tiistai 16. tammikuuta 2018

Reijo Mäki: Tatuoitu taivas



Reijo Mäki: Tatuoitu taivas, 1996,  Otava 2006, sivumäärä 348.

Reijo Mäen Tatuoitu taivas on hyvä scifi-teos.
Tatuoidun taivaan alla Kolmas maailmansota on pyyhkinyt alueita "maailman kartalta", ihmiset on jaettu köyhiin ja rikkaisiin, energiaa säännöstellään, suuryhtiöt ja viihdeteollisuus ovat hyvin vaikutusvaltaisia.

Entinen suomalainen kirjailija ja kolmannen maailmansodan veteraani, hermoromahduksen kokenut Uno Louner tuottaa WC-pulp-tekstiä Pablo Saxonista vessapaperiin Maslow Incin viihdeosaston palkkalistoilla. Leskimies Louner asuu yksin Union Cityn kerrostaloasunnossa, harjoittelee itsepuolustustaitoja Arnold-nukkensa kanssa, ja turruttaa olonsa Epsilon S/D -lääkkeen avulla. Kuvio muuttuu, kun unkarilaistaustainen Maslow'n strategisten mielikuvien osastolla työskentelevä nainen Dian Kiss ottaa yhteyttä. Dian Kiss on pakomatkalla, hän on saanut selville, jotain mullistavaa ja hengenvaarallista. Uno Louner auttaa Dian Kissiä pakomatkalla läpi slummiutuneen Union Cityn, jossa vaara tulla ryöstetyksi, raiskatuksi tai tapetuksi on hyvin suuri. Uno Louner joutuu itsepuolustukseksi tappamaan useita ihmisiä. Ennen kuin Dian Kiss ehtii paljastaa salaisuuttaan, sankaripari joutuu erilleen, ja molemmilla on haasteensa ennen tarinan loppuhuipennusta.

Reijo Mäki osaa kirjoittaa, hän olisi vielä parempi kirjailija, jos haluaisi. Kirsi kirjanurkassaan on pitänyt tätä dystopiana. Minusta Tatuoitu taivas on hyvä scifistely, mutta se ei ole minusta puhdas dystopia. Teoksen lähtökohta eli sodan muuttama maailma on kylläkin paljolti sama kuin Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa, samaa on myös turruttavat ja "onnellistavat" lääkkeet. Lisäksi Tatuoidussa taivaassa köyhät pidetään slummeissaan ostokuponkien avulla. Maailman rakenne muistuttaa enemmän Orwellin Vuonna 1984 -rakennetta, joskin yrityksistä on enemmän ongelmia yksityisyydelle kuin valtiosta. Teoksessa on paljon huumoria, ja onnellinen loppu, mitä yleensä dystooppisissa kirjoissa ei ole.

Lajityypin mukaan tässäkin totalitarismia tai yritysten joukkomanipulointia vastaan taistelee yksi mies ja yksi nainen, yksilö on siis keskiössä. Uno Louner pystyy toiminnan alettua kohtaamaan lääkkeillä torjutut tunteet. Hän pystyy uimaan kuonavirtaa pitkin, solmimaan suhteita sotaveteraanien, pikku nilkkien ja myös petturien kanssa. Mäen vakiona on lakanakarkelointia. niin tässäkin, myös Mäen vakioiset nimiväännökset ilahduttavat jonkin aikaa, joskin kaikella on rajansa. Raja on minusta myös se raja, joka kosii suurta yleisöä ja toisaalta kriitikoita, lopulta kyse on hyvästä mausta. Kaikkea, mikä juolahtaa mieleen, ei kannata kirjoittaa ylös.

Tatuoitu taivas on kirjoitettu vuonna 1996, se on kuitenkin ajankohtainen ainakin valeuutisten osalta, lisäksi yritykset harrastavat sisäpiirikauppoja, ja pörssikursseja manipululoidaan.Kirjassa henkilöillä on maksukortteja ja älylaitteita, joilla voidaan näppärästi seurata ihmisen toimia ja olinpaikkaa. Energian säännöstely tässä kirjassa  ei koske kaikkia, jotkut saavat rypeä energiassa.

Reijo Mäen Tatuoitu taivas on kelpo scifistely dystooppisessa maailmassa.
*****
Reijo Mäki (s. 1958) on uuttera kirjailija, joka on syntynyt Siikaisissa. Minusta Tatuoitu taivas on Hänen romaaniensa parhaimmistoa yhdessä Nuoruustangon kanssa (postaus tulossa 12.10.2018). Mäen koulutus ja työkokemus eivät mene hukkaan sen verran terävää piikkiä tulee rahamaailmasta ja markkinoinnin lieveilmiöistä.


Olen blogannut Vareksista
Black Jackin ja Valkovenäläisen täällä
Sheriffi täällä
Cowboyn täällä
Intiaanin täällä
Tulivuoren näin.

Reijo Mäen esikoisteos Enkelipölyä on blogattu NÄIN.
Mäellä on myös Roivas-sarja, olen blogannut
Kruunun vasikan TÄÄLLÄ
Liian kauniin tytön TÄÄLLÄ
Slussenin TÄÄLLÄ.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Patrick Modiano: La Petite Bijou


Patrick Modiano: La Petite Bijou 2001, Pieni 'koru', Pontus Graten ruotsinnos Lilla Smycket 2012, sivumäärä 128.

Nobelisti Patrick Modiano luo teoksissaan harsomaisia välähdyksiä menneisyyteen, yleensä päähenkilö hiljalleen porautuu muistoissaan tai tutkimuksissaan menneisyyden ahdistaviin kerroksiin niin tässäkin. La Petite Bijou  -teoksen alussa päähenkilö 18- tai 19-vuotias Therese  miettii, että häntä ei ole sanottu Pieneksi Koruksi aikoihin kahteentoista vuoteen. Therese on juna-asemalla, ihmisvilinässä hän näkee naisen keltaisessa takissa, hänelle tulee Marokossa kuollut äiti mieleen. Päähenkilö katsoo yhtä harvoista valokuvista äidistään. Hän näkee metroasemalla äitiään muistuttavan naisen ja seuraa tätä keltatakkista naista tämän kotiin ilta toisensa jälkeen pakonomaisesti. Pienet asiat ja esineet herättävät kipeitä muistoja. Keltainen takki on avain moneen muistoon. Kirjan kansi kuva on minusta hyvä sisältöön nähden, metroasema, lyhtypylväs, hämärää,  henkilö ja tausta ovat sumeita. Kirjan nimi on valkoisin kirjaimin keltaisella pohjalla.

Theresen äitisuhde on ollut traumaattinen, ja äiti on jättänyt Theresen, viimeinen elonmerkki on lyhyt kortti "tuhansia halauksia" Casablancasta ilman allekirjoitusta. Therese haluaa selvittää äitinsä kohtalon ja hän joutuu tutkimusmatkalla kohtaamaan torjuttuja traumaattisia tuntemuksia.

Samalla hän selvittää, onko nainen äitinsä mutta ei suoraan. Keltatakkisella naisella on vuokrat maksamatta, ja asuu yksin. Therese maksaa naisen rästivuokrat ja jättää kuoren eteiseen. Therese on pestautunut lasten iltapäivähoitajaksi. Hän pitää huolta rikkaan Valadierin perheen lapsesta torstaisin ja lauantaisin. Työ herättää tuskallisia muistoja ajasta, jolloin oma äiti on jättänyt Theresen veljensä luo hoitoon torstaisin ja lauantaisin. Äidillä on ollut rahanippuja kaapissa. Mistä rahat tulevat? Äiti on esiintynyt varieteetanssijana monilla nimillä Suzanne Carderes, Sonya O'Dauge, mutta hän on sanottu La Bocheksi, ja esiintynyt "Elävänä ruumiina".

Therese näkee öisin painajaisunia, hän alkaa voida päivisinkin huonosti.  Koiran näkeminen avaa lisää patoja Theresen mielessä, ymmärryksen lisäksi ahdistus kasvaa ...

Therese ajautuu lopullisen ratkaisun äärelle, mutta sen jälkeen hän kuitenkin eheytyy sairaalassa, ja tuntee olevansa uudelleen syntynyt.

Patrick Modiano luo usein samanlaisia muistilabyrintteja, joita pitkin kertoja käy.  Ihmetyttää jonkin verran, miksei tätä ole suomennettu. Tämä hieman poikkeaa muista lukemistani 'Modianoista', sillä tämä sukeltaa tytön traumoihin, ja lapsi alkaa pakonomaisesti toistaa lapsuutensa hylkäämiskokemusta.

Patrick Modianon kirja voi olla Pariisin kävijälle hyvinkin kiintoisa, hän kuvailee eri katuja metroasemia, kortteleita, rakennuksia ja miljöötä, katsoin niin mainittu koulu  Le lycée Jules-Ferry, metroasema Porte Maillot, sekä puisto Bois de Boulogne ovat ainakin olemassa, teoksessa on kymmenittäin muita paikkoja mainittu.

Patrick Modianon La Petite Bijou on kelpo kirja.
******
Ranskalainen Jean Patrick Modiano on syntynyt vuonna 1945 luultavasti, myös syntymävuosia 1947 ja 1942 on ollut kirjojen takakansissa. Modiano on vuoden 2014 Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaja. Kadonneen korttelin 1976-painoksen takakannessa viitataan hänen lapsuuteensa. "Varmana voi ehkä pitää, että Modiano on juutalaista syntyperää, hänen äitinsä oli unkarilainen näyttelijätär, että hänen isänsä katosi omille teilleen ...", näin siis luki kirjan sivukannessa.Tämä ei aivan täsmää nykyisen tiedon kanssa, äiti oli näyttelijä, mutta Belgian flaamilainen.

Patrick Modianon
Kehäbulevardit olen blogannut täällä
Hämärien puotien kujan täällä
Villa Tristen täällä
Kadonneen korttelin täällä.
Jotta et eksyisi näillä kulmilla täällä

torstai 11. tammikuuta 2018

Freeman Wills Crofts: Punainen sirppi


Freeman Wills Crofts: Punainen sirppi, alkuteos The Box office murders 1929, WSOY, Riksin sarja 66, 1957, sivumäärä 211.

Freeman Wills Croftsin  dekkari Punainen sirppi alkaa, kun Scotland Yardin rikososaston tarkastajan Joseph Frenchin luo saapuu peloissaan oleva elokuvateatterin kassa, 25-vuotias Thurza Darke, joka kertoo toisen elokuvateatterin kassan Eileen Tuckerin itsemurhasta. He ovat asuneet samassa täysihoitolassa. Neiti Tucker on pelännyt miestä, jolla on ranteen sisäpuolella punainen sirpin muotoinen arpi (katso kantta, siinä arpi on väärällä puolella). Mies on esittäytynyt Stylesiksi. Neiti Darke on tavannut junassa Gwen Lestrangen, joka on houkutellut hänet herra Westinghousen pelisysteemiin. Thurza Darke on ensin voittanut, sitten hävinnyt, velkaantunut, ja nyt häneltä vaaditaan palveluksia, häntä painostaa mies, jolla on punainen sirpinmuotoinen arpi ranteessa. Joseph French päättää mennä Darken ja 'Stylesin' tapaamiseen. Darke ei saavu paikalle, hän on kadonnut ja löydetään hukkuneena merestä. Koska French epäilee murhaa, tehdään ruumiinavaus huolella, ja keuhkoista löytyy makeaa vettä, joten Tucker on viskattu mereen vasta hukkumisen jälkeen. Kuolemansyyntutkimuksen jälkeen French käynnistää poliisin rattaat. Ilmenee, että aiemmin on hukkunut myös elokuvateatterin kassalla työskennellyt nainen Agatha Frinton.

Laatudekkari, jonka lukemisesta todella pidin.

Enemmän pohdiskelua dekkarista, jossa syyllisistä ei ole epäselvää, vaan siitä, miten heidät saadaan satimeen. Freeman Wills Croftsin dekkareiden nautittavuus tulee Frenchin tutkimusten järjestelmällisyydestä ja miljöön kuvauksesta, sekä salapolisiin mutkattomasta persoonasta. Tässä dekkarissa hän kuitenkin ajautuu umpikujaan, josta hänen vaimonsa Emily auttaa ulos. Vaimo käskee hankkia liput Palladium teatteriin, ja he katsovat näytännön, josta Frenchin vaimo  "ei erikoisemmin välittänyt, vaan  tunsi syvää äidillistä hellyyttä tuota suurta lasta kohtaan, johon koko hänen elämänsä keskittyi". ss 66-67. Tästä voi nykyisin olla toistakin mieltä, vaimon ei ole syytä jäädä kotiin elämään miehensä kautta, mutta tässä vaimo on terävä, kuten naiset yleensäkin, eli Emily käskee tarkkailemaan elokuvateatterien kassaneitejä, käyttäytyykö heistä joku epätavallisesti. French keskittää tutkimukset tälle sektorille, ja pian löytyy Molly Moran, joka käyttäytyy hyvin hermostuneesti. Hän ei myönnä mitään Frenchin jututtaessa häntä, mutta on säikky. Frenchin täytyy tehostaa tutkimusta ja kerätä todisteaineistoa, mistä on oikein kysymys. Hän tietää syylliset tai ainakin kolme heistä kaksi miestä ja nainen, joita varjostetaan, hän tietää, että tytöt tulevat autoon.

French tutkii konnien autotallin ja pihat, josta kirjassa on kaavakuvia.

Tonttikuva sivulla 146 näyttää tältä.

Molly Moran joutuu samaan kiipeliin kuin kolme aiempaa tyttöä, sillä myös liiga on varjostanut tyttöjä.

Varo juonipaljastuksia.
Toinen miehistä on tekeytynyt kirjailijaksi, jolloin selittyy hänen yksinolemisensa ja muut puuhat. Frenchillä on miltei ylivoimainen tehtävä selvittää, mistä on kysymys ja kerätä tarvittavat todisteet. Kysymys on rahanväärennöksestä. Liiga painaa hopearahoja, jotka ovat vääriä. Niiden levittämiseen tarvitaan elokuvakassoja. Toiminta on naamioitu hopeasepän verstaaksi. Katsoin niin Ebayssa kaupitellaan 1920-luvun hopeakolikoita, shillingin kolikot ovat saattaneet olla hopeaa.

Motiivi kolmeen murhaan pelkkien hopeakolikoiden vuoksi tuntuu nyt isolta. (En tiedä rinnastetaanko hopearahoja petokseen ja kuolemaan, mutta Juudas sai 30 hopearahaa kavalluksestaan, jotka hän viskasi takaisin). Autossa oleva kuvan mukainen säiliö on ollut hopearahojen varasto.

Dekkarissa murhattiin kolme naista, mutta kovat on rangaistuksetkin, kaksi liigasta sai kuolemanrangaistuksen, oikeassa maailmassa viimeinen kuolemanrangaistus Yhdistyneessä kuningaskunnassa toimeenpantiin 1964, ja hirttämällä. Molly Moran sen sijaan pelastuu, ja French tunnistaa ja tunnustaa hänen neuvokkuuteensa "jos olisin satasen vuotta nuorempi eikä rouva Frenchiä olisi olemassa, saisittepa kuulla avioliittotarjoustani" s.206.

***
Rautatieinsinööri Freeman Wills Crofts (1879 - 1957) oli erittäin tuottelias dekkaristi. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain yhdeksän teosta, "romaaneja" eli minusta dekkareita hän julkaisi 37, ja päälle kokoelmia. Olen lukenut niistä joitain, ja niissä päähenkilönä on ollut tarkastaja French.

Olen blogannut teoksista
Groote-puiston murha
Kiristäjä
Wight-saaren arvoitus
Kuin varas yöllä

maanantai 8. tammikuuta 2018

Henning Mankell: Kasvoton Kuolema


Henning Mankell: Kasvoton Kuolema, alkuteos Mördare utan ansikte 1991, suomentanut Markku Mannilla, Otava 2005, sivumäärä 327.

Tammikuun kahdeksantena päivänä 1990 kello 5:13 kirjataan Ystadin poliisiasemalle soitto. Lenarpin kylässä on tapettu vanhus Johannes Lövgren. Mankellin sankari rikospoliisikomisario Kurt Wallander ajaa paikalle, ja vanhan viljelijäpariskunnan makuuhuone on kuin teurastamo. Kuka on raivon takana ja miksi? Uhrin iäkäs vaimo Maria on elossa sidottuna tuoliin ja tuskin jää henkiin. Hälytyksen on tehnyt naapuri, joka huomasi hevosen käytöksestä, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa on naapuritalossa tapahtunut. Hevoselle on lisäksi annettu heiniä? Murhatun miehen puoliso kuolee sairaalassa. Hän on viime sanoinaan kuiskannut useaan kertaan "ulkolainen". Lenarpin lähellä on pakolaiskeskus, jota vastustetaan.

Kirja on hyvin mullistava ja edelleen ajankohtainen. Kun suurelle yleisölle selviää, että poliisi epäilee raa'asta kaksoismurhasta ulkomaalaisia, niin Kurt Wallander alkaa saada puheluita, jossa halutaan toimia, "me otamme ohjat käsiimme" ja "jokin tulee roihuamaan". Pakolaiskeskus tuikataankin tuleen, ja Wallander on paikalla ja soittaa hätäkeskukseen ja tekee voitavansa pelastustöissä. Lopulta tehdään isku, jossa turvapaikanhakija murhataan. Tämä on toinen osa ongelmaa, vihassa tehdyt summittaiset kostoiskut. Syyllinen kostoiskuun saadaan kiinni, hän on varhaiseläkkeellä oleva poliisi.

Toista osaa ongelmasta pohtii Kurt Wallander: "Silloin kenties saadaan muutos tähän välinpitämättömään, hölläkätiseen asenteeseen, jonka seurauksena kuka tahansa voi tulla Ruotsin rajan yli missä aikeissa tahansa" s. 56. Turvapaikanhakijoita tulee esimerkiksi laivoilla "kahdenkymmenen minuutin kuluttua jäljellä oli vain yhdeksän matkustajaa. - Kaikki yrittivät selittää omalla tavallaan, että he halusivat anoa Ruotsista turvapaikkaa." Tänä iltana on hiljaista, sanoi poliiiseista nuorempi - Samalla lautalla saattaa tulla satakin turvapaikan anojaa. Voit kuvitella millaista se on", kertoo vuorossa oleva poliisi.

Tilanne eskaloituu, mutta myös keskustelu, jonka kuluessa Maahanmuuttoviraston johtaja syyttää poliisia rasistiseksi!

Wallander (ja poliisi) haluaa turvata kaikkien turvallisuuden, joka on poliisin tehtävä. Poliisin voimavaroista menee osa uuteen ilmiöön, vastaanottorutiinit ovat kaaoottisia. Lisäksi Wallander pohtii pakolaiskeskusta, jos laittaisi aidan ympärille, se muistuttaisi vankileiriä.

Kaikki tämä on siis kirjasta, eikä yllä ole yhtään minun mielipidettäni, vaikka tämä tuntuu kovin tutulta. Ruotsi on ollut jo 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa tämäntyyppisen maahanmuuton kohdemaa. Tuolloin on myös Itä-Euroopassa kuohunut.

Juonipaljastuksia (varo, älä lue)
Kaksoismurhan tutkimukset etenevät järjestelmällisesti. Motiivi on Lövgrenin nostama rahasumma lehtolapsen äidille. Murhasta epäillään pitkään Lövgrenin salaista lehtolasta, jonka henkilöllisyyttä selvitellään. Lapsi löytyy ja lopulta äiti tunnustaa isän nimen, poika ei ole kuitenkaan syyllinen vaan tutkimukset jämähtävät paikalleen yli puoleksi vuodeksi, kunnes Wallander tajuaa jotain. Kaksi itäisestä Euroopasta tullutta turvapaikanhakijaa ovat olleet vaihtamassa rahaa pankissa, kun Johannes Lövgren on laittanut rahaniput salkkuunsa ja roistot ovat päättäneet käydä ryöstämässä vanhuksen. Käytetty väkivalta on ollut voimakasta, jotta tieto rahoista on saatu. Miehet eivät ole olleet eläinrakkaita, he ovat rahasalkkua siirrellessään tahattomasti pudottaneet heiniä hevosen ulottuville! Wallander on surullinen siitä, että ei ole keinoa seuloa tulijoista "onnenonkijoita".
Juonipaljastukset loppuvat.

Henning Mankell on nähnyt yhteiskunnan muuttumisen rajojen auetessa, tietynlainen turvallisuuden tunteen menettäminen herättää pelkoa. Mankell tuomitsee kaikki rasistit, mutta peräänkuuluttaa sitä, että muuttoliike ei voi olla hallitsematonta, eikä niin, että emme tiedä, ketä maassa oleskelee. Minusta Mankell palaa teemaan osin toisin painotuksin kirjassa Tea Bag, joka puuttuu seuraavaan ongelmaan, eli paperittomiin maassa olijoihin. Wallander-sarjan toisessa osassa eli Riian verikoirissa, toinen näistä murhaajista päästetään lomalle pian oikeudenkäynnin jälkeen äidin hautajaisiin. Äiti on kuollut kymmenen vuotta aiemmin ja loma käytetään maasta vain poistumiseen. Sekä Wallander että Björk arvostelevat systeemiä tosi kipakasti. Mankell nostaa myös Lövgrenin rahojen alkuperän kriittisesti esiin, hän on tehnyt toisen maailmansodan aikana natsien kanssa kauppaa.

Olen lukenut koko Wallander-sarjan kertaalleen 2000-luvun alkupuolella. Wallander sarjan suola on Kurt Wallanderin arkinen ja inhimillinen näkökulma. Tässä kirjassa Kurt on juuri eronnut vaimostaan Monasta, tai Mona on muuttanut Malmööseen. Heidän ainoa lapsi Linda on 19-vuotias ja etsii itseään. Hän on yrittänyt itsemurhaa 15-vuotiaana, mutta Kurtin ripeä toiminta on pelastanut hänet. Isä ja tyttären side on kuitenkin katkennut. Lindalla on musta poikaystävä, kenialainen lääketieteen opiskelija, Linda ei kerro menemisistään Kurtille, Monalle kylläkin. Löderopin lähellä asuu Kurtin isä, joka maalaa tunturimaisemaa metsolla tai ilman. Hän on maalannut tuhansia muunnelmia taulusta. Isä on vähäpuheinen ja juro, Wallanderin mielestä he eivät tule toimeen keskenään. Kurt kuitenkin käy isänsä tykönä lähes päivittäin toisin kuin hänen sisarensa Kristiina, joka asuu Tukholmassa. Kun isä saa dementiakohtauksen, ja kävelee yöllä sekavana matkalaukun kanssa Skånen savipelloilla, Kurt toimittaa isänsä sairaalaan, ja Kristina tulee ihmettelemään, miksi asialle ei ole tehty mitään. Minusta myös Mona on samanlainen verenimijä ja kaiken imevä musta-aukko, hän on muka saanut elää vapaasti. Vapaus on ilmeisesti vankila, sillä hän jätti tylysti Kurtin, joka syö suruunsa, näkee unia, ja haaveilee, että  Mona tulisi takaisin.

Kurt asuu Mariagatanilla Ystadissa, hän ajaa sinisellä Peugeotilla, joskin vaihtaa sen väliaikaisesti Nissaniin, Pösö ei läpäise katsastusta. Kurt ottaa yhteyttä nuoruuden ystäväänsä laukkatallia pitävään Sten Wideniin, jota ei ole nähnyt sitten vuoden 1979. Steniä ja Kurtia yhdisti rakkaus oopperaan, Sten Widen haaveili laulu-urasta, mikä ei toteutunut. Hän jatkaa isältään perimäänsä laukkatallin pitämistä. Lyhyehkön avioliiton jälkeen hänellä on sekalaisia suhteita nuoriin (mutta täysi-ikäisiin!) tallityttöihin. Sten käyttää sangen paljon alkoholia.

Poliisitutkimukset ja poliisin arki
Poliisiaseman arkea kuvataan, ja poliisien toimintaa, tämä on yksi kantava teema ja hyvin kuvattu. Tutkinnan kuvaus minusta tuntuu varsin realistiselta, tai ainakin toden tuntua on enemmän kuin dekkareissa yleensä. Tässä tapauksessa tutkimus etenee suhteellisen sopuisasti, koska jäykkä ja omanarvonsa tunteva poliisipäällikkö Björk on lomalla ulkomailla. Wallanderin henkinen tuki on vanhempi kollega Rydberg, jolla todetaan tässä kirjassa eturauhassyöpä, Hansson käyttää työaikaansa paljon veikkaussysteemien miettimiseen. Martinsson on jo asemalla, kuten Norenkin. Svedberg on ollut poliisina Tukholmassa, ja huomaa aikojen muuttuneen, ja lieveilmiöiden saapuneen "maakuntaan". Wallander miettii, kuka tutkimusryhmästä vuotaa tietoja lehdistölle. Keskuksessa on vielä Ebba. Syyttäjä Per Åkeson on virkavapaalla, hänen tilallaan on Anette Brolin, jota Wallander pyytää syömään. Heillä on yhteinen yö oopperamatkalla Kööpenhaminassa, yllättävää sillä Brolinilla on perhe Tukholmassa. Kurt syö huonosti, ja juo liikaa. Kurt jopa ajaa maistissa, mutta Noren pistää toiminnalle onneksi pisteen.

Käännöksestä ja nimistä
Ihmettelin kohtaa, jossa puhutaan Wallanderin isän maalaamasta maisemasta teerellä tai ilman. Minusta oikea lintu on tjäder eli metso, teeri on ruotsiksi orre.
Sarjan poliisien nimiä on kirjoitettu sarjassa kahdella eri tavalla eli Hanson, Åkeson ja  Martinson, jotka toisissa teoksissa ovat muodossa Hansson, Åkesson ja Martinsson.

Henning Mankellin Kasvoton Kuolema oli lähtölaukaus oivalliselle ja nyky-yhteiskuntaa pohtivalle Wallander-sarjalle. Teos on laadukas, ja teemoiltaan hyvin ajankohtainen. Turussa tapahtui viattomien ja suojattomien ihmisten sadistinen raaka massapuukotus 18.8.2017 kello 16. Tekijän taustoja en avaa, mutta jokainen kyllä tietää ne. Teko aiheutti kuohuntaa, esimerkiksi tekijää hoitavaa sairaalaa häirittiin, mutta demokraattinen yhteiskunta kesti tämän, eikä mitään välivaltaista enää tapahtunut. Oikeudenkäynti on alkamassa tänä vuonna.
*****
Henning Mankell (1948 - 2015) oli ruotsalainen kirjailija, jonka tuotanto oli erityisen laaja.
Kirsten Jacobsen on kirjoittanut Mankellista haastatteluihin perustuvan kirjanMankellin esikoisteos oli nimeltään Panokset.

Henning Mankell on kuitenkin tunnetuin Wallander-sarjastaan, kronologisesti ensimmäinen on kokoelma teos Pyramidi, muista Kurt Wallanderista teoksista bloggaan vuoden 2018 aikaba.

Mankellin poliiseista kertovista teoksista olen jo nyt blogannut seuraavasti:
Tanssinopettajan paluu
Rauhaton mies
Haudattu

perjantai 5. tammikuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki



Anna-Leena Härkönen: Valomerkki, Otava 2017, sivumäärä 252.

Anita on kirjailija ja masentunut. Viisikymppisiään juhliessaan, hän heittää ystävilleen, että voisiko joku tappaa hänet?

Teoksen teemoja ovat masennus, kirjoittaminen, kirjoittamisen raskaus ja jännittäminen mutta myös elämä itsessään.

Kirjoittaminenkin jännittää, mutta erityisesti kritiikit jännittävät Anitaa:
Kumpi on parempi: että kritiikkejä ei tule ollenkaan, vai että ne tulevat ja ovat musertavia? Yksi vanhemmista kollegoistani joutui lääkitykselle, kun hänen kirjansa lytättiin maan suurimmassa lehdessä. 'Pitäisi ymmärtää lopettaa ajoissa' .... s.52

Pahin saamani kritiikki tuli viidennen kirjan jälkeen. Kriitikko puhutteli minua etunimellä .... Riko kaavaa, Anita! ... Tuo saatanan mullisilmä, joka ei ole itse kyennyt kirjoittamaan ainuttakaan kirjaa, opettaa minua. ... Sitten päätin unohtaa hänet ja jatkaa työtäni. Sitähän sanotaan, ettei viha vie eteenpäin. Olen eri mieltä. Juuri sinnehän se vie. ss. 52 -53.

Anitalla on uusiomies puuseppä Sakke ja aikuistunut tytär Ella. Anitan isä on kuollut. Anitan ympärillä hyörii liuta ystäviä ja tuttuja. Toimittajat soittelevat Anitalle, ja pyytävät parisuhdepäivitystä. Anita ei avaudu, ja miksi pitäisi? Tämä on minusta julkisuuspeli, ja lobbaaminen, markkinointi ja puffijutut ovat sellaisia, mitä en ole koskaan ymmärtänyt. Olen huomannut, että olen liian yksinkertainen ihminen. Jos toimittajille pitää antaa jotain itsestään saadakseen julkisuutta kirjoilleen, se on minusta väärin.

Anna-Leena Härkönen on minusta sujuva kirjailija, jonka tekstiä on helppo lukea. Romaanit kuvaavat todellisuutta, jota minusta kuvataan osin vuoropuheluin, joita oikeasti ei kuitenkaan voitaisi käydä - valitettavasti.
-Mikä sua sitten vaivaa? Ella kysyy kärsimättömästi
-Väsymys. Tai ainahan mä oon väsyny kuten tiedät, mutta nyt tavallista väsyneempi.
-Sä näytätkin vähän maas myyneeltä.
-Ei ole ollu edes maita jotka möis
-Kaikille meille tulee jossain vaiheessa viimeinen piste.
-Ja toisille se tulee monta kertaa päivässä. Vitsi vitsi.
-Nuku enemmän.
-Ella, mä en voi nukkua enää tämän enempää. s.67
Nokkelaa ja hauskaa, lisäksi kertoo, missä mennään. Anitan mukaan puuseppäkin tajuaa että kirjailijan työ on paskaa. Luovuus on minusta kuin kaivo, eli kaivoon tihkuu vettä, mutta se voi ehtyä. Masennus on taas kuin olla kaivossa musta raskas huppu päällä.

Valomerkki kuten kaikki Härkösen kirjat ovat aikansa ankkureita. Eutanasia-keskustelu on nyt hyvin ajankohtainen, sillä kansalaisaloite on menossa eduskunnan käsittelyyn.

Valomerkki  on kelpo kirja, josta Arja on blogannut NÄIN (ja jossa on linkkejä vielä uusiin bloggauksiin).

*****
Anna-Leena Härkönen (s. 1965) on kirjoittanut romaaneja ja käsikirjoituksia, hänen tunnetuin teoksensa on ehkä esikoisteos Häräntappoase, joka voitti esikoiskirjasta myönnetyn J.H Erkon -palkinnon.

Tässä linkissä on bloggauksiani Härkösen teoksista. Härkönen kuvaa usein vaikeuksia, jotka kuitenkin selviävät.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Liisa Silander: Yksin kaksin kissamaalla



Liisa Silander: Yksin kaksin kissamaalla, NTK 193, WSOY 1970, sivumäärä 115.

Ikka ja Paula ovat sisarukset, jotka asuvat Elsan luona Kissamaalla. Isä on rauhanturvaajana Kyproksella ja äiti on kuollut. Eletään 1960-luvun loppua.

Ikka on älykäs 9-vuotias kolmasluokkalainen rämäpäinen 'poikatyttö'. Isosisko Paula on 15-vuotias keskikoulun viidesluokkalainen. Kirja tarkastelee sisarusten elämää lukuvuoden ajan.

Ikka on joutunut kasvatusneuvolaan, leikattuaan hiuksensa. Ikassa ei ole minusta mitään vikaa, hän viilettää poikien kanssa, pelaa jääkiekkoa, on juoksukilpailuissa ja hiihtää poikien kanssa kilpaa. Ikkaa kiusataan pikkuveljeksi.

Paula on saamassa matematiikasta ehdot sekä algebrasta että geometriasta. Hän alkaa ottaa toisen tytön kanssa yksityistunteja matematiikan maisterilta. Opettaja on 30-vuotias piiputteleva yksin asuva Paulan mielestä komea mies. Paulan elämä muuttuu, kun hän ihastuu opettajaan. Paulan käytös muuttuu.

Ikka saa kolhuja jääkiekkokentällä, hän kokee alakuloa, kun elämä kolhii.

Ikan ja Paulan Sanelma-täti on järkevä. Hän kertoo tarinoita tyttöjen isotädistä, joka on ollut myös poikatyttö. Sanelmalla on myös tarinoita unisexistä, eli siitä, että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, ja voivat tehdä samoja asioita, käyttää samoja vaatteita. Sanelma puhuu myös omista ihastumis-kokemuksistaan vanhempiin henkilöihin. Opettajalla on onneksi oma kulta ja Paula löytää 17-vuotiaasta Mikosta oikean poikaystävän, joka varmasti auttaa myös geometrian ehtoihin lukemisessa.

Kirjan loppukäänteistä en erityisemmin pidä.  Ikka antaa hiustensa kasvaa, ja laittaa itsensä nätiksi pukeutuessaan nailonhameeseen, koska kirjan sanoma on minusta se, että lopulta tytöt palautuvat "normaaliin ruotuun". Itse en näe mitään ongelmaa Ikan käytöksessä. Miksi tytön pitää kasvattaa pitkä tukka, ja pukeutua nyloniin ja antaa poikien touhuta omiaan? Kirjassa on minusta tältä osin tekosuvaitsevaisuutta, eli kaikki lopulta palaavat perinteisiin rooleihinsa.

Liisa Silanderin nuortenkirja Yksin kaksin kissamaalla sisältää hyvin nykyaikaisia teemoja, sukupuolten tasa-arvo, ja päihteiden käyttö. Kirjassa viitataan lasten tupakointiin, mikä ei ollut tuolloin kiellettyä, sen sijaan hasiksen poltto on ollut, mutta sitä kirjan mukaan on tuolloin hippiaikana tapahtunut? Lopulta kirja on kuitenkin minusta jopa vanhoillinen. Esimerkiksi Paula on huono matematiikassa ja saa ehdot geometriasta, ja tarvitsee yksityisopettajaa. Eli eikö tyttö voi lukea yksin opetella geometriaa?

Sara on bloggauksessaan pohtinut poikatyttöyttä kirjan kautta TÄÄLLÄ. En ole koko termiä 'poikatyttö' koskaan ymmärtänyt, minulle kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä, ja ovat arvokkaina sellaina kuin ovat, (jos vaan käyttäytyvät yhteiskunnan normien mukaan, ja hyväksyvät myös muut lähimmäiset, jos eivät niin siihen on omat sanktionsa).

*****
Liisa Silander (1936 - 2001) oli suomalainen kirjailija, joka julkaisi kahdeksan kirjaa, joista tämä on kolmas ja on minusta hyvä kirja.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla ja hiilidioksidihaaste 2018


Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla, alkuteos No impact man 2009, suomentanut Soili Takkala, 2010, sivumäärä 317.

Colin Beavanin (s. 1963) Ekovuosi Manhattanilla on minusta hyvin tyypillinen amerikkalainen kirja, aihe sen sijaan ei ole. Kirjailija saa ilmastoherätyksen, aikoo olla saarnaamatta asiasta, mutta kirjoittaa kirjan, ja myöhemmin tehdä elokuvan. Ekoiluun joutuu osallistumaan koko perhe, vauras vaimo ja vaippaikäinen tyttölapsi. Tavoitteena on olla aiheuttamatta turhia hiilidioksidipäästöjä. Perhe on kulkenut  hissillä, autolla ja lentokoneella. Hissi vaihtuu portaisiin, auto vaihtuu pyörään, joka aiheuttaa kolarin vuoksi sairaalareissun, lentomatkoista luopuminen aiheuttaa raivoa sukulaisissa, joiden kekkerit menevät pilalle.

Tämä on hyvä kirja sen kaikessa pienieleisyydessä ja naiiviudessa. Beavanin näkökulma on keskiluokkaisen nykiläisen. Kahvit juodaan paperimukista, vaimo organisoi perheen ruokahuollon tilaamalla noutoruokaa. Ostoksia kiikutetaan muovikasseilla kotin. Beavan  pohtii maailman muovikassiongelmaa, 6 biljoonaa vuosittaista muovikassia ja mereneläviä, joiden sisälle joutuu mikromuovia. Suomessa ollaan ekotietoisia, vaikka tännekin on rantautunut noutoruoka-, paperimukikahvikulttuuri. Suomessa ja EU:ssa on kohkattu jo pikku muovipusseistakin.  En itse tilaa noutoruokaa, emmekä käytä ostoksilla muovikasseja, vaan reppua ja kangaskasseja, joita pitää kylläkin pestä välillä. Roskien poisviemiseen tarvitaan kylläkin roskapusseja, mutta pahvit lajittelen pahvilaatikkoon.

Beavan pohtii vaippaongelmaa ja siirtyy tyttärellään kestovaippoihin, joita siis pitää pestä pesukoneella. Haastavaksi asia muuttuu, kun perhe luopuu sähköstä? Beavan päivittelee myös kestokulutustuotteiden lyhyttä ikää, ja ulkoisvaikutuksia.

Kirjoittajan isovanhemmat  ovat olleet "nuukia", Beavan käy nostalgiamatkalla Westportin satamassa (luultavasti Connecticutissa Atlantin rannalla). Beavan alkaa käydä torilla, ja tutustuu niinkin eksoottiseen juurekseen kuin lanttu. Beavanilla leikkaa lanttu, ja hiilijalanjälki pienenee. Sukulaiset eivät ymmärrä sitä, että yhteisiin juhliin ei haluta matkustaa.

Wikipedian mukaan Beavanit ovat eronneet, lähde on  Wikipediassa . Colin Beavan mainitsee vaimonsa kahviaddiktiksi ja  rikkaan perheen lapseksi, hän puhuu "lellityistä työntekijöistä" vaimon työpaikalla. Kirjassa lainaillaan filosofisia ajatuksia ja tarinoita, minusta myös kohtuullisuudesta. Minusta Colinin projekti menee liian pitkälle, kun sähköstäkin pitää luopua.

Asioiden pohdintaa on välillä. Beavan mainitsee sen, että kaupungit ovat tehokkaita. Minusta nykyinen elämänmeno vaatii tehokkuutta. Beavan kaiholla hehkuttaa pysähtymistä ja auringonlaskun katsomista. Kehitysmaissa köyhät, mutta myös USA:n köyhät, saavat katsella maha tyhjänä auringonlaskua. Länsimaissa köyhät tonkivat roskia ja asuvat ulkona, eivät omista autoa, eivätkä visa-korttia, luottotietojakaan ei ole. Onko tämä onnellista elämää, missä voi auringon nousua ja laskua pällistellä?

Beavan päivittelee 1,5 miljardin lehmän päästöjä, mutta perheellä on koira, eli lihaa syövä lemmikki. Kirjassa on paljon heittoja karjan kasvattamisesta hormoneilla, prozacista jätevesissä, mutta näkökulma jää donquijotemaiseksi ryntäilyksi tuulimyllyjä kohden, koska laajempi näkökulma puuttuu. Kirjan tarkoitus on kylläkin juuri tarkastella omia valintoja ja mitä itse voi tehdä. Omat valinnat vaikuttavat aina omaan lähipiiriin.

Beavanin mukaan vaikeinta projektissa oli "muuttaa omia tottumuksiaan".

Tottumuksiaan voi muuttaa ja varsinkin vuoden alussa voi miettiä kuinka kuormittavaa elämää kannattaa elää luontoon ja omiin läheisiin nähden ja tehdä omat valintansa.

Tämä kirja tapahtuu New Yorkissa,ja sopisi Lukupinon Yhdysvallat-lukuhaasteeseen, johon aion osallistua, mutta en tällä kirjalla, jolla osallistun alla olevaan haasteeseen.


Jokken hiilidioksidihaaste 2018
Olin nuorempana enemmän kiinnostunut luonnonsuojelusta. Kun vanhenee, asiat unohtuvat, tai arki ja vastuu saattavat ruotuun. En omista edelleenkään kesämökkiä, en asuntoautoa, en asuntovaunua enkä venettä, enkä harrasta lentomatkoja, mutta omistan nykyään pienen auton ja asunto-osakkeen (tosin pankilla on asunnon osakekirjat), syön miltei joka päivä lihaa, ryystän kahvia, eli en ole mikään eko-teko-mies, joten lanseeraan Jokken hiilidioksidihaasteen 2018.

Jokken hiilidioksidihaasteen 2018 tarkoituksena on pohtia kirjallisuuden kautta hiilidioksidi- tai kuormitus-asiaa tai vähentää omia hiilidioksidipäästöjä, omalla järkevällä tavalla. Haaste alkaa 1.1 ja osallistua voi 31.12.2018 asti, bloggaa ja kerro, miten olet vähentänyt hiilijalanjälkeäsi, koska olen kirjabloggari suotavaa on myös peilata asiaa kirjojen kautta.

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt ilmastonmuutosta ja olen hyvin pessimistinen, jotakin ikävää tulee tapahtumaan, jos emme tee jotain järkevää päästöjen vähentämissuunnitelmaa ja toteuta sitä. Ilmasto on tilastojenkin mukaan lämmennyt, ja luulen, että jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut.

Osallistun tähän myös itse.

Osallistumisohjeita
1. Bloggaa pohdi kirjallisuuden kautta, miten voidaan järkevällä tavalla vähentää kasvihuonekaasujen kuormitusta
2. Bloggaa kirjasta, joka käsittelee asiaa
3. Bloggaa, miteä valintoja olet tehnyt itse

Haaste on suoritettu kahdella bloggauksella kirjasta/kirjallisuudesta, tai yhdellä osiosta 3. En halua mitään poliittista liturgiaa, vaan bloggauksen kirjasta, tai omia konkreettisia valintoja. Haasteessa kohdassa 3 on tarkoitus pohtia omia valintoja, ei arvostella muiden valintoja.
Logoa saa käyttää.

Palkintoa en ole pohtinut, eikä se kaiketi ole keskeinen tässä haasteessa. Palkinto on oman elämänlaadun parannus, en usko nimittäin hampaat irvessä dieetteihin, enkä askeesiin tavoitteiden toteuttamisessa, hiilidioksidihankkeessakin kannatta pitää maltti matkassa. Jos arvotaan jotain niin lahjakortti ostamaan e-kirjan tai kirjan, jos osallistujia on yli 30.

Tämän voisi minusta laittaa sinne Haastavaa lukemista juttuun :)