sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Thomas Mann: Buddenbrookit



Thomas Mann: Buddenbrookit, erään suvun rappeutumistarina, Buddenbrooks: Verfall einer Familie 1901, suomentanut  Siiri Siegberg, WSOY 1976, sivumäärä 606.

Thomas Mannin yhteentoista osaan jaettu sukukronikka Buddenbrookit alkaa vuonna 1835 tupaantuliaisista, jossa kukoistavan kauppahuoneen nousukasomistaja Johann Buddenbrook pitää tupaantuliaiset Meng-Strassella, hän on ostanut 1682 rakennetun talon. Ruokalajeja on iso liuta ja vieraina on Lyypekin porvaristoa, seurapiiri rupattelee ajankohtaisista asioista, kunnes poistuu kukin koteihinsa. Johann Buddenbrookin juhlamieltä alentaa hänen vanhimman poikansa Gottholdin kirje, jossa vaatii hyvitystä syrjäyttämisestään kauppahuoneen asioissa. Johann vanhempi on uudestaan naimisissa ja hänen toinen poikansa konsuli Johann (nuorempi) on päässyt kauppahuoneen asioihin mukaan. Isä jättää kauppahuoneen konsuli-pojalleen, joka myöhemmin isänsä hautajaisissa määrätietoisesti torjuu velipuolensa vaatimukset. Buddenbrookit kertoo pääosin Johann nuoremman, hänen lastensa elämästä ja avioliitoista ja lapsista sekä tietenkin kauppahuoneen menestyksestä. Kirjan tapahtuma-aika kattaa vuodet 1835 - 1875. Kauppahuone on perustettu 1768 ja on kirjan alkaessa parhaassa kukoistuksessaan. Kauppahuone välittää etenkin viljaa. Napoleonin sotien jälkeen 1800-luvulla Saksa yhdistyi lopulta keisarikunnaksi Preussin johdolla. Jotkut tapahtumat ovat suosiollisia kauppahuoneelle, jotkut eivät. Buddenbrookien kauppahuone kuitenkin kokee suoneniskuja epäonnisten avioliittojen, myötäjäisten muodossa. Myös perinnönjaot vaikuttavat kauppahuoneeseen. Kauppahuoneella ja perheellä on Lyypekissä varteenotettava kilpailija eli Hagenströmin kauppahuone.

Juoni ja päähenkilöt
Johann Buddenbrook on Lyypekin arvostettu porvari ja konsuli, ja hän on kauppahuoneen johdossa, Hänen poikansa Thomas ja Christian käyvät koulua. Christian on älykäs, mutta oikullinen ja Thomas on tunnollinen Thomas aloittaa kauppahuoneella 16-vuotiaana. Kauppahuone on erikoistunut viljakauppoihin. Antoine, jota sanotaan Tonyksi on perheen yksi lapsista herttainen ja hemmoteltu tytär, joka on tulossa naimaikään. Isän kauppakumppani Bendix Grünlich mielistelee perhettä ja iskee silmänsä Tonyyn. Grünlich kosii pikavauhtia Tonya, mutta saa rukkaset. Tony ahdistuu ja isä lähettää hänet Travemündeen luotsimestari Schwartzkopfin luokse. Perheen poika Morten lukee itseään tohtoriksi (lääkäriksi). Tony ystävystyy pojan kanssa joka avautuu porvariston oikeudesta, vapaasta kilpailusta, vapaudesta. Tonyn ja Mortenin välillä on ystävyyttä ja rakkautta, mutta Grünlich tulee luotsiasemalle hippulat vinkuen, kun Tony kirjoittaa kotiin Mortenin kosineen Tonya. Tony laitetaan ruotuun ja naitetaan Grünlichin kanssa. Grünlich vaatii 80 000:n myötäjäiset ja häät pidetään pikavauhtia. Tony alistuu ja muuttaa Hampuriin ja saa pian lapsen Erika-nimeltään. Grünlich on täydellinen mätämuna, myöhemmin ilmenee hänen kaikki kieroilunsa, mutta hän tekee vekseleitään ja yrittää saada appeaan maksamaan niitä. Koska kauppahuone on Tonyllekin kaikki kaikessa, Tony ottaa avioeron. Johann on tällä välin kuollut ja Thomas on kauppahuoneen johdossa. Velipuoli Gotthold on suljettu jo isänsä eläessä kauppahuoneesta pois. Hänet on "ostettu" ulos. Kauppahuonetta rasittaa perinnönjaot, ja perheen tyttärien myötäjäiset. Perheellä on sukulaisia myös Frankfurtissa, jonne perintörahoja valuu.

Christian on levoton sielu, joka viihtyy teatterissa ja kemuissa. Hän muuttaa Amerikkaan, mutta tulee aina matkoiltaan häntä koipien välissä kotiin, perheen rasitteeksi. Hän yrittää muutaman kerran työntekoa Thomaksen ja Tonyn vävyn alaisuudessa, mutta Christian pystyy keskittymään työhön vain viikoksi. Yksityisyrittäjänä hän epäonnistuu. Thomas haukkuu vätysveljensä useasti pataluhaksi. Christianin elämässä on monta murheellista vaihetta