka tapauksessa piirituomari lähtee vaivalloiselle matkalle ja palauttaa barbaarinaisen omiensa joukkoon. Ymmärtämättä, että valkoisen miehen kosketuksen jälkeen häntä ei ehkä hyväksytä omien joukkoon. Takaisin tullessa tuomari pidätetään, ja häntä virutetaan vankilassa, joka aluksi on kuvailtu paikallisten säilöpaikkana. Piirituomaria kidutetaan ja nöyryytetään varsin barbaarimaista. Lopuksi piirituomari päästetään rauniona vapaaksi ja hyljeksittynä hän joutuu kerjäämään elantonsa. Coetzeen hienous on kääntää asetelmat päälaelleen, näyttää kuinka ohuella säikeellä olemme asemassamme. Asetelma kääntyy barbaarisodan toivottomuuden vuoksi. Eversti Jollkin murtuu matkoillaan ja palaa ilman tummia lasejaan. Piirikunnasta Imperiumi peräytyy, mutta piirituomari jää, ja on yhteisön jäsen.

Takakannessa mainostetaan piirituomarin valintaa, ja oikeaksi katsomaansa tekoa, eli barbaarinaisen palautusta. Itse tulkitsen teon olevan puhtaasti egoistinen ja lapsellinen. Coetzee itsekin rinnastaa eversti Jollin ja piirituomarin Imperiumin virkamiehiksi. Piirituomari valehtelee rauhan aikana Imperiumin päämääristä ja on oikeudenmukaisuuden kulissi. Kriisin aikana eversti Joll sadistisilla otteillaan puhuu totta sodan aikana Imperiumin tavoitteista. Piirituomari on minusta degeneroitunut ja haihatteleva. Hänen ajattelunsa on oikeata, on epäviisasta provosoida paikallisia ja ottaa summittain vankeja ja kiduttaa heitä. Toisaalta Barbaarit ovat olleet aina alueella, eivätkä lähde pois. Kirjan aikana he rikkovat patoja, varastavat hevosia ja surmaavat jälkeenjääneitä. He käyvät siis sissisotaa. Piirituomari minusta muistuttaa hieman Kurtzia kirjassa Pimeyden sydän tai filmin Ilmestyskirja nyt eversti Kurtzia. Ympäristö ja yksinäisyys on muuttanut ajatukset ja realiteettien taju on kadonnut. Mies on minusta liikaa kalun ja halun vietävissä. Hänellä on fyysisiä suhteita paikallisten kanssa, (liian) nuorien tyttöjen ja naisten, barbaarimaista eikö totta, ei kovin sivystynyttä kuten ei kidutuskaan!

Tämä siirtomaa-analyysi muistuttaa hieman nobelisti Le Clesion teosta Kaupunki nimeltä Onitsha. Se, mikä tuntuu oikealta, voi olla väärää, sillä yhteisön pelisäännöt ja realiteetit antavat toimintatilan. Eversti Joll ja Imperiumi ovat pahoja, näiden toimet ovat kuitenkin ennakoitavissa ja selviä. Piirituomarin logiikka on minusta sumeaa tai hän näkee shakkilaudalla vain siirron kerrallaan.

Kaivausten ja unien sitominen kirjaan on tehty mestarillisesti. Pahuuden ja kidutuksen barbaarimaisuuden ja asetelmien näennäisyyden kuvaus on loistavaa.

Kirjan tapahtumapaikka voisi olla mikä paikka hyväänsä. Ihmisten ihonväriä ei tuoda esiin, eikä kansallisuutta. Minä sijoitin tarinan Namibian siirtomaahan sen aavikoiden ja merenrannan vuoksi.

J.M Coetzeen Barbaarit tulevat on lyhyydestään huolimatta vaikuttava ja vaikea teos, sen psykoanalyyttinen syvältä luotaava ote pitää pihdeissä ja antaa ajattelemisen aihetta.
*****
J.M Coetzee (s.1940) on eteläafrikkalainen Nobel-kirjailija, palkinnon hän sai vuonna 2003, hän on opettanut englantilaista kirjallisuutta ja ollut alan professorina Kapkaupungissa. Otavan kansilehdessä häntä verrataan nobelisti Camusiin. Camusin Putoaminen on kerronnaltaan hieman samantyyppinen kuin Coetzeen Barbaarit tulevat, joka on minusta parempi kuin Coetzeen Foe.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Hunter S. Thompson: Rommipäiväkirja



Hunter S. Thompson: Rommipäiväkirja, alkuteos Thr Rum Diary, 1998, suomentanut Tanja Falk, Sammakko 2010, sivumäärä 216.

Kirjan juoni ja idea on yksinkertainen mutta varsin tehokas, kolmikymppinen usalainen toimittaja Paul Kemp pestautuu Puerto Ricoon toimittajaksi paikalliseen San Juan Daily Newsin toimittajaksi, jonne lähtee lentäen. Lentomatkalla Kemp haluaisi istua vaalean hempukan Chenaultin vieressä ja hakkaa vanhaa miesmatkustajaa vieressään. San Juanissa Puerto Ricossa päätoimittaja Ed Lotterman ottaa tulokkaan vastaan. Toimittajat on sekoboltseja ja Kemp kuuleekin, että "paikka tekee sinusta hullun ja hintin", oleilu kuulemma perustuu seksittömään ryyppäämiseen. Toimittajat kokoontuvat Alin terassilla, jossa syödään hampurilaisia juodaan kaljaa ja rommia. Jokaisesta tulee joko näätä tai pervessi. Villi Chenault on sekopäisen toimittajan Yeamonin tyttöystävä. Eletään talvea 1958 ja amerikalaiset toimittajat asuvat loistohotellissa ja ajavat autolla latinokortteileissa ja tekevät huippupalkalla korkeatasoista lehteä, (tai ovat tekevinään).

Luku kaksi kuvatkoon päivää toimituksessa:
Kävellessäni käytävän poikki toimitukseen kuulin jonkun karjuvan siellä. Kun avasin oven, näin Lottermanin seisovan keskellä huonetta ja heiluttavan El Diario -lehteä. Hän osoitti lyhytttä vaaleaa miestä: "Moberg"! Senkin juoppo paska! Sinun päiväsi ovat luetut Jos siihen lennättimeen tulee joku vika, korjautan sen sinun erorahoillasi.   ... Myöhemmin kuulin, että hän oli tullut toimitukseen keskellä yötä, umpitunnelissa ja kussut kaukokirjoittimen päälle." s. 34
Moberg esiintyy tarinassa myöhemminkin. Kaveri on ruotsalainen hyvän perheen poika, joka on ollut vaihto-oppilaana Amerikassa ja mennyt myöhemmin opiskelemaan yliopistoon. Luvut loppuivat, sekoilu alkoi.

Yeamon tekee reportaasin Puerto Ricosta New Yorkiin muuttavista. Juttu on 26-sivuinen haastatteluista koostuva nerokas kaiken paljastava juttu. Lotterman raivostuu ja antaa Yeamonille potkut. Kemp pitää artikkelia nerokkaana, sillä lähdön motiivi on sama kuin hänellä lähteä St Louisista New Yorkiin. Puerto Rico Kempin havainnon mukaan ei tarjoa jurikaan mahdollisuuksia paikallisille, sillä sokeriruokoa leikataan yhden dollarin tuntipalkalla, kookospähkinöitä kuljetaan pienellä palkalla, taloissakaan ei ole mukavuuksia.

Yeamon vetää lärvit potkujen kunniaksi ja kukkoilee laskusta. Koko konkkaronkka joutuu putkaan ja pamputellaan pehmeiksi. Alamäki on alkanut mutta ryyppyreissut jatkuvat. Mikään ei pääty hyvin ja  lopulta on ajolähtö kahdella palolla, ja kolmas lopullinen on varsin lähellä.

Hunter S. Thompsonin Rommipäiväkirjaa pidän nerokkaana opuksena. Se osoittaa humoristisesti ja raadollisesti kolmikymppisten ajelehtivien miesjournalistien rommimoraalin. Kerronnassa tulee myös ilmi nykyajan kolonialismia, vaikka kyse on pelkästään ajelehtivista toimittajista. Lopulta tarina on oikeasti varsin muuta. Chenaultista vaatteiden lisäksi kuoriutuu jotain hyvin outoa ja villiä. Lottermanin lehti on huono, kulissit ovat ontot ja osa palkoista jää maksamatta. Paikallisten ja liikemiesten verkosto on outo, kuten lopulta kirjakin. Toisaalta Rommipäiväkirja on riittävän lyhyt ja ehyt kertoakseen aiheestaan olennaisen. Enempää ei suurin osa haluaisi tietääkään.
****
Hunter S. Thompson (1937 - 2005) oli toimittaja ja kirjailija, hän on ns. gonzo-kirjallisuuden pioneeri, eli tarinat ovat absurdeja, mutta ne pohjautuvat jossain määrin todellisiin tapahtumiin. Tämä on Hunter S. Thompsonin varhaistuotantoa, sillä hän aloitti tätä kirjoittamaan jo varsin varhain, mutta tämä julkaistiin vasta 1998. Thompsonin tunnetuin teos lienee Suuri hainmetsästys.
****
Keskiviikkona 20.8.2014 tuli  Rommipäiväkirja filminä Neloselta. Pääosaa eli Paul Kempiä esittää Johnny Depp ja Chenaultia Amber Heard, joka mainitaan Johnny Deppin "kumppaniksi". Filmi on vuodelta 2011, Heard lienee ollut naimisissa 2008-2011, mutta ei Deppin kanssa. Depp on ylittänyt viidenkympin rajapyykin syntynyt 1963 , ja Heard on syntynyt 1986.
Rommipäiväkirja-filmin ilmaisua oli viety komedian suuntaan ja ajankohtaa on muutettu pari vuotta eteenpäin vuoteen 1960. TV:ssä on vaaliväittely, jossa olivat Nixon ja Kennedy. Paul Kemp saapuu krapulaisena lehden palvelukseen.  Yeamonia toimituksessa ei ole, mutta sekoileva juoppo Moberg (käännetty Moburg) ja valokuvaaja Bob Sala. PR-konsultti Hal Sanderson, joka liikemiehenä palkkaa Kempin markkinoimaan ja kirjoittamaan rakennettavasta hotellista, on tässä Chenaultin poikaystävä. Sandersonilla on timanteilla vuorattu kilpikonna kuten Rex Mottramilla Menneessä maailmassa. Moberg sekoilee toimituksessa repii Lottermanin peruukin, on olevinaan kovinkin hauskaa. Kukkotappeluista otoksia. Pidätyskohtaa ja takaa-ajoja sekä auton siirtämistä on dramatisoitu ja tehty osin "hauskaksi". Villit tanssikohtaukset olivat ja Chenaultin ratkaisu lähteä ensin hummaamaan, sitten Kempin luo ja lopulta USA:han. Kirjassa villikko oli ollut hyvän perheen suojletu tyttö. Kukkotappelua on lopussakin, kun voodoolla annetaan voimaa, saadaan Salan kukkoon voimaa. Lopun lähtö purjeveneellä oli ihan uutta. Minusta kirjan henki oli muuttunut, tässä paha (ja raha) projisoitiin Sandersoniin, kun teoksessa kolonialismi näyttäytyi paremmin järjestelmään kuuluvana. Koska Yeamon oli poissa, oli meno varsin toisenlaista minusta, (teko)hauskaa, lisäksi Kempin kirjoituspuuhat olivat enemmän esillä.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Toni Morrison: Jazz


Toni Morrison: Jazz,  Kustannus Oy Forma 1994, suomentanut Seppo Loponen, sivumäärä 223.

Toni Morrison teos Jazz kertoo mustien naisten todellisuudesta 1920-luvulla Amerikassa. Jazz hyvin morrisonmainen teos eli näkökulmat muodostavat seitin, jossa aika ja henkilöt vaihtuvat. Seitti ei ole kuitenkaan totuus, vaan ehkä osa siitä, jokainen rihma edustaa jonkun näkökulmaa.

Kirjan alussa lintuja pitävä nainen viiltelee hautajaisissa kuolleen nuoren naisen kasvoja.

Eri näkökulmista selviää tiivistetysti ja karsitusti:
-Naisen nimi on Violet, ja hän on päästänyt lintunsa vapaaksi viiltelyn jälkeen ja etsii pakonomaisesti vastausta, miksi hänen miehellään oli suhde haudatun naisen kanssa
-Violet on kiertävä kampaaja, joka on viisikymppinen viiltelyhetkellä vuonna 1926.
-Hänen miehensä Joe Trace on naisten tavaraa myyvä mukavan oloinen heppu
-Joe Trace kuitenkin hankki asunnon ja aloitti fyysisen suhteen nuoren neidin kanssa, jonka kylmästi ampui vailla järkevää syytä.
-Tytön nimi on Dorcas.
-Tyttö on asunut tätinsä Alice Manfieldin kanssa. Alice on ompelija, jonka mies on lähtenyt livohkaan.
-Dorcas on orpo. Hänen isänsä on tallottu kuoliaaksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana mustat kelpasivat sotaan, mutta mieltä ei saanut osoittaa. Dorcasin isä tallottiin syyttä, hän ei ollut kulkueessa. Dorcasin vanhempien talo poltettiin, ja äiti kuoli. Vuosi oli 1917.
-Joe Tracen tekemää murhaa ei tutkita, eikä häntä oteta kiinni.
-Violetilla kuten muistilla naisilla yleensä on veitset mukana.
-Violetin mukaan syynä on kaupunki ja musiikki.
-Violet ja Joe tulleet kaupunkiin vuonna 1906.
-Joe on orpo, hänelle annetaan etunimi Joseph ja sukunimeksi Trace, koska vanhemmista ei jälkiä.
-Violet ollut keskimmäinen viidestä lapsesta. Isä toiminut puolueessa, joka ajoi mustille äänioikeutta.
-Violetin perheen talo ryöstetty, ja äiti hukuttautunut kaivoon.
-Violet ja Joe menevät yhteen. Violet saanut kaksi keskenmenoa yhden pellolle, toisen sänkyyn.
-Joe aloittaa suhteen Dorcasiin, antaa tälle rahaa, tavara ei kelpaa.
-Joe huomasi vuonna 1925, että Violetilla lapsinukke.
-Violet polttanut (rauta ollut liian kauan hiuksissa) asiakkaan hiukset kammatessaan raudalla katsoessaan leikkivää lasta.
-Violetia sanotaan Violentiksi.
-Dorcas leikittelee miehillään, Dorcas ei halua ambulanssia ...

Näkökulmat ja aikatasot vaihtuvat, merkitykset muuttuvat. Myös "totuus" muuttuu Dorcasin kuolemasta ja mitä silloin tapahtui ja miksi.

Teoksessa kerrontaratkaisuilla leikitellään, ja minäkertojilla. Kuinka luotettava on ylipäätään koko kertomus. Lukijalle tarjoillaan mosaiikkimaisesti eri näkökulmia, jotka eivät limity toisiinsa vaan näkymä muuttuu, kirja on kuin kaleidoskooppi, jossa katsotaan lasinpalasten asentoa ja liikettä toistensa suhteen valoa vasten. Kaleisdoskooppi ei kerro maailmasta mitään, ellei lasin palaset ole totuuden murusia. Minusta osa on totta, sillä musta todellisuus on läsnä.

Takakansilauseista yksi johti paljolti harhaan:
"Jazzia ihan varmasti: mutta myös Mozartia … minun mielestäni Toni Morrison on Amerikan paras kirjailija "
Minusta Morrison on hyvä ei välttämättä paras, ja kryptinen. Jazz on  jäntevän lyhyt kirja, mutta ei kerro jazzista eikä Mozartista.
*****
Yhdysvaltalainen musta naiskirjailija Toni Morrison (synt. 1931) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1993. Toni Morrisonin nimi on alun perin Chloe Anthony Wofford. Hän on ollut ainakin toimittajana, tämä on hänen kuudes romaaninsa. Palkinnon perusteluissa "mainitaan, että romaanit ovat visionäärisiä ja runollisia ja antavat näkemyksensä amerikkalaiseen todellisuuteen", käännös ei ole ollenkaan sanatarkka, mutta minusta ajatus jotenkin välittyy tästä.

Morrisonin Solomonin laulusta olen blogannut täällä.
Omppu on blogannut Morrisonin pienoisromaanista Koti, jonka luki alkukielellä. Home on blogattu täällä.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Agatha Christie: Syyttävä sormi



Agatha Christie: Syyttävä sormi 2010 Wsoy, The Moving Finger 1943, suomennoksen tarkistanut Eva Siikarla, sivumäärä 248.

Syyttävä sormi -dekkarissa Jerry Burton kuninkaallisten ilmavoimien pudonnut lentäjä muuttaa sisarensa Joannan kanssa rauhalliseen Lymstockin kylään. Jerry on kuntoutumassa liikuntakyvyttömyydestään.
Kyläyhteisöön kuuluvat Emily Barton ikäneito, jolta Jerry Burton vuokrasi talon, Partridge heidän taloudenhoitajansa, Beatrice, sisäkkö ja hänen äitinsä rouva Baker, eversti Appleton, lääkäri Owen Griffith ja hänen sisarensa Aimee Griffith, lakimies Richard Symmington, edellisen vaimo rouva Symmington, rouva Symmingtonin tytär Megan Hunter, Symmingtoneiden pojat Brian ja Colin, näiden kaunis kotiopettajatar Elsie Holland, Agnes Woodale, kylän noidaksi kutsuttu rouva Cleat ja tietenkin lopussa piipahtava neiti Marple, joka tulee kirkkoherran Caleb Dane Calthropen sisaren Dane Calthorpen kutsumana.

Lymstockin kylä on idyllinen, mutta pian alkaa Jerrylle ja muille kyläläisille sataa nimettömiä törkyposteja. Kirjeisiin on liimattu leikekirjaimia ja sanoja, ja vihjaukset ovat seksuaalisia. Väitetään sisarusten Jerryn ja Joannan olevan rakastavaisia, toisaalta vihjataan sihteerin suhteesta lakimieheen, sisäkön suhteesta Jerryyn. Pyylevä naismainen herra Pye saa oman törkypostinsa, jota kasvot punaisena lukee. Kun rouva Symmington saa oman postinsa, jossa epäillään hänen pojillaan olevan eri isät, hän päätyy itsemurhaan myrkyllä. Tai teko kuitataan itsemurhaksi. Kun Symmingtonin palvelustyttö Agnes saa paistipiikistä kuolettavan iskun, etsitään jo murhaajaa ja itsemurhaa epäillään murhaksi.

*****
Mahdollisesti sisältää juonipaljastuksia:
Arvasin miltei heti, miksi rouva Symmington kuolee ja aika pian, kuka on murhaaja. Agatha Christie hämää lukijaa rouva Symmingtonin tyttärellä Megan Hunterilla, joka kaksikymmenvuotiaana resuisissa vaatteissa kulkee ja puhuu Jerrylle vihaansa kyläläisiä kohtaan. Toisaalta hämätään rouva Cleatin noita-hahmolla, jota syyllistetään törkypostin lähetyksestä. Kun Megan vielä puhuu kuningas Learistajohdetaan hieman harhaan, sillä Lear jakoi valtaa tyttärilleen, mutta jäi ilman rakkautta ja suojaa. Learin tyttäret unohtivat tyystiin isänsä, ja tämä harhailee nummella. Learin tarinaan kytkeytyy lisäksi Edgar ja Edmund, joista toinen on Glosterin äpäräpoika ja toinen "oikea" poika. Koko Lear on pelkkää sumutusta, tai siis tässä teoksessa muuten todella nautittava ja kiihkeä näytelmä. Tuskin tyypillinen suomalainen dekkarin lukija tästä tekee vääriä johtopäätöksiä, mutta englantilainen saattaa tehdäkin.

Enemmän Agatha Christietä lukenut näkee tämän savuverhon taakse. Kirjassa käytetään juuri tätä termiä savuverho. Tekstissä syyttävä sormi osoittaa milloin herra Pyetä, milloin neiti Griffithiä, milloin rouva Cleatia. Kuka hyötyy savuverhosta? Tietenkin rouva Symmingtonin murhaaja. Olennaisin kysymys on koko ajan on miksi rouva murhattiin ja siitä seuraa, että kuka hänet murhasi. Christien savuverhoa on epämääräisten Lear-vertausten lisäksi Meganin harhailu, joka tuo mieleen dekkarin Varjossa auringon alla. Megan ei ole syyllinen, mutta loogisia syyllisiä on oikeastaan koko ajan vain kaksi, joista toinen ilmeisempi osoittautuu tämän kirje- ja murhamyllyn pyörittäjäksi. Christien hienoutta on sotkea seestyneeseen tilanteeseen vielä sakeampi tuprahdus uusia törkykirjeitä ja epäilyksiä.

Neiti Marplen osuus dekkarissa on varsin pieni. Rouva Symmington kuolee viidennessä luvussa ja Agnes katoaa luvussa 7 ja löytyy kuolleena luvussa 8, mutta vasta luvussa 10 Marple kuulee tapauksesta loput viisi lukua menevät pitkälti ilman viisasta neiti Marplea, mutta Jane Marplen terävä äly kuitenkin ratkaisee rikoksen.

Tyypilliseen tapaan mieskertoja vie tarinaa eteenpäin. Tämä on minusta erittäin hyvä dekkari ja sisältää kertojan kannalta onnellisen päätepisteen. Lentäjä Jerry Burton parantuu sekä fyysisesti että psyykkisesti ja löytää elämänkumppaninsa.

*****

John Curran on kirjoittanut teoksen Agatha Christien Salaiset muistikirjat. Siellä on tätäkin teosta koskevia merkintöjä ja pohdintoja. Tässä teoksessa Curranin mielestä herra Pye, joka on naismainen, pyylevä ja sisustuksesta kiinnostunut karikatyyri, edustaisi tiettyä vähemmistöä. Tähän viitataan dekkarissa Pyestä puhuttaessa "etkö voi kuvitella hänen salaa vihaavan kaikkia normaaleja, onnellisia ihmisiä ...". Nykymittapuun mukaan tämä on minusta hyvin omituinen huomio. Englantilaisessa "dekkarikylässä" kaikki ovat minusta omituisia ja onnettomia ihmisriekaleita. Edelleen vihjataan Pyen olevan keski-ikäinen vanhapiika, ei siis vanhapoika, lisäksi pohditaan hänen olevan tasapainoton, sopeutumaton ja rikas ja hänellä on omituisia ystäviä. Miksei Curran analysoi, mitä tarkoittaa vanhapiika? Mikä "termi" vastaa alkukielellä tätä, miksi Agatha on sitä käyttänyt. Toisin kuin Curran vihjaa, Pye on minusta täysin normaali ja vieläpä harmiton heppu eikä Agatha Christie minusta piikittele häntä. Pyessä ei ole mitään pahaa eikä hän käyttäydy mitenkään sopimattomasti eikä vanha piika -termissäkään ole minusta mitään pahaa. Se, että hän näin vertaa Pyetä vanhaan piikaan voi olla minusta ilkeää, sekä Pyen että naimattomien neitien vuoksi. Minusta jokainen saa olla sellainen kuin on ja usea ihminen on sen lisäksi varsin siveä. Ujoja on paljon. Tämä pohdinta on minusta vanhoillista kumua ja liittyy törkypostien sanomaan, joka on puhtaasti seksuaalinen. Britit ymmärtävät rivienvälit paremmin kuin suomalainen harrastelijabloggari. Pyen hahmosta sanotaan rivien välissä paljon, mutta hän ei ole minusta sopeutumaton eikä tasapainoton tai ei ainakaan sen enempää kuin muutkaan kuvatut kyläläiset karikatyyrit, minusta hän on joko onnellinen tai ei ole niin onneton kuin eräät kyläläiset. Pyen häälahja Jerry Burtonille oli "viehättävä Crown Derby -teekalusto". Hyvä lahja englantilaiselle. Splendeed indeed.

*****
Agatha Christie (1890 - 1976)  itse arvosti tätä dekkaria muistelmissaan, arvion hän teki luettuaan dekkareitaan uudestaan.


Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

Tämän tv-versio tulee 10.7.2016.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Dante: Jumalainen näytelmä:Helvetti



Dante: Jumalainen näytelmä: Helvetti, suomentanut Eino Leino, ilmestyi 1912, luettu Gutenbergistä.

Dante Alighieri (1265 – 1321) oli firenzeläinen kirjailija, joka on tunnettu etenkin pääteoksestaan Divina Commedia, Jumalainen näytelmä, joka koostuu kolmesta osasta: Taivas, Kiirastuli ja Helvetti.
Dante toimi virkamiehenä, mutta joutui lähtemään tiettävästi maanpakoon vuonna 1301. Jumalainen näytelmä -teos on kirjoitettu italiaksi ei siis latinaksi. Näytelmässä ainakin Helvetti-osuudessa on viittauksia firenzeläisiin, joten maanpakoasia on helppo ymmärtää. Dantea voidaan kuitenkin pitää italiankielen suunnannäyttäjänä ja hänen kuvansa on italialaisen kahden euron kolikon kruuna-puolella.

Helvetti sisältää joidenkin tietojen mukaan 33 laulua, minusta Leinon suomennoksessa niitä on 34, sillä viimeinen on neljäsneljättä laulu.

Dante päätyy Helvettiin, jossa joutuu ensin kohtamaan pantterin ja suden, mutta saa oppaikseen antiikin Vergiliuksen ja Danten nuoruuden rakastetun Beatricen.

Olen nähnyt kaavakuvan Danten Helvetistä ja kuilun ylimmällä tasolla ovat kastamattomat ja oikeamieliset pakanat, tämä tulee ilmi laulujen sanoista: lainaus Gutenbergistä, mutta en osaa rivittää tätä

Tie meill' on pitkä, siksi joutukaamme!
» Näin haastoi hän ja minut johti piiriin[17]
 näin ensimmäiseen, joka kuilun kiertää...

Taas haastoi hyvä Mestari:
 »Et kysy, keit' ovat henget, jotka täällä näet? 
Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut, nää ettei tehneet syntiä,  mut riitä ei hyvättyönsä, 
koska kaste heiltä, sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.

[17] in viite. Ilman viitteitä teosta on hankala lukea, sillä usealla henkilöllä tai sanalla on selityksensä, joka ilman laajaa yleissivistystä ja tietoa Firenzen poliittisesta tilanteesta 1200- ja 1300-luvun vaihteessa ei aukene.
Viitteessä 17 lukee:  »Jumalanrauhan taivas» = Empyreum, jota lähinnä on Primum mobile.—»Seuraava taivas» = kiintotähtien taivas".

