sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Richard Adams: Ruohometsän kansa


Richard Adams: Ruohometsän kansa WSOY 1987, alkuteos Watership Down, suomentanut Kersti Juva, lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen, sivumäärä 414, lisäksi sisällys sanastoa ja kartta.

Richard Adamsin Ruohometsän kansa on klassikko. Se on yhteisön pako-exodus ja kertoo englantilaisista kaneista, mutta laajenee yhteisöjen syntymisen, hallitsemisen ja hajoamisen tarkasteluun.

Kirja on jaettu neljään osaan: Matka, Watershipin vuorella,Efrafa ja Pähkinä-Rah.

Juoni lyhyesti ja kaneja. 
Alussa Pähkinä ja Viikka asuvat kaniyhdyskunnassa, jossa vallitsee siis staattinen tila, jossa kanien elämä pyörii rutiinien mukana isossa pesässä. Yhdyskunnan elämä on tarkasti järjestetty. Kaniyhdyskunnat ovat maan alla. Jokaisella yhdyskunnalla on johtaja ja neuvosto eli owsla, joka päättää asioista. Kanien elinikä on lyhyt, joten yhdyskunnassa tarvitaan sekä koiraita että naaraita. Viikka on pienikokoinen ja arka kani, joka näkee enteitä. Hän näkee onnettomuuden. Pähkinä on hänen reipas ja viisas veljensä. Pähkinän puhe vaarasta ei johda mihinkään. Elämä kaniyhdyskunnassa pyörii rutiinien varassa, vaarallinen tila mille tahansa yhteisölle. Isopää on ollut owslan jäsen. Isopää on isokokoinen rohkea kani, joka osaa pitää puoliaan. Viikan varoituksen vuoksi Pähkinän johdolla muutamia kaneja lähtee pois. Viikka näki ennalta, että puskutraktorit tulivat, rakennustyömaan vuoksi kaniyhdyskunta jyrätään pois.

Pakeneva kanijoukko joutuu ratkomaan ongelmia, miten päästä pakoon, miten löytää ruokaa ja suojaa, mistä löytyy uusi pesä ja mistä saadaan naaraat, jotta yhdyskunta voi jatkaa elämäänsä. Matkalla kerrotaan tarinoita kanien mytologista ja myyttisestä El Ahrarahista. Aikansa harhailtuaan tutustutaan ansalankojen yhteiskuntaan, jossa elää hyvinvoivia kaneja, mutta missä on kummallinen tunnelma. Yhdyskunta on "sairas", se elää ulkopuolisen ruokatuen voimin, ja hyvinruokittu kanikonttori joutuu maksamaan ravinnostaan kovan hinnan. Ihmisen ansalanka pyydystää kaneja ruuaksi. Se on muuttanut kanien käytöstä pois ikiaikaisesta perinteestä.

Ruohometsän kansa -kirjan eräs hienous on se, että siinä tarkastellaan ryhmäilmiöitä ja sankaruutta sekä erilaisten ryhmien ominaisuuksia saarnaamatta. Matka jatkuu, ja löydetään Hunajakenno niminen pesä, jota parannellaan. Lähistöllä asuu kani-kenraali Ratamon johtama totaalitaarinen yhteisö, missä vallitsee kova kuri. Tärkeää kirjassa ei ole vain päämäärä, vaan myös prosessi. Viikan, Pähkinä ja Isopään on pakko selvitä, ja muutoksessa kanit muuttavat tapojaan, hiirien kanssa hierotaan yhteistyötä, koiraatkin kaivavat, kun naaraita ei ole kaivamassa pesiä. Löydetään haavoittunut lokki Kehaar. Haavoittunutta lokkia hoidetaan, ja myöhemmin Kehaar kertoo ilmasta näkemistään havainnoista ja osallistuu taisteluihin. Hiirestäkin on hyötyä. Tässä nähdään kirjan suvaitsevaisuus, koiraat kaivavat, uusia yksilöitä hyväksytään. Vaikka naaraat poikivat, se tapahtuu yhteisön säilymisen vuoksi. Koiras ei voi poikia, biologia ei anna myöten - ei edes fantasiassa.

Yhteisössä ikivanhalla perinteellä, sen kertomisella ja perinteen siirtämisellä on iso merkitys, kuten tällä kirjallakin. Jokainen kani lunastaa paikkansa yhteisössä, Viikka visioilla, Pähkinä johtajuudella, Isopää voimalla, Vatukka suunnitelmilla ... tekniikkaa käytetään venettä ja junarataa, ja Kehaar tiedustelee, ja hiiri kertoo.

Naaraat haetaan osin tarhasta ja osin Ratamon pesästä. Siellä on ylikansoitusongelma, ja naaraat eivät saa synnyttää. Uusi  yhdyskunta perustetaan, aika laimeasti todettu, niin kovat valmistelut ja taistelut käydään sen olemassaolon oikeutuksesta, mutta tämä on sen teoksen loppuosa.

Pidin Ruohometsän kansa -kirjasta ja siinä olevat sanat olivat minusta kiinnostavia: silflay, owsla, hraka, hlessi ja El-ahrairah -tarinat olivat hyvää perinnettä. Ehdoton suosikkini on Kehaar naurulokki, joka toimii kanien ilmavoimina!

Luulin että citykaniuutisten jälkeen, Ruohometsän kanit eivät enää olisi kiinnostaneet minua aikuisiällä. Miinusta oli mukava lukea Ruohometsän kansa, näen tässä analogiaa jopa Sormusten ritarien matkaan, vaikka pienemmät panokset on pelissä, siinähän on koko Keski-Maa vaakalaudalla, tässä vain kourallinen kaneja, mutta siitä huolimatta on saatu tepsivä tarina, jonka sydän on lämmin ja sykkivä.

Netistä löydät hakemalla loistavia ja antaumuksella tehtyjä sivuja, johon on kerätty Ruohometsän kansan henkilöt, sanasto ja paljon pohdintaa ja juonikin.

Tätä on luettu lukupiirissäkin, mutta olen eri mieltä osasta kommenteista. Minusta tämä on tasa-arvoinen ja suvaitseva teos, ei minusta sovinistinen. Perustelen sitä toistamiseen biologialla: koiras ei voi poikia, ei edes fantasiakirjallisuudessa. Toiseksi, vaikka Ratamon pesässä on ollut kova kuri ja naaraiden asema heikko, niin Hunajakennossa vallitsivat suvaitsevaisuus ja erilainen työnjako.

Richard Adams: Ruohometsän kansa kertoo Pähkinän johtamasta pyhästä paosta, jossa Viikan vision voimin lähdetään käpälämäkeen, kohdataan vaikeuksia ja voitetaan ne, ja perustetaan uusi parempi yhdyskunta, ja siinä samalla kerrotaan tarinaa ja tarinoita, ei lainkaan hrakaa.

Ruohometsän kansa  on ehdoton klassikkokirja.

*****
Richard Adamsilta (s. 1920) olen lukenut Shardikin, karhusta kertovan fantasian sekä Ruttokoirat nimisen teoksen, se on kertomus koe-eläinkoirista, jotka karkaavat, hyvä tarina, mutta ei niin eheä kuin Ruohometsän kansa. Kirjat on ostettu kirjakaupasta.

*****last edit 3.1.14*****
Lostin Sawyer lukee Ruohometsän kansa -teosta Lostin ensimmäisellä tuotantokaudella ollessaan hiekkarannalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti