torstai 9. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Puhu, viha. Tunnustus Grantassa


Kirjailija Riku Korhonen on taitava ja vahvaa tekstiä kynäilevä mies. Vimmaisessa esseesään hän ruotii varsin suoraan kirjojensa saamaa kritiikkiä, sivalluksesta on tullut vastasivallus, mikä on luonnollisesti varsin kohtuullista. Tottakai kirja-arvosteluja ja bloggauksia saa ja pitääkin kritisoida.

Korhosen essee on herättänyt huomiota Helsingin Sanomissa 26.10.2017.


Edit 10.11.2017 klo 16:15 (Pyynnöstä lainaukset,mistä puhutaan)
Olin itse aika yllättynyt varsin pitkästä lainauksesta omasta bloggauksestani 27.1.2012, jossa olin ruotinut Korhosen esikoisteoksen Kahden ja yhden yön tarinoita (julkaistu 2003) herättämistä ajatuksista. Kritiikki kehittää, ja tällä bloggauksella kerron myös sen, että olen Korhosen esseen lukenut, oivaksi todennut, ja otan kyllä siitä opiksi, sitä saa mitä pilaa.

Tässä kyseinen kohta (laitan sen että tiedetään, mistä kirjoitan), ensin minun bloggaukseni eräs kappale, Korhonen on lainannut vain lihavoidun osan:
Omasta tekstistäni
Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalainen (pitäisi lukea Suomalaisessa) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä.
Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään.


Korhonen tykittää hienosti vastapalloon:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.

Pidin Korhosen uusimmasta romaanista Emme enää usko pahaan (arvio siis täällä). Luin vuonna 2016 julkaistun romaanin  keväällä 2017 ja julkaisin bloggaukseni 17.9.2017 ja kesällä olin  tutkinut  romaanin tapahtumapaikkoja  Kuuvuoren huipulta, josta bloggasin 16.9.2017 ja bloggaus on luettavissa täällä.

*****
Korhonen joko oikeasti on suivaantunut kirja-arvioinneistaan, tai joka tapauksessa kirjoittaa niiden ärsyttävän, muu ainakin on fiktiota. Fiktio ja ironia ovat haastavia, joskus joku voi ymmärtää väärin, Grantan lukijat ovat älykkäitä, he eivät ymmärrä väärin. Pidän  parin viikon tuumaustauon poissa blogimaailmasta, tuumin asiaa oikein pohjamutien kautta, mistä ja miten blogataan.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina



Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina 1986, sivumäärä 139.

Olen tutustunut Tiina-sarjaan vasta blogiurani aikana, ja olen seurannut Kirjan pauloissa Paulan bloggauksia, en jaksanut enää odottaa vaan lainasin kirjastosta viimeisen osan, ja katsoin, että kehen lopulta Tiina on rakastunut. Ohjelmoin tämän vasta parin kuukauden päähän eli marraskuulle ja tässä on Paulan julkaisema postaus loppuhuipennuksesta .

Ulkomaiset tyttökirjasarjat eli L.M Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -sarjat on kirjoitettu aikuisuuteen asti kuten L.M Alcottin Pikku Naisia, kaikkine jatko-osineen. Eli päähenkilöt varttuvat aikuisiksi ja Anna sekä Marchin tytöt saavat lapsia, joiden elämää tarkastellaan. Annan aviomies Gilbert, Emilia Byrd Starrin  aviomies Teddy, sekä Marchin tytärten aviomiehet Fritz, John Brooke sekä Laurie ovat kultaisia, hyväkäytöksisiä koulutettuja, kilttejä  sekä hieman nynnyjä, mutta elättävät perheensä, kasvattavat lapsensa, antavat vaimoilleen tilaa tasa-arvoisessa avioliitossa, eivät juopottele, uhkapelaa, käytä huumeita, eivätkä hakkaa eivätkä petä vaimojaan.

Tiina ei vartu aikuiseksi, joten Tiina-sarjan idea on toinen. Tiina ei juurikaan vanhene, siksi olisin toivonut, että lukijalle olisi jäänyt enemmän liikkumavaraa, kenet Tiina kenties valitsee. Ja tämä tiinailu päättyy teini-iän ensisuudelmaan, siitä alttarille on vielä melkoinen matka.

Anni Polvan Tiina sarjan päättää teos Taitaa olla rakkautta, Tiina. Tiina on ilmeisesti keskikoulussa, ja luokka aikoo lähteä luokkaretkelle Turkuun (tai Ahvenanmaalle, mutta Turun kautta), lukiolaiset suuntaavat Tukholmaan.

Tiina stressaa tästä todella vaatimattomasta luokkaretkestä Turkuun. Ensinnäkin hän pelkää Juhan reaktiota. Eikö Tiinallakin pidä olla mahdollisuus omaan elämään, kavereihin? Hääkellotkaan eivät ole soineet, eikä Juha ole käynyt edes tuolloin pakollista asepalvelustaan eli inttiä, oppivelvollisuuskin on kesken, toimeentulosta ei ole tietoakaan.

Toisekseen Tiina stressaa yhdentekevistä arpajaisista, Tinttamari sotkee kissan kanssa arpalippuja ja sukan kutominenkin on hankalaa. Kaikki lopulta selviää.

Juha kokee sisäistä myllerrystä, näkee Matin uhkana, mutta Tiinan takana luokassa istuva Antti on pahempi kilpakosija, joka lähettelee rakkauskirjeitä Tiinalle. Lehtolan likalla on siis vientiä...

Luokkaretkeä varten Tiina luokan poikien kanssa suunnittelee ohjelmaa ja Juha on naama lasin takana. Mustankipeys kasvaa, kun ohjelmaa esitetään. Juha kuitenkin antaa lopulta Tiinan päättää, mikä minusta on ritarillista ja tytön oikeus.

Älä lue tätä, jos et halua tietää mitä tapahtui. Älä lue muutenkaan.

Tiina haluaa koiran, ja hänellä on se jonkun aikaa, samalla Tiina poimii linnun ulkoa ja nukkuu sen kanssa, aamulla lintu on kuollut ja isä hautaa sen. Kuinka oppikoululainen ottaa villieläimen kotiinsa, linnun jolla on siipi murskana? En usko, että Polvalla on tässä mitään symboliikkaa, mutta Tiinankin siipi on maassa, ja luokkaretki arvelluttaa. Tiinalle tulee hammassärky, hän jää pois linja-autosta, ja saa suudelman Juhalta, joka lintsasi koulusta katsoakseen Tiinan lähtöä linja-autolla Turkuun. Tiinan kipu katoaa. Kyse ei siis ollut Temptation Islandin  neljännestä tuotantokaudesta, jonne toki pitää mennä parina, vaan yhden päivän mittaisesta opettajien valvomasta luokkaretkestä.

Vaikea kuvitella, että tämä on kirjoitettu vuonna 1986, jolloin lasten luokkaretket, rippileirit, lomamatkat olivat jo koko kansan huvia, tämä Tiinan ja Juhan lemmenseikkailu tapahtunee varmasti aiemmin, mutta on minusta asenteeltaan hyvin kankea, tässä voi jäädä arvuuttelemaan, onko Tiinalla ja hieman aikuistuneella Juhalla mahdollisuus selvitä seurustelun, kihlautumisen kautta avioliittoon asti, vai onko heillä sitten ollut tulevaisuus avoparina, tai repivässä on off - suhteessa. Luultavasti Polva tai ainakin Jokke toivovat nuorelle parille yhteistä tulevaisuutta!

Anni Polvan Tiina-kirjasarjaa on blogattu tässä blogissa seuraavasti:

Tiina ja Tiina epäilee Juhaa
Tiina Harrastaa (sisältää teokset Tiinastako näyttelijä, Tiina harrastaa sekä Tiinakin ratsastaa)

*****
Anni Polva (1915-2003) oli tuottelias kirjailija Tiina-kirjojen lisäksi löysin 45 romaanin nimeä ja kolmisen kymmentä nuorten kirjaa. Muu tuotanto on vuosien 1945 - 1993 välillä julkaistu.

Anni Polvan aikuisten teoksesta Tule ja puserra bloggaus täällä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Barack Obama: Unelmia isältäni



Barack Obama: Unelmia isältäni. Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä,  Dreams from My Father, A Story of Race and Inheritance, 1995 ja 2004, suomennos Seppo Raudaskoski (luvut 1-11) ja Mika Tiirinen (epilogi ja 12-19), BTJ 2009, sivumäärä 543.

Barack Obaman (s.1961) Unelmia isältäni on kirjoitettu alun alkaen 1990-luvun alussa, ennen Obaman poliittista uraa, joka alkoi osavaltiossa, jatkui senaattorina ja Barack Obama oli USA:n presidentti vuosina 2009 - 2017.

Teos alkaa kahdella johdannolla, jotka on kirjoitettu vuosien 1995 ja 2004 laitoksiin. Kertomus alkaa isän kuolemasta auto-onnettomuudessa Nairobissa 1982, kun Barack asuu New Yorkissa ja on 21-vuotias. Isä on ollut kenialainen vaihto-opiskelija Havaijilla, vanhemmat ovat olleet naimisissa. Vuonna 1963 pari erosi, joten Barackin kuva isästä on muodostunut sukulaisten kertomuksien perusteella. Barack Obaman isä siis kuoli vuonna 1982 auto-onnettomuudessa. Kirjan kolmannessa osassa Barack Obama matkustaa isänsä kuoleman jälkeen Keniaan kuukaudeksi tapaamaan isän sukulaisia, ja hän tutustuu omiin juuriinsa ja tajuaa, että "tuntemani tuska oli isäni tuskaa."

Kenia itsenäistyi 12.12.1963, ja vielä 1980-luvulla siirtomaahallinnon epäsuotuisat vaikutukset ovat havaittavissa. Syrjinnän muodot ovat muuttuneet. Kenialainen Obaman velipuoli ei toisaalta hahmota, että USA:ssa mustilla on omat hankaluudet työllistyä. Keniassa rahakkaat länsimaalaiset saavat hyvää kohtelua, myös eri heimot ovat kirjan mukaan eri asemassa, lisäksi aasialaisväestöön suhtaudutaan eri lailla. Keniassa kikuju-heimo on hallinnut, Obaman isä oli kuulunut luo-heimoon.

Teoksen kahdessa ensimmäisessä osassa Barack Obama kertoo elämästään, lapsuudestaan Havaijilla, Indonesiassa, kouluistaan Havaijilla, Los Angelesissa ja New Yorkissa, sekä asukaskoordinaattorin työstään Chicagossa. Kirjan kerronta päättyy siis 1980-luvulle.

Barack Obama on siis syntynyt vuonna 1961 J.F. Kennedyn presidenttikaudella,  Obaman lapsuudessa 1960-luvulla rotukysymys oli hyvin ajankohtainen ja arka, seka-avioliitot olivat useassa osavaltiossa kiellettyjä, mutta ei Havaijilla. Äidin erottua Barack Obama vanhemmasta, hän avioituu uudestaan indonesialaisen Lolon kanssa, ja perhe muuttaa Indonesiaan, jossa Barack Obama käy koulua. Tämäkin avioliitto päättyy eroon, ja koulu jatkuu Havaijilla, jonne Barackin isä tulee kerran vierailulle.

Teini-ikäistä ja nuorta Obamaa ahdistavat rotukysymykset. Obama tuo kirjassa esille rotukysymystä tavalla, johon kukaan valkoinen ei pysty. Mustat ja värilliset puhuvat rotukysymyksestä toisin, kuin valkoiset, mustat kutsuvat slangissa tosiaan siten, miten valkoinen ei voi heitä kutsua. Obaman äiti ja äidin sukulaiset ovat valkoisia, joten Obaman asema ei ole kovinkaan yleinen USA:ssakaan. Minulla ei ole asiantuntemusta avata USA:n mustan ja värillisen väestön näkemyksiä, eikä siitä miten tasa-arvopyrkimyksissä pitäisi edetä. Kuitenkin jokaisessa tasa-arvopyrkimyksessä on radikaaleja suuntia, keskitien kulkijoita, ja niitä, joiden mukaan asiassa ei pidä edetä ollenkaan. Minusta hallitseva luokkakin jakaantuu niihin, jotka kannattavat muutosta, osa, joka puhuu muutoksesta, mutta hyötyy epätasa-arvosta, eikä halua muutosta, sekä ne, jotka pelkäävät muutosta, ja kannattavat nykytilaa. Minusta Obaman rotukysymykseen kanta on tuolloin ollut, sama kuin minullakin esim. sukupuolten tasa-arvoon, että menneisyyden vääryyksiä ei voi muuttaa, joten niihin ei kannata ankkuroida itseään. Vanhat ja nykyiset vääryydet pitää tietää, ja koittaa kaikessa toiminnassa pyrkiä todelliseen tasa-arvoon. Meistäkin osa on useassa asiassa itsekäs oman edun tavoittelija, tasa-arvosta on helppo puhua, mutta vaikea elää sen mukaan. Helpointa on puhua asioista, jotka eivät itseä kosketa, tai eivät vaadi itseltään ponnistelua.

Kiinnostava on kuvaus Barack Obaman ajasta Chicagon asukaskoordinaattoritoiminnassa. Mustat ovat asuneet laitakaupunkien vuokraslummeissa, joiden ympärillä on ollut vanhoja kaatopaikkoja, on ollut asbestiongelmaa. Suuri ongelma, minkä ratkaisemisessa kaiketi Obama onnistui, oli saada ihmiset, ja eri toimijat mukaan. Mustilla babtisti-kirkko on yhteisöllinen toimija. Obaman on aluksi pitänyt opetella "pelisäännöt", miten asiat todellisuudessa toimivat.

Kirjan nimi jäi minulta ymmärtämättä, unelmia isältäni, isästä kirjassa on varsin vähän tarinaa, ja isän odotukset Barack on varmasti täyttänyt. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että ei ymmärrä. Kirjan yksi opetuksista on minusta juuri se, että ihmiset elävät eri todellisuuksissa, eivätkä voi täydellisesti ymmärtää toisen elämän lähtökohtia. Barack Obama on käynyt pitkän tien Havaijilta Valkoiseen taloon, ja yksi sen etapeista oli Harvard, joka mustalle nuorelle ei ollut itsestäänselvyys:
"Jotta voisin saada todellisen muutoksen, minun pitäisi tietää korkokannoista, yritysfuusioista, liikeyritysten ja pankkien rakenteesta ....Minun pitäisi tietää vallan kierto kaikessa mutkikkuudessaan ... ehkä kaikki osoittautuisi pelkäksi pakenemiseksi.. Paoksi köyhyydestä, tylsistymisestä ja rikollisuudesta tai ihonvärin kahleista.... Ja niin paljon kuin Chicagossa olikin rotuerottelua, ihmisoikeusliikkeen menestys oli lähentänyt ainakin hieman yhteisöjä ja antanut enemmän liikkumatilaa minun kaltaiselleni ihmisille. Pystyin toimimaan mustassa yhteisössä yhteisökoordinaattorina tai lakimiehenä ja asumaan silti tornitalossa. .. Minua sanottaisiin roolimalliksi, esimerkiksi  mustan miehen menestyksestä." ss 349 - 351. Olen tiivistänyt Obaman sanomaa, toisessa alkupuheessa hän sanoo, että hän itse tiivistäisi sanomaansa. Ihonväri on tuolloin määrittänyt ihmisen aseman paikan yhteiskunnassa ja sen, mitä kuuluisi tehdä, missä kuuluisi asua, ja missä ja mitä opiskella.

Viipyilevä hyvä kirja, jossa tuleva presidentti  ei kehu itseään koko ajan eikä aseta itseään millekään jalustalle.

Mielipide:
Barack Obama selittää kansalaisjärjestötoiminta-aikaansa Chicagossa, joka kärsi raskaan teollisuuden alasajosta, sekä työttömyydestä. Kaikenlaisella kansalaistoiminnalla pystytään osallisuutta lisäämään, yhteistyö voi tuoda myös jonkin verran työpaikkoja. Minusta kuitenkin työpaikkoja voi syntyä pysyvästi vain yksityisen sektorin kautta. Minusta raskaan teollisuuden pitää kehittyä, eikä jäädä energiaa kuluttavaksi, mikä on ollut suuntaus nykyisin rapakon takana, ja Trump on palaamassa raskaaseen teollisuuteen. Suomalaiset ovat olleet luultavasti sitä mieltä, että Barack Obama oli hyvä presidentti, joka oli täydet kaksi kautta.

Nykypresidentti yrittää muuttaa retoriikallaan myös Obaman aikaa ja tulkintaa siitä. Luultavasti Obama teki paljon oikeita valintoja, mutta mahdollisesti myös vääriä valintoja tai oli liian pehmeä. Syyrian sota kiihtyi, Pohjois-Korea jatkoi ydinohjelmaansa, USA:n terveysuudistusta ei onnistuttu kestävästi rahoittamaan, ja siksi maahan syntyi tyytymättömyyttä, joka sai aikaan demokraattisen presidenttiehdokkaan häviämisen nykypresidentille. Mutta on sangen yleistä että vuorollaan on ollut demokraatti-tai republijaanipresidentti, USA:ssa on ollut republikaanipresidenttejä esim. George W Bush, Georga H.W Bush, Ronald Reagan, Richard Nixon (Gerald Ford), eli kaikki paitsi Ford valittiin vaaleilla, Ford oli Nixonin varapresidentti, joka astui valtaan Watergate-skandaalin jälkeen. Tämä Watergatesoppa oli vasta Nixonin toisella kaudella.

Trump voitti lopulta esivaalit, mediapelin ja myös varsinaiset vaalit ja siis Hillary Clintonin. Trumpin ympärillä seuraavat kohut ja varsinkin nämä vaalikohut eivät ole toistaiseksi ole häntä hetkauttanut, mutta koko ajan minusta pahenee ja ilma sakenee. Miten tämä kaikki oikein päättyy? Muistaako historia Trumpin hyvänä presidenttinä? Entä Obaman? Obama oli kuitenkin USA:n ensimmäinen presidentti, joka ei ollut valkoinen, ja hän oli tien avaaja. Minusta Obaman aatteet olivat hyviä, ja suunta oikea, mutta koska hänellä ei ollut molempia kongressin kamareita tukenaan, niin muutos jäi puolitiehen, lopulta kahdeksan vuotta on liian lyhyt aika muuttaa maailmaa.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus



Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus, alkuteos Mystery on the Southampton Water 1934 suomentanut Aune Suomalainen WSOY, Riksin sarja, 1959, 247 sivua.

Freeman Wills Croftsin dekkarit henkivät vanhaa aikaa. Dekkarit kuvaavat hyvin tarkoin silloista miljöötä, ja poliisitutkimukset vaikuttavat realistisemmalta kuin monissa muissa maailmansotien välissä kirjoitetuissa. Croftsin useimmissa dekkareissa sankarina on Scotland Yardin rikoskomisario Joseph French, jonka järjestelmälliset ja kekseliäät menetelmät vievät aina perille.

Wight-saaren arvoitus -dekkarissa pikasementtiä valmistava Joymount Oy on menettänyt lyhyessä ajassa markkinoita, koska  kilpaileva Chaylen yhtiö  on tehnyt innovaation ja pystyvät tekemään pikasementtiä enemmän ja halvemmalla. Chayle ei paljasta uutta menetelmää, eivätkä edes patentoi sitä, sillä he haluavat yksinoikeuden (patentista olisi voinut ostaa Englannissa lisenssin). Joymont Oy:n avainhenkilöt yrittävät ensin rehellisillä tutkimuksilla keksiä uuden valmistusmenetelmän niksit. Tämän jälkeen siirrytään epärehellisiin keinoihin, eli aiotaan murtautua kilpailijan Wight-saarella sijaitsevaan tehtaaseen. Tehtaan avaimista on teetetty tiirikat vahakopioiden avulla ja on vakoiltu yövartijan liikkeitä. Yövartija yllättää kuitenkin konnakaksikon, mutta saa nyrkiniskun leukaansa, ja kaatuessaan lyö päänsä kiveen ja kuolee. Konnat kuljettavat ruumiin mantereelle (kansikuva) ja lavastavat kuoleman auto-onnettomuudeksi. Tämä kaikki kerrotaan lukijalle dekkarin alussa, eli tämä ei ole juonipalastus, sillä tämä ei  "kuka sen teki" -dekkari, vaikka lopussa rikoksesta selviää paljon uutta, mitä alussa ei kerrota.

Paikallispoliisi pyytää apua Scotland Yardilta ja niin rikoskomisario Joseph French matkustaa Southamptoniin. Frenchin tutkimukset paljastavat auto-onnettomuuden lavastukseksi. Tutkimukset junnaavat paikallaan, koska Chaylen omistajakaksikko Havilland ja Mairs tajuavat, kuka tehtassa on käynyt ja tekevät sopimuksen Joymountin kanssa lisenssin käytöstä. Pääkonna on ovelampi ja ilkeämpi. Pian Frenchillä on kaksoismurha tutkittavana.

Kiintoisaa tässä on se, että alibin rakennuksessa on käytetty samaa esinettä kuin Agatha Christien  dekkarissa Roger Ackroydin murha (joka julkaistiin jo vuonna 1926), eli varta vasten äänitettyä äänilevyä ja gramofonia (Christiellä nimi oli diktafoni myös Edisonin keksimä fonofrafi tallensi ääntä, tässä oli teetetty äänilevy!).

Täytyy sanoa, että viihdyn Joseph Frenchin seurassa, Wight-saaren arvoitus sisälsi alkuasetelmastaan huolimatta monia yllättäviä seikkoja, jotka eivät ilmene tässä lyhyehkössä postauksessa.

***
Rautatieinsinööri Freeman Wills Crofts (1879 - 1957) oli erittäin tuottelias dekkaristi. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain yhdeksän teosta, "romaaneja" eli minusta dekkareita hän julkaisi 37, ja päälle kokoelmia. Olen lukenut niistä joitain, ja niissä päähenkilönä on ollut tarkastaja French.

Olen blogannut teoksista
Groote-puiston murha
Kiristäjä
Kuin varas yöllä

Arvonnan tulos


Jokken kirjanurkassa suoritettiin Kirjan ja Ruusun päivän kirjan arvonta.

Arvonta päättyi 31.10, ja arvoin voittajat:

Arvottavat kirjat:
2017: Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö, suomalaisuuden käsikirja suomalaisille
31.10 arvonnassa olivat mukana Marja-Liisa, Elise H. ja Deekoo, Vilhelmiina Viuhiina, Rivitaloasukas, Tanja, LeeMar, Salli M ja tiinaj.

Arvonnan voitti Tanja, onnea!

2014: Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito
Mukana ovat Mai Laakso, Sanna, Marja-Liisa, Deekoo ja Sumi, Vilhelmiina Viuhiina,  Tanja, LeeMar ja tiinaj sekä Salli M.

Arvonnan voitti Sanna, onnea!

Laittatko Tanja  yhteystietosi (Sanna laittoi jo) sähköpostiosoitteeseen jokken.kirjanurkka (at) gmail.com, niin lähetän kirjat.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Åsa Larsson: Sudentaival


Åsa Larsson: Sudentaival, alkuteos Det blod som spillts, 2004, suomentanut Katriina Savolainen, Otava 2006, sivumäärä 352.

Vaikka Åsa Larssonin toinen dekkari Sudentaival on koko Rebecka Martinsson -sarjan ehkä heikoin esitys, oli se kiinnostava lukea uudestaan ja on hyvä.

Kiirunassa juhannuksena  Jukkasjärven kirkosta löytyy hirtettynä naispappi Milred Nilsson.

Tukholmassa asianajotoimisto Meijer & Ditzingerillä työskentelevä kirjasarjan päähenkilö Rebecka Martinsson voi hyvin huonosti, hän joutui tappamaan itsepuolustukseksi kolme miestä sarjan avausosassa Aurinkomyrsky. Rebecka on täysin loppu ja on sairaslomalla. (Teoksessa ilmenee, että aurinkomyrskystä pelastuneet  Sanna Strandgård ja lapset Sara ja Luna ovat muuttaneet pois Kiirunasta, ja hyväksikäyttökuvio on ehkä ratkaisematta johtuen viranomaisten vähäisistä resursseista).

Syyskuussa Rebecka Martinsson lähtee toimistossa työskentelevän Torsten Karlssonin kanssa Kiirunaan sopimaan seurakuntien raha-asioista. (Torstenia sanotaan Katto-Kassiseksi, asian ymmärtää kaikki, jotka tietävät, että Katto-Kassinen on ruotsiksi Karlsson på taket :)

Kirjan alku on yhtä kankea, kuin tämän bloggauksenkin, mutta juoni lähtee kuitenkin viemään, Rebecka jää pohjoiseen ja alkaa penkoa hirtetyn papin taustoja. Milred on naimisissa miehensä kanssa, mutta on hylännyt tämän fyysisesti, ja hänellä on suhde vetämänsä naisverkoston jäsenen Lisan kanssa. Lisan serkku Lars-Gunnarin poika Björn eli Nalle on sairastanut aivokalvontulehduksen, ja jäänyt "lapsen tasolle". Lisan tytär Mimmi pitää majataloa Micken kanssa. Nalle tulee majataloon aamuisin luvatta. Rebecka majoittuu majataloon, Rebecka tutustuu Nalleen, jonka kanssa menee Kurravaaraan isoäitinsä talolle. Naapurissa asuu edelleen Sivving Fjällborg, ja Bella-koira. Åsa Larsson kuvaa henkilöt hyvin elävästi ja raadollisesti. Ihmisillä on paljon koiria ja niiden liikkeitä havainnoidaan. Valitettavasti myös koiria lopetetaan.

Murhattu Milred on ollut susien suojelija, joka sekoittaa riistanhoitoyhdistyksen asioita. Naisasianaisena Milred on "yllyttänyt" naisia hylkäämään juopot, ja väkivaltaiset miehensä. Työpaikalla on kipeitä, aristavia asioita ja riitoja miespappien kanssa. Murhan motiivia tuntuisi  löytyvän, kun suhde Lisaankin on joutunut kriisiin eikä suhteen selvittely ole minusta normaalia.

Åsa Larssonin Rebecka Martinsson sarjan suola on myös paikallispoliisien suhteiden tarkastelu. Anna-Maria Mella on palannut neljännen lapsen synnytyksen jälkeen töihin, hänen työkaverinaan jatkaa eronnut Sven-Erik Stålnacken.

Tutkinta porautuu yhä syvemmälle, ja menneisyyttä pöyhitään. Kuka ja miksi? Sekavin takaumin asia alkaa selvitä. Osa tapahtumista on hyvin kuvottavia, ja voimakkaita, loppuratkaisu on taas raju, mutta Rebecka tuntuu taas taipuvan, ja taipuu, mutta myös toipuu, sillä sarjan seuraava osassa Rebecka on jo tolpillaan. Sarjan kolmas osa Musta polku on sarjan teoksista hyvin erilainen.

Sudentaival on ympätty sivujuonteena kirjaan eli Keltatassu-suden vaellusta ja elämää seurataan melko tyhjänpäiväisesti ja sutta turhaan inhimillistäen, Keltatassu vaeltaa Karjalasta Kiirunaan. Minusta susi kuuluu luontoon, mutta ei tähän kirjaan.

Rebecka Martinsson -sarja:
Aurinkomyrsky (2003)
Suden taival (2006)
Musta polku (2007)
Kunnes vihasi asettuu (2008)
Uhrilahja

*****
Åsa Larsson (s. 28.6.1966) on ruotsalainen kirjailija. Tämä Sudentaival tuli noin viikko sitten MTV3:lta, en kuitenkaan viitsinyt aikaistaa ohjelmoimaani bloggaustani, maikkarilla omat aikataulut, Jokkella omansa.

Dekkarisarjan päähenkilö Rebecka Martinsson on alunperin Kiirunasta, mutta toimi Tukholmassa asianajotoimistossa, josta on siis palaamassa kotiseuduilleen. Rebeckalla on jonkinnäköinen suhde entiseen työkaveriinsa (tai on Rebeckan pomo) Måns Wenngreniin.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Leena Lander: Liekin lapset


Leena Lander: Liekin lapset, Siltala 2010, sivumäärä 418.

Leena Landerin Liekin lapset porautuu Suomen sisällissodan vaiettuihin ja haudattuihin tapauksiin. Kertoja muurari Risto Salin eroaa lastensa aikuistuttua ilkeästä ja itsekkäästä vaimostaan ja muuttaa Halikon Vartsalaan Saida-mummolta perinnöksi saamaansa mökkiin. Hän löytää  vanhoja päiväkirjavihkosia ja hän on tietoinen. että Märynummella on ammuttu  50 punaista miestä joukkohautaan.

Kirjan alussa on lainaus Jobin kirjasta  5: 6 - 7: "Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle". Lainauksen yhteyden teokseen ehkä ymmärtää vielä paremmin laajemmasta lainauksesta:
Mielettömän tappaa suuttumus, tyhmän surmaa kiivaus.
Minä näin mielettömän juurtuvan, mutta äkkiä sain huutaa hänen asuinsijansa kirousta.
Hänen lapsensa ovat onnesta kaukana, heitä poljetaan portissa, eikä auttajaa ole.
Ja minkä he ovat leikanneet, syö nälkäinen - ottaa sen vaikka orjantappuroista - ja janoiset tavoittelevat heidän tavaraansa.
Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle.
Mutta minä ainakin etsisin Jumalaa ja asettaisin asiani Jumalan eteen, hänen, joka tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää, joka antaa sateen maan päälle ja lähettää vettä vainioille, että hän korottaisi alhaiset ja surevaiset kohoaisivat onneen.

Teos kattaa "Liekin lasten" vaiheita vuodesta 1903 vuoteen 1929, sekä kertojan tutkimuksia ja havaintoja nykyhetkessä vuonna 2009. Henkilökatraan kautta tarkastellaan paikallisen kyläyhteisön suhteita, sahan toimintaa, ja samalla maailmanhistoria ja Suomen itsenäistymisprosessi menee eteenpäin kohti kansalaissotaa ja kärsimystä.

Tarina alkaa vuonna 1903 jolloin takaumajakson päähenkilö kertojan isoäiti Saida Harjula on seitsemän, ja hänen tuleva aviomies Sakari Salin on 20-vuotias. Sakari avioituu tosin Seelian kanssa, mutta tämä kuolee  keuhkotautiin, ja Sakari jää pienten lasten yksinhuoltajaksi. Joel Tammiston päiväkirjan otteita on kirjassa, hän on syntynyt 1884. Hänenkin ensimmäinen vaimo kuolee, ja hän avioituu kansalaissodan alla toveri Viitasen eli Selman kanssa. Joel on työväenyhdistyksen aktiiveja ja otettu kiinni 1918 kansalaissodan jälkeen ja tuomittu kuritushuoneeseen. Joel, kuten Suojeluskunnan kuulustelupöytäkirjassa mainitaan, on vouhottaja, mutta hän on täysin rauhanomainen henkilö. Joelin pelasti teloitukselta ja vankileiriltä kiinnostus lentokoneisiin ja suhteet. Joel pelasti punaisten vallassaolo aikana tutun tuomarin, jonka tunsi lentokoneharrastuksensa kautta.

Monet henkilöt toimivat läheisessä Joensuun kartanossa, siellä on tarinan herkkä kokija hevosmies Arvid Malmberg. Arvid tai lyhemmin Arvi tutustuu kartanon poikien vieraaseen ruotsalaiseen kukonpoika Anders Holmiin, joka aiheuttaa jo teinipoikana ikäviä tilanteita, ja levittää toilaustensa jälkeen ilkeitä, mutta perättömiä  huhuja Saidasta. Huhut vahingoittavat Saidaa ja traumatisoi hänen isänsä uskonnollisen Herman Harjulan. Anders Holm  tulee vapaussodan jälkeen punaisten paetessa saariston kautta Vartsalaan kukkoilemaan kohtalokkain seurauksin.

Ihmettelin kirjassa, mikä lentokone oli Joel Tammiston mainitsema Focker, kyse on minusta Fokkerista. Useassa bloggauksessa päähenkilöä kutsutaan Risto Pajuksi, minusta hän oli Risto Salin, mikä ilmenee kirjeen allekirjoituksesta.

Leena Landerin Liekin lapset on minusta hyvä kirja, kun vain tarinaan pääsee sisälle. Se on erilainen teos, kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, jonka kirjan tapahtumia Pentinkulmalla Risto Salin vertaa Vartsalan tapahtumiin. Kirjan näkökulma on taaksepäin katsominen tavallisten ihmisten elämään. Risto Salinin äiti on kuollut, kun tämä on ollut neljä, hän on asunut isovanhempiensa luona, mutta ei ole tuntenut isoäitinsä elämän kivuliaita avaintapahtumia. Isoäiti Saida on ollut hyvin vahva nainen, joka on kestänyt paljon ja säilyttänyt toimintakykynsä.

Bloggauksia kansalaissotaa käsittelevistä kirjoista
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Kansalaissota ja siihen ajautuminen ja seuraukset käsitelty kirjasarjassa Pentinkulman asukkaiden näkökulmasta)
F.E Sillanpää: Hurskas kurjuus

Routavuosia  ja jääkäriksi lähtöä on käsitelty
K.A Wegelius: Routaa ja rautaa
Routavuodet ja jääkäriksi lähteminen Linnan mukaan, on käsitelty täällä.
*****
Leena Lander (syntynyt 1955) on etevä kirjailija, joka on tunnetuin teoksestaan Tummien perhosten koti.

Osallistun tällä Ompun 1918-haasteeseen.