Teos on haastava, mutta palkitseva lukea. Kieli on vanhahtavaa, esimerkiksi sanaa inehmo (ihminen) käytetään 29 kertaa. kuten yhdennessätoista laulussa, jossa eräitä syntejä selvitetään.
"On väkivaltaa vastaan Jumalata ja itseään ja lähimmäistään: heitä ja heidän omaansa, kuin kuulet pian.
Inehmo murhata voi lähimmäisen tai haavoittaa, hält' omaisuuden riistää kiristämällä, murhapolttamalla.
Siks murhaajat ja ryövärit ja kaikki tekijät pahan eri laumoin kuilu ens pyörön kätkee eri tuskain alla.
Inehmo itseään voi vahingoittaa ja omaansa, siks pyörö toinen sulkee ne turhaan katuvaiset, jotka itse itsensä temmanneet on maailmasta, pelanneet tavaransa, tuhlannehet tai itkeneet, miss' oli syytä iloon.
Inehmo loukata voi Jumaluutta sen kieltäin, sitä herjaten ja rikkoin lakeja luonnon hyvän. Siksi pienin tuo pyörö polttomerkillänsä leimaa Sodoman ja Caorsan,[49] kaikki, jotka herjaavat Herraa sydämensä kielin.

Helvetti on lohduton paikka. Danten Helvetissä yhdeksänkerroksisen suppilon alemmilla tasoilla on aina pahempia syntisiä, poimintoja järjestyksessä: irstaat, ahmatit, murhaajat, itsemurhaajat, Jumalan pilkkaajat ja koronkiskurit. Koronkiskureiden jälkeen ovat viettelijät, parittajat ja liehettelijät, joiden jälkeen ovat virkojen myyjät sekä lahjusten ottajat, eli tulkintani on, että lahjusten ottaminen on pahempi synti kuin murha. Tämän olen opiskellut piirretystä kaavakuvasta, mutta tämä kaikki ilmenee tekstistä, joka on väkevää ja lohdutonta.
Alimmalla tasolla ovat lähimmäisensä pettäneet, isänmaan petturit, heistä kaikkein alimpana ovat hyväntekijänsä pettäneet kuten Juudas, Cassius ja Brutus. He roikkuvat pää nurinpäin.

Tätä ennen on Helvetin luonne lukijalle selvinnyt, ihmisiä on suossa mutaisina alasti ja viha kasvoillaan, on harhaoppisia ja lahkolaisia. On ateisti Fredrik Toinen, johon monesti viitataan ja on mainittuja firenzeläisiä. Historiahahmoja on Homeros, Attila, aiemmin mainitut Cassius ja Brutus. Suhteellisen pahana syntinä on myös koronkiskonta "koronkisko loukkaa hyvyyttä".

Danten Helvetissä Minos lähettää syntisempiä aina alempiin kuiluihin.

Helvetin viidakkoa kuvataan kolmannessatoista laulussa. Viidakossa lehdykät ovat tummanharmaat ja Dante taittaa Mestarin pyynnöstä oksan piikkipensaasta, mutta käsi peittyy ruskeaan vereen ja pensas vaikeroi: "Miksi leikkelet sa mua? Oletko kadottanut kaiken säälin? Inehmot oltiin, pensahiksi tultiin; kätesi olla sopis laupiaampi, vaikk' oltais sieluja me käärmehien. "

Väkevä teos ilman suurempia selityksiä.

Gutenbergissä on teos kokonaisuudessaan selityksineen ja upeine runoineen, joka ei ole loppusoinnullista. Suositan lukemaan.
*****
Yläkuvassa on Italian kahden euron kolikon kruunapuoli skannattuna, siinä on siis Danten kuva. Minusta on hyvin omituista, että Dante on juuri ikuistettu kolikkoon tai rahaan.

Tämä on Jokken kirjanurkan nykylaskennan mukaan 500:s bloggaus (vain nykyisin olevat bloggaukset lasketaan, lukuisia poistettuja en huomioi).

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta


Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta 2010 wsoy, The Pale Horse 1961, suomentanut Antti Nuuttila sivumäärä 288.

Saattaa sisältää epäsuoria juonipaljastuksia
Agatha Christien dekkarissa Totuus Hallavan hevosen majatalosta ei ole Hercule Poirotia, eikä neiti Marplea, mutta Christien hahmoista  hassahtanut dekkarikirjailija Ariadne Oliver on mukana. Eräs rikokseen osallistunut ehdottaa Oliverille "teidän pitäisi kirjoittaa romaani mustan magian avulla tehdystä murhasta". s.94. Mustasta magiasta, voodoosta, suggestiosta ja noituudesta dekkarissa on puhe ja paljon kohistaan, mutta murhatapa on arkisempi.

Kertojana useimmissa luvuissa on Ariadne Oliverin tuttava tiedemies ja kirjailija Mark Easterbrook, joka törmää kirjan alussa Chelseassa naisten väliseen kissatappeluun. Punatukkainen Thomasina Tuckerton menettää tukun hiuksia, ja myöhemmin henkensä. Easterbrook näkee kuolinilmoituksen lehdessä. Thomasina on upporikas perijätär.

Toisaalla Isä Gorman kutsutaan kuolevan naisen luo, joka supattaa salaisuutensa papille. Pappi kirjoittaa kuulemansa tarinan henkilöiden nimet ylös, sillä kyse ei ole ripistä. Pappi kolautetaan hengiltä heti kotimatkalla, lapun hän on laittanut kenkäänsä, koska kauhtanan taskut ovat risat.

Poliisi käy läpi listaa: Ormerod, Sandford, Parkinson, Hesketh-Dubois, Shaw, Tuckerton ... Moni henkilö on kuollut, tosin aivokasvaimeen, flunssaan ... se selviää poliisille komisario Lejeunelle. Lady Hesketh-Dubois on puolestaan Mark Easterbrookin kummitäti. Ladya kuvataan brittiläisen kuivasti: "hänellä ei ollut lapsia, mutta hänellä oli kaksi kohtalaisen hyvin käyttäytyvää villakoiraa, joista hän piti hyvin paljon. Hän oli järkkymätön ja itsepäinen konservatiivi". s. 60.

Hallavan hevosen majatalo mainitaan ohimennen murhien yhteydessä, ja se sijaitsee pikku kylässä, siellä häärää trio Thyrza Grey, Bella, Sibylla puhuen noita- ja voodoojuttujaan ja katsoen pahalla silmällä ja selittäen  suggestiosta.

Tämä tarina ei ole perinteinen Christien dekkari, jossa tapahtuu murha, ja missä on tietty määrä epäiltyjä ja kaikki todistusaineisto saatavissa. Tässä rikosten kerä purkautuu hiljalleen ja koko kuvio tarkentuu ja ansa asetetaan. Jännitys on piinaavaa, ja koko rikoksen ja pahuuden kuva selviää loppupuolella. Ponnekkasti puuhaileva nuori pari ei rikosta selvitä vaan virkapoliisi Lejeune.

Totuus Hallavan hevosen majatalosta on kuitenkin hyvä lisä Agatha Christien tuotantoon. Juonessa on poikkeuksellisia palasia ja hämäyksiä. Liittouma, rikoksen ammattimaisuus, ja erikoinen myrkky (tallium).

Hallava hevonen kirjan nimessä liittyy myös Johanneksen ilmestyksen 6:8:een, ja tummennettu osa hieman muunnettuna mainittuna kirjassa
Ja minä näin, ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata, annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta. "

Englanninkielinen termi pale horse on eri nettiraamatuissa joko muodossa a pale horse tai the pale horse.

Agatha Christien ystäville Totuus Hallavan hevosen majatalosta on  hyvä valinta.


TV-toteutukseen on leivottu neiti Marple salapoliisiksi. Myrkky on sama ja motiivikin, henkilön mielentilakin on sama.

*****
Tällä osallistun Oksan hyllyltä Rikoksen jäljillä -haasteeseen.


Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

tiistai 5. elokuuta 2014

Glenn Murphy: Ilmastonmuutos, mitä minä voin tehdä


Glenn Murphy: Ilmastonmuutos, mitä minä voin tehdä, Tammi 2008, alkuteos Global Warming. What can you do, suomentanut Tarja Rouhiainen. Sivumäärä 63.

Teos on helppolukuinen kuvitettu tietokirja ilmastonmuutoksesta. Teoksessa on selitetty, mistä ilmastonmuutos johtuu, miten ilmastonmuutos vaikuttaa, miten ilmastonmuutosta torjutaan ja mitä sinä voit tehdä. Tämä on minusta tarkoitettu yläkouluikäiselle nuorelle, mutta se sisältää tietoa, joka on hyödyllistä kaikille.

Alkuteos nimeenomaan painottaa kysymystä, mitä sinä voit tehdä ilmaston lämpenemiselle. Käännetty nimi kysyy, mitä minä voin tehdä ilmastonmuutokselle. Minusta tässä on hienoinen sävyero.

Teos kiinnittää huomiota, että ilmaston lämpeneminen on kiihtymässä. Kiihtyminen johtuu kirjan mukaan hiilen poltosta  ja kasvihuonekaasujen lisääntymisestä ja ensimmäistä kertaa ilmaston lämpeneminen on ihmisen aikaansaamaa.

Kasvihuoneilmiö ja hiilidioksidi ilmakehässä ovat elämää ylläpitävä voima. Kysymys on siis kasvihuoneilmiön voimistumisesta, joka johtuu fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja siten hiilidioksidin pitoisuuden noususta. Lisäksi muidenkin kasvihuonekaasujen pitoisuus kasvaa.

Kirja etenee aukeamittain, yksi aukeama on annettu myös väestönkasvun ja kaupungistumisen selvittämiseen. Molemmat seikat väestönkasvu ja kaupungistuminen lisäävät kuormittumista ja lisäävät hiilidioksidin määrää.

Ilmastonmuutos vaikuttaa kirjan mukaan jäätikköjen sulamiseen, merenpinnan nousuun, sään ääri-ilmiöihin, kuivuuteen sekä tulviin. Lisäksi puhutaan tartuntatautien leviämisestä ilmaston lämmetessä. Teoksessa kiinnitetään huomiota ilman saastumiseen sekä lajien katoamiseen.

Ilmastonmuutosta torjutaan kirjan mukaan kansainvälisellä yhteistyöllä, puhtaammalla energialla, metsien ja merien suojelulla.

Teos kertoo, miten mitataan oma hiilijalanjälki, miten voi säästää energiaa ja vettä sekä kierrättää.

Idealtaan hyvä kirja, joka toivottavasti auttaa riskien minimoinnissa.
*****
Ilmastonmuutos, mitä voin tehdä?
Ilmastonmuutoksesta paljon puhutaan. Vielä enemmän puhuttaisiin, jos hallitusten välinen ilmastopaneeli olisi avoimempi. Mallit on rakennettu tiettyjen oletusten varaan, kasvihuonekaasujen pitoisuuksia mitataan, samoin lämpötiloja. Miksei malli ole avoimempi? Aurinko on kuitenkin maapallon lämpötilan suurin vaikuttava tekijä.
Kioton sopimus on kasvihuonekaasujen päästöjen karsimisessa tyhjää parempi. Paras systeemi olisi oikeudenmukainen päästösopimus, joka kohtelisi kaikkia valtioita tasapuolisesti, mutta olisi sitova systeemi, joka oikeasti vähentäisi päästöjä. Durbanissa minusta ei edetty. Minusta ydinenergiassakin on riskinsä, vaikka fissio ei aiheutakaan hiilidioksidipäästöjä.
Oma pelkoni ja myös luuloni on sellainen, että kaikki fossiiliset polttoaineet käytetään loppuun. Tätä luuloani perustelen ihmisen halulla lämmittää taloja, ajaa autolla, lentää lentokoneella ja valmistaa tavaroita. Luulo, että liikenne voidaan lopettaa, on minusta haihattelua. Joka päivä rekka-autot kuljettavat tehtaista tavaraa eteenpäin, kauppoihin kurvaa rekkoja, kuorma-autoja ja pakettiautoja. Lapset menevät kouluihin, vanhemmat töihin, illalla alkavat harrastukset. Kuinka moni menee kävellen tai pyörällä? Hektinen työvuosi nollataan usein kesämökillä tai lomamatkalla. Lomamatkalle lennetään lentokoneella ja hiilidioksidia pöllyää ilmakehään ja kesämökki kuormittaa luontoa.
Itse en ole sen parempi tai huonompi kuin muutkaan ihmiset. Minulla on auto, jolla ajan muutaman kerran viikossa kauppaan ja välillä töihin, yksin en aja autolla. Asun rivitalossa, jossa on maalämpö, aiemmin öljylämmitys. Maalämpöpumppu kuluttaa sähköä, kuten sähkövastuksetkin. Sähköstä (suuri) osa tuotetaan ydinenergialla.
Omaa hiilijalanjälkeäni pienentää vähäinen varallisuuteni. Meillä on vain yksi yli kymmenvuotias käytettynä ostettu auto, ei ole kesämökkiä, emmekä matkusta emme junalla emmekä lentokoneella vaan polkupyörällä.
Minusta on tekopyhää lentää ilmastopaneeleihin, mutta vielä tekopyhempää olisi matkustaa sinne rahtilaivalla. Tekopyhintä on kirjoittaa asiasta blogiinsa. Talouden ja talouden psykologian mekanismi johtaa talouskasvuun, köyhät haluavat rikastua. Me, joilla on lämmitettävä tiivis talo, vesijohdoilla ja sisävessoilla varustettu, voimmeko vaatia ihmisiä, jotka ovat ilman mukavuuksia, olemaan hankkimatta sellaisia. Pitääkö kehitysmaissa jääkaappi ja pakastin jättää kotiin ostamatta? Moniko suomalainen elää ilman pesukonetta?
Minusta on myöskin tekopyhää valittaa lihantuotannosta, jos on itse syönyt joskus lihaa. Tai jos kotona on koira tai kissa, jonka ruoka sisältää paljon lihaa. Todella typerää on syyllistää ihmisiä lihansyönnistä tai lemmikkien lihansyönnistä. Minä olen syönyt yli kaksikymmentä vuotta lihaa, mutta enää en syö. Meillä ei ole (lihaa syöviä) lemmikkejä, lapsena oli koira, joka söi luita ja sydäntä.
***
Eläinsuojeluyhdistyksen sivuilla vastustetaan kesäkissoja, mikä on minusta aivan oikein (jos otan lemmikin pidän siitä myös huolta), www-sivuilla myös lukee seuraavaa
"Kissa tarvitsee pysyvän kodin. Se voi elää 15—20 vuotta. Kaikki nämä vuodet siitä on huolehdittava joka päivä aivan kuten koirastakin. Kissan täytyy saada asua sisällä. Se on leikattava viimeistään vuoden iässä, sille on annettava ravitsevaa ruokaa, se on rokotettava säännöllisesti ja jos se sairastuu, on maksettava eläinlääkärikäynnit. Koska kissa on lihansyöjä, sen kunnollinen ruokinta tulee vähintään yhtä kalliiksi kuin keskikokoisen koiran ruokinta".
Toisaalta, jos teuraseläimen lihat syödään niin miksei myös sisäelimiä ja luita ja miksei nahkaa voi käyttää tavaroihin. Onko nahkatakki epäeettinen? Minulla ei tosin ole nahkatakkiakaan.
Järkevämpää kuin syyllistää muita ja voivotella ilmastonmuutosta, olisi panostaa uusiin keksintöihin uusiin tapoihin tuottaa ekologista ruokaa ja energiaa. Syyllistämällä tätä kriisiä ei hallita, vaan keksimällä uusia tapoja tuottaa energiaa, säästää sitä ja tuottaa herkullista ruokaa vähäpäästöisesti ja tekemällä sitovia kansainvälisiä sopimuksia, Kiina ja USA ovat tilastojen mukaan suurimmat hiilidioksidin tuottajat, koko EU on kolmanneksi suurin. Suomi ei voi yksin ratkaista ongelmaa.

Sinileväsyyllistys
Syyllistämistä minusta on Yleisradion www-sivuilla oleva "oma sinilevälaskuri". Se on julkaistu pahimpaan sinileväaikaan. Se on täällä

Siinä isot sinileväpisteet saa, jos syö naudanlihaa tai viljeltyä lohta. Jos ajaa autolla Helsingistä Tukholmaan kuormittaa Itämerta enemmän kuin jos tekisi matkan lentämällä. Tässä unohdetaan puolestaan hiilidioksidipäästöt ja terve järki. Tosin usea menee laivalla Tukholmaan ja ottaa auton mukaan, tuskin kukaan ajaa Helsingistä Haaparantaan ja sieltä Tukholmaan ellei ole asiaa muuallekin kuin Tukholmaan. Aikaa kuluu paljon.

Edelleen mökkien tiskivesiä pohditaan. Kannattaako yhden talon takia repiä koko metsä auki, jotta saadaan sadan kilometrin viemäriputki puhdistamoon? Voisiko käyttää omaa järkeä ja hankkia vaikka jonkin näköisen "puhdistus- tai imeytyskaivot" tai kaivon, josta imetään jätevesi säiliöautoon?!?
Syytön vai syyllinen. Minusta syytön sinilevään.

Edelleen ihmetyttää vain naudanlihan syönnin tarkastelu. Naudan lihasta osa on lypsylehmän lihaa. Yhtä paljon tulee kuormitusta syödään lypsylehmä kuolleena tai jos se haudataan maahan. Lypsyssä ei nykyään ole yleensä kovinkaan vanhoja lehmiä. Luultavasti myös sonnivasikat syödään. Vasikka taas täytyy teettää hieholla, muuten maitoa lehmästä ei heru. Naudanlihaa tuodaan osa myös ulkomailta, eli ne naudat eivät aiheuta ainakaan sinilevää Itämereen ehkä Puolasta tuodut naudat. Toisaalta puolalainen naudanliha vietäisiin jonnekin mualle. Myös possunlihaa tuodaan ulkomailta. Itse en siis syö sian- enkä naudanlihaa enkä juurikaan käytä edes maitotaloustuotteita. Sen sijaan syön kyllä kalaa, mutta en kirjolohta, mutta joskus paljon parjattua purkkitonnikalaa.

Kuormitus tulee tässä "lehmä-sinilevä" -laskelmassa "rehusta". Tätäkin kovasti ihmettelen. Paljon nautoja ja lihakarjaakin on kesällä niityillä. Niittyjä ei todellakaan lannoiteta, heinäkin kasvaa lannoittamatta. Jättämällä peltoihin suoja-alueita ei valumia vesistöihin tule. Minusta siat syövät myös ruokaa ja siis rehua, vehnä- ja ruispeltoja minusta myös lannoitetaan, eikö niistä tulekaan valumia. Eivätkö hevoset syö heinää ja kauraa tai melassia tai vehnänlesettä? Eikö ratsastus aiheutakaan samalla logiikalla sinilevää? Onko teollisuus, joka tuottaa tavaroita kulutukseen, sinileväneutraali? Pitääkö syöminen oikeasti lopettaa kokonaan? Luultavasti parhaat sinileväpisteet saa syömällä kesällä vain mustikoita, puolukoita ja sieniä ja talvella pilkkimällä luonnonkalaa, mieluiten särkiä ja säynäviä, joita voi mutustella?

Minusta syyllistämällä sinilevä ei häviä. Syanobakteeri on vanha elämänmuoto tai yksi vanhimmista elämänmuodoista, joka tapauksessa paljon paljon vanhempi kuin ihminen. Syanobakteerit pystyvät sitomaan typpeä myös ilmasta. Ilmeisesti sinilevää on aina ollut Itämeressä jo ennen kuin siellä oli Matti Meikeläisen kesämökki ja sinilevää tulee olemaan myös silloin kun Matti Meikeläisen mökki on poissa, eikä Maija Meikeläinenkään enää imeytä kerran kesässä juhannusaterian tiskivesiä kompostin juureen. Fosforipäästöt ovat ratkaisevia. Fosforia tulee mereen vedenpuhdistamoista, vaikka yli 90%:a fosforista puhdistetaan, jää jäteveteen hieman fosforia. Itämeren rannoilla eräissä rantavaltioissa on kipsivuoria, joista vuotaa paljon fosforia mereen, ja muitakin lähteitä riittää. eli Matti ja Maija Meikeläinen, Suomen kesästä, ette ole Jokken kirjanurkan päättelyn mukaan syyllisiä Itämeren sinileväongelmaan. Voitte nukkua yönne rauhassa.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Donna Tartt: Tikli


Donna Tartt: Tikli, Wsoy 2014, alkuteos The Goldfinch 2013, suomentanut Hilkka Pekkanen, sivumäärä 895. Kirja oli Turun kaupungin kirjaston pikalaina.

Donna Tartt (s.1963) kirjoittaa harvakseltaan, olen blogannut hänen esikoisteoksestaan Jumalat juhlivat öisin. Tarttin esikoinen oli erikoisuudessaan erinomainen ja Tikliä on paljon arvosteluissa kehuttu, Kirsi kirjanurkassan teki minusta poikkeuksen. Tornion kaupungin www-sivuilla täällä on Tartista ja hänen kirjoistaan tekstiä ja linkkejä.

Tarttin Jumalat juhlivat öisin kertoi mielenterveysongelmaisen Richard Papenin touhuista vielä erikoisemman joukkion kanssa, pari murhaa tehtiin täysin kylmästi. Papen muistelee turtana tapahtunutta.

Varo mahdollisia Tiklin juonipaljastuksia
Tässä Tiklissä on samantyyppinen juoni, sillä Tiklin alussa päähenkilö huumeita, lääkkeitä ja viinaa käyttävä luuseri Theo Decker sekoilee 27-vuotiaana Hollannissa hotellihuoneessaan. Hän muistelee tapahtumia hänen ollessaan 13-vuotias: räjähdys museossa, äitinsä kuolema, Tikli-taulun varkaus. Teoksen huonouteen liittyy, että mitkään asiat  eivät selviä, ei edes räjähdyksen syy. Theo asui äitinsä tykönä, sillä alkoholisti, pilleristi ja peliaddikti-isä on häipynyt Las Vegasiin, Theo on erotettu koulusta, ja hän on myös mökkeihin murtautuva pikkurikollinen. Alkuun puhutaan tauluista, joten luulin, että olisi ollut edes davincikoodimainen juoni, mutta kirja olikin täydellistä pilleripöppyröintiä. Aluksi Theo asuu kaverin Andy Barbourin luona, perhe on rikas, mutta Andyn äitiä lukuunottamatta kaikki ovat joko masentuneita, maanisia tai muuten omituisia. Esimerkiksi Andyn isoveli virtsailee huvikseen Andyn päälle tämän nukkuessa. Theon isä ja tämän naisystävä Xandra hakevat Theon Las Vegasiin, missä Theo tutustuu yhteen kirjan päähenkilöistä eli ukrainalaiseen Borikseen. Boris on aikaansaava tyyppi, mutta päihdehistoriansa vuoksi täysin epärealistinen hahmo. Kaikenlaisten sekoilun ja kamanvetämisen  jälkeen Theo karkaa New Yorkiin isän naisystävän kamat ja pillerit mukanaan ja asuu antiikkikauppias-entisöijä Hobbiesin tykönä, jonka hauraaseen Pippa-sukulaistyttöön on ihastunut. Kiitokseksi tästä Theo huijaa Hobbiesin asiakkaita rahoittakseen kaman käyttönsä. Aika-ajoin epärealistisessa ja pillereitä pursuavassa juonessa Theo törmää aiempiin  hahmoihin: Barboureihin, Pippaan ja kamadiileri Borikseen. Pilviä keräytyy Theon ylle, mutta hokkuspokkus-lopulla (parilla murhalla ja dollareilla) Theon huolet ovat ohi ja Theo voi sitten matkustella ja kelailla kaikkea kummaa.

Teoksessa on paljon kirjallisia viittauksia, mutta jotka eivät ole muuta kuin heittoja, esim. Narnian satumetsä tenho -viittaus oli täysin tekaistu ja Pippan vertaaminen Huck Finnin tavallisuuteen. Narnian satumetsä ei ollut aina hyvä, eikä Huckleberry Finn ollut tavallinen. Sama pätee luentoihin taidemaalareista. Wikipediasta löytää samat tiedot tiiviimmin. Suomentaja sen sijaan loisti muutamissa kohdissa, esim. Boris haukkuu Potteria (kutsuu Theoa Potteriksi) jästipääksi.

Tiklin ajankuva tökkii?
Ajankuva on Tarttilla minusta osin virheellinen, liian moderni eikä Tartt ymmärrä minusta Neuvostoliiton hajoamista. Kirja on julkaistu 2013, Theo muistelee kirjan alussa aikaa 14 vuotta sitten, kirja loppuu vuoden matkusteluun ja latteisiin itsestään selvyyksiin. Tapahtumat alkavat selkeästi 1990-luvulta ehkä sen puolivälissä tai viimeistään 1996 tai 1997. Tämä ei täsmää monenkaan pikku yksityiskohtaan
1. Rouva Barbour lukee varhaisimmassa takaumassa Blackberryltä tekstiviestejä, epäilenpä! BlackBerry murtautui älypuhelinmarkkinoille vasta 2000-luvulla, samoin sivulla 162 Andyn iPhone piippasi tekstiviestin merkiksi, iPhonea ei ollut 1990-luvulla vaan iPhone 1 lanseerattiin vasta 2007! Tässä en viitsi mainita jatkuvia puheita iPodista, sillä se lanseerattiin jo vuonna 2001, iPhone oli kirjan henkilöillä koko sen edeltävän vuosikymmenen käytössä. Internetin kotikäyttö alkoi vasta 1995 ja oli varsin pienimuotoista, eli puheet internetistä eivät minusta olleet sopusoinnussa ajankohtaan. Varsin paljon puhutaan "puhepalvelusta", vastaajasta lienee kysymys.

2. Samaten tv-ohjelmissa ja kirjoissa on ajoitusongelma. Boris kutsuu Theoa Potteriksi, Viisasten kivi julkaistiin jo 1997, joten tämä on juuri ja juuri mahdollista. Sen sijaan mainitut tv-ohjelmat kummastuttavat. Paavo Pesusienen ensimmäinen jakso oli vuonna 1999, Selviytyjien ensimmäinen kausi oli vasta 2000 sekä American Idolin 2002.

3. Pahiten tökkii minusta Boriksen tausta. Boris kertoo olevansa Ukrainasta, isä on Breznevin aikainen kaivosinsinööri Siperiasta, äiti oli puolalainen. Tämä vielä toimii. Boris on vuotta vanhempi kuin Theo. Boris on syntynyt vuonna viimeistään 1983 (tai aiemmin), Neuvostoliitto hajosi loppuvuonna 1991. Joten Boriksen mahdollisuudet asua ja kaivosinsinööri isän kanssa Indonesiassa, Alaskassa, Australiassa, Papua Uusi-Guinealla ja Kanadassa ja monissa muissa maissa ja paikoissa kuten Venäjällä ja Ukrainassa (kadulla) ja juurtua vielä Las Vegasiin olivat varmastikin ongelmallisia. Isompi ongelma on Tarttin väite, että Ukraina oli "Neuvostoliiton satelliittivaltio" (sivulla 276). Minusta Ukraina oli neuvostotasavalta eli kuului Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton hajottua elokuussa 1991 Ukraina itsenäistyi, mutta Ukraina kuului käsitykseni mukaan IVY:yn. Isä tuskin oli Ukrainan kansalainen vaan Neuvostoliiton kansalainen. Tuskin Neuvostoliitosta pääsisi Australiaan kaivosinsinööriksikään. Boriksen kaljan juonti ja muu päihteiden käyttö on kertomuksen mukaan alkanut jo varsin varhain, tuttipullosta on siirrytty suoraan olueeseen ja siitä vodkaan ja samalla huumeisiin. Tuskinpa.

4. Sivulla 878 lukee seuraavaa: "kulttuuriimme sisältyvää kyseenalaistamatonta latteutta? William Blakesta Lady Gagaan ..." William Blake ei ole latteaa, eikä Lady Gaga. Tavallinen ihminen ei edes tiedä saati ymmärrä William Blaken (1757 - 1827) hienoutta, ja Lady Gagahan videoissaan juuri kyseenalaistaa kaiken ja haluaa varmastikin ärsyttää, kumpikaan ei ole latteaa eikä kyseenalaistamatonta. Muutenkin Tarttin teksti on kummallista, lähes kouluakäymättömät kaverit lukevat "hienoja" kirjoja, ja ratkovat differentiaaliyhtälöitä (Theo) jo 15-vuotiaana. Differentiaaliyhtälöt eivät ole edes Suomessa lukion pitkässä oppimäärässä pakollisten kurssien aiheena eikä luultavasti edes valinnaistenkaan.

*****

Lukiessani kirjaa näin pyörälenkillä kaksi tikliä, ne ovat pieniä ja värikkäitä lintuja. Tikliä olisi pitänyt hyödyntää enemmän. Kuvissa on tiklejä, ne ovat todella arkoja lintuja. Tätä on zoomattu liikaa, mutta kuva kuin kuva. Asenne on tärkeintä, se Theoltakin ja etenkin Tarttilta puuttui.

Parempi toteutus ja juonikuvio olisi ollut seuraava: Alun tragedian jälkeen Theo olisi kipuillut ja lääkinnyt itseään. Tikli pyrähtäisi taulusta ja napsisi pillerit ja munisi kultamunia, joilla Theo saisi asiansa kuntoon  ja katkaisisi omat päihdekahleensa. Theo osoittaisi kiitollisuutta Tiklille ja päästäisi sen vapauteen ja Tikli livertäisi Pippan paikalle. Kaikki tekotaiteelliset ja kvasifilosofiset viittaukset olisi poistettu, eikä tyhjänpäiväistä kliseekiisseliä saostettaisi. Enimmäismitta tälle olisi noin 200 sivua.

DONNA sun ei TARTTe kirjoittaa väkisin, fyrkkaa on varmaan muutenkin ihan kivasti.
*****

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille,  A Farewell to Arms, 1929, suomentanut Veikko Polameri, Femi, Suuri naistenkerho Helsinki 1980 (Suuri suomalainen kirjakerho), sivumäärä 264, sisältää viisi kirjaa ja 41 lukua.

Kirjan kansikuva tiivistää kertomuksesta osan. Ensimmäinen maailmansota on käynnissä. Amerikkalainen isoisänsä vekselein elävä Frederik Henry on pestautunut Italian armeijaan ja herra Henry on rintamalla, kun Itävallan armeija yrittää rynnäköidä eteenpäin. Isonzollan taistelussa Henry haavoittuu kranaatin sirpaleista jalkoihin ja päähän, hänen vierustoverinsa Passiini menettää jalkansa ja kuolee. Henry viettää toipumisjakson sairaalassa, jonne sotilaskaverit tuovat viinaa ja sympatiaa.

Henryn silmin ja dialogin avulla kuvataan sodan arkea ja  armeijan rutiineja. Asemissa ollaan ja vapaa-ajalla tavataan tyttöjä useimmin ilotalossa, yritetään elää huolettomasti. Henry tapaa skottilaisen neiti Barkleyn, joka on sairaanhoitajattarena. Välit lämpenevät ja neiti Barkley etunimeltään Catherine pestautuu sairaalaan, jossa Henry on hoidettavana. Henry rakastuu Catherineen. Catherine on pääosin yövuorossa, koska potilaita on vähän, läheisiin hetkiin on Henryn kanssa aikaa. Henry toipuu ja saa tiedon rintamalle joutumisesta. Catherine ilmoittaa olevansa raskaana... ...loppuosa kirjasta päättää tarinan ja sen jätän jokaisen itse luettavaksi.

*****
Jäähyväiset aseille -teos on varsin melodramaattinen alun hapuilun jälkeen. Pääosin kerronta on Henryn näkökulmasta tai outoa dialogia. Minä-kertojan silmin katsottuna neljäs luku alkaa: "Viereisen puutarhan tykistöpatteri herätti minut aamulla ja näin auringon paistavan ikkunan läpi ja nousin vuoteelta".

Teoksessa on kuitenkin paljon kahden henkilön dialogia pääosin Catherinen ja Henryn. Monesti jankutetaan varsin toisarvoisesta asiasta. Luultavasti jotain muuta tapahtuu rivien välissä.
Mitä ajattelet nyt
En mitään
Ajattelitpa. Sano minulle
Mietin olikohan Rinaldilla syfilis.
Sitäkö vain
Niin
Oliko hänellä syfilis?
En tiedä
Olen iloinen, että sinulla ei ole. Oliko sinulla koskaan sellaista
Minulla oli gonorrea....
5:s kirja 38 luku, ss.237-238
Tämä keskustelu on kerta kaikkiaan kummallinen. Luultavasti Henryllä ei ole ollut eikä ole gonorreaa eli tippuria. Rinaldiin kuppaan eli syfilisekseen ei oteta kantaa, hän ehkä kävi ilotaloissa. Tätä keskustelua on vaikea ymmärtää, kuten aiemmin kirjassa käytyä "rakastatko minua" -keskustelua. Luultavasti kumpikaan ei silloin rakastanut toista tai keskustelun alle kätkettiin toiveita rakastamisesta tai pelkoa, siitä että on ollut muita. Sodan aikana ilmapiiri kevenee, koska kuolema on arkipäivää. Myöskään rakastan sinua ei merkitse samaa kuin rauhan aikana tai ei yhtä kauan. Sukupuolitauti-keskustelun tekee oudoksi se, että Henry on karannut rintamalta ja Rinaldi lienee kuollut. Catherine on raskaana ja pitäisi pohtia, missä lapsen synnyttää ja kuka sen elättää ja missä.

Jäähyväiset aseille -teema jää minusta varsin puutteelliseksi. Kirja osoittaa kyllä sodan vaikutuksia yleiseen ilmapiiriin, mutta kokonaiskuva jäi minusta vaillinaiseksi. Teoksen tapahtuma-aika on vuodet 1915-1918 tai 1916-1918. Italia nimittäin liittyi sotaan Itavaltaan vastaan vuonna 1915 ja alkuun taistelut käytiin Isonzolla. Mutta sota Itävaltaa päättyi vasta vuonna 1918 marraskuussa. Selvästi Henryn sota päättyi aiemmin jo syksyllä 1917, hän karkasi armeijasta, jätti jäähyväiset aseille. Teoksessa tätä ei mitenkään alleviivata, vaan se pitää itse oivaltaa. Amerikan kansalaisena hänellä on mahdollisuus muuttaa puolueettomaan Sveitsiin. Kirjassa leviää tietoa, että sota olisi loppu, mutta se ei ole vielä tuolloin päättynyt.
Tätä teemaa minusta alustetaan ensimmäisen kirjan yhdeksännessä luvussa ss.43
"Miksi emme lakkaa taistelemasta? He lähtevät pois. Heillä on oma maansa".
Tätä kovasti ihmettelen. Sota ei minusta lopu, jos lakataan taistelemasta. Viholliselle ei riitä oma maa, sehän on sodan syy. Moni kirjassa jätti joukkonsa ja paot rangaistiin teloituksin. Todellisuudessa Henry heitti jäähyväiset aseilleen saksalaisten ja itävaltaisten murtaessa italialaisten asemat Caporeton taistelussa. Hän selvisi rintamien välistä lähinnä onnen avulla ja siksi, että hänellä oli rahaa ja USA:n passi. Hän pakeni myöhemmin siis Sveitsiin veneellä. Maailmansodassa perääntymisen jälkeen italialaiset saivat apuvoimia Ranskasta ja Britannialta ja sota päättyi vuoden päästä 1918. Tätä ei kirjassa avata lainkaan vaan loppuosa on aivan toista teemaa, joka on varsin melodramaattinen.

Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille on melodramaattinen kuvaus tapahtumista maailmansodan aikana. Parhaiten sen muistaa melodramaattisesta ja onnettomasta juonesta.
*****
Amerikkalainen Ernest Hemingway (1899 - 1961) voitti kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1954. Hemingway oli kotoisin Illinoisista ja perhe oli "omalaatuinen". Ernest pestautui Kansasiin toimittajaksi. Hemingwayn  Kirjavasta Satamasta olen blogannut näin.

perjantai 1. elokuuta 2014

Nadine Gordimer: Hyppy




Nadine Gordimer: Hyppy ja muita kertomuksia, Wsoy 1991, alkuteos Jump and other stories, suomentanut Seppo Loponen, sivumäärä 274.

Nadine Gordimer (1923 -2014) syntyi ja asui Etelä-Afrikassa, mutta vaikutti myös Yhdysvalloissa luennoitsijana. Hänen tuotantonsa tuomitsee rasismin ja kuvaa väärää vallankäyttöä. Hyppy ja muita kertomuksia on julkaistu hänen Nobel-palkintovuotenaan 1991.

Hypyn lisäksi teoksessa on viisitoista lyhyttä tarinaa, joissa avataan 1900-luvun eteläisen Afrikan todellisuutta, jonka jokapäiväisestä olemassaolosta emme oikeastaan juurikaan tiedä täällä pohjoisessa Euroopassa, emmekä edes haluaisi tietää. Tarkka paikka tosin jää useinkin määrittämättä, mutta timanttikaivoksista ja sissisodista voi jotain päätellä. Jutut luettuaan ymmärtää kuitenkin edistyksellisten valkoisten ongelman, heitä hyljeksivät valkoiset asenteiden vuoksi ja mustat ihonvärin vuoksi. Valkoisten elintaso ja elinolosuhteet ovat olleet erilaisia kuin mustien edistyksellisyydestä riippumatta.

Hyppy -tarina on lyhyydestään huolimatta itsenäistyneen siirtomaan valtataistelun raa'asti paljastava kertomus, jonka kertoja on poismuuttaneiden valkoisten lapsi, joka harrasti laskuvarjohyppyä ja pestautui vastavallankumouksellisiin. Hän oleskelee hotellissaan ja soittelee äidilleen. Kertomus sisältää varsin raakoja ja kuvottavia välähdyksiä sissisodasta. Kirjaa (enkä tätä bloggausta) suosittele ainakaan alle 16-vuotiaille.

Olipa kerran on satu kaupungissa, jossa murtojen pelossa hankitaan korkeampia aitoja, parempia hälytysjärjestelmiä ja terävämpiä sahalaita-aitoja. Kerrassaan karmea tarina, mihin kaikki tämä voi johtaa.

Ylivertainen safari on kyyninen nimi tarinalle, perheen isä joutuu sotaan rosvoja vastaan, äiti katoaa, luultavasti tapetaan. Nuori tyttö ja poika lähtevät isovanhempiensa kanssa pois, isoisäkin katoaa. Päädytään puistoon telttaan asumaan jonkinlaiselle pakolaisleirille. Valkoinen nainen tulee haastattelemaan, selviää, että  safaria on kestänyt, teltta-asumistakin on ollut yli kaksi vuotta. Tässä lähtömaakin on määritetty, Mosambik.

Löytö on kyynisempi tarina, mutta kevyt ja onnellinen. Eronnut, petetty mies löytää safiirisormuksen lomallaan. Lehti-ilmoitukseen tulee vastauksia. Hän päättää antaa sormuksen naiselle, josta tulee hänen kolmas vaimonsa. Molemmat tietävät, ettei sormus ole naisen.

Isäni lähtee kotoa -tarinassa on sisäkkäin monta tasoa, kuten monessa muussakin Gordimerin tarinassa. Isän lähtö nuorena kotoa, hänen kellokauppansa, vapaamuurariutensa ja kaksois- tai paremminkin kolmoiselämä rakastavana isänä ja valkoisen yhteisön jäsenenä, työelämässä mustien kanssa komentajana ja auktoriteettina sekä avioelämä, jossa nainen kokee ja näyttää olevansa ylempänä miestään.

Jonkun sydän riemuin lyö on eräs päätarina, novellin nimi perustuu William Blaken (1757 - 1827) Endless night -runon kohtaan:
Every night and every morn
Some to misery are born
Every morn and every night
Some are born to sweet delight
Some are born to  sweet delight
Some are born to endless night,

se on suomennettu ainakin Agatha Christien Ikiyössä (kirjan suomentaja on Anna-Liisa Laine) seuraavasti:
Yö ja aamun jokainen
jollekin tuo kurjuuden

joka aamu, joka yö
jonkun sydän riemuin lyö
jonkun sydän riemuin lyö
jonkun osa ikiyö

Tämäkin tarina (kuten Christien Ikiyö) on kamala. Tässäkin naista, joka on vilpitön ja viaton, vedätetään ja petetään ja murhataan ja samalla kuolee koko lentokoneellinen ihmisiä joidenkin epämääräisten syiden vuoksi. Alun tarina tuntuu kauniilta romanttiselta rakkaustarinalta viattoman Veran ja ahkeran ja nöyrän Radin, joka asuu alivuokralaisena Veran vanhempien tykönä. Lopussa selviää, että Rad on ollut Rat. Tarinassa on eräs vielä kamalampikin näkökulma, jota en tähän kirjaa. Vaikuttava novelli.

Toverit -tarinassa valkoinen toveri rouva Telford kohtaa mustia tovereita ja vie kotiinsa syömään. Sisustuksesta lähtien hän valkoinen naistoveri elää eri maailmassa kuin köyhät mustat toverit. Tarina osoittaa eri toverimaailmojen rosoisia ja epätasaisia rajapintoja.

Teraloyna -tarinassa teemoina ovat ainakin saarten ekologian täydellinen sekoittaminen ja armeija.

Hetkeä ennen kuin ase laukesi -tarinassa valkoinen maanomistaja on ampunut vahingossa mustan renkipoikansa. Asiasta alkavat tutkimukset ja asia on suuri, jopa YK:n pakotteista (tai niiden tiukentamisesta) puhutaan. Kysymys on kuitenkin ollut vahingosta ja maanomistaja ei ole ampunut vahingossa vain renkipoikaansa vaan poikansa.

Koti -novellissa ruotsalainen Nils kokee vierautta afrikkalaisen vaimonsa Teresan kanssa. Tässä puhutaan vangitsemisista, kidutuksesta, vankilasta ja kuulusteluista, Näitä ei Tukholmassa ole, ainakaan mielivaltaisia pidätyksiä ja kidutusta.

Matka -tarinassa  on isän ja äidin kiistoja ja lasten. Hyvä novelli.

Saalis -tarinaa en avaa, mutta otan lainauksia avajaissivulta s.175
"Vuoteen lämmössä oma pieru tuo sieraimiin mätänevän lihan lemun" ...
"Poika, joka kivitti poliiseja, jolta he katkaisivat molemmat käsivarret ja jonka vangit rai*ka*ivat, sellissä tyttö, joka valeltiin petturina bensiinillä ja poltettiin ..."

Turvataloja -tarina esittää miehen ja naisen suhteen ja sitä, että aktivistin pitää olla aina varuillaan. Myös aidsiin viitataan. Mitä unta sinä näit? -tarina kertoo myös eteläisen Afrikan todellisuudesta. Kuten tarina Kuntoilua, juoksulenkkikin sisältää riskin.

Amnestia -tarina päättää kirjan ja se on yksi päätarinoista. Vaimo odottaa miestään kotiin. Hänet on armahdettu ja tulee kotiin. Mies on ollut ay-liikkeessä, pidätetty, tuomittu ja ollut Saarella. Hänet on armahdettu. On toivoa paremmasta.
*****
Etelä-Afrikka siirtyi enemmistövaltaan 1990-luvulla. Ulkopuolisen silmin varsinkin Nelson Mandelan panos oli korvaamaton. Myös presidentti F.W. de Klerk laittoi uransa ja arvovaltansa peliin. Maassa toiminut Totuuskomissio oli myös toimiva ratkaisu.

*****
Nadine Gordimer (1923 – 2014) oli siis eteläafrikkalainen kirjallisuuden naisnobelisti vuodelta 1991. Hän syntyi Springsissä kaivoskaupungissa Johannesburgin lähellä. Nobelin kirjallisuuden palkinto -sivuilla hänen palkintoaan on perusteltu näin: "who through her magnificent epic writing has - in the words of Alfred Nobel - been of very great benefit to humanity".

Nadine Gordimerin Helsingin Sanomien muistokirjoitus tiivistää Gordimerin vaikutuksen ja teemat, täällä.

Kirjasähkökäyrässä on blogattu Gordimerin teoksesta Poikani tarina täällä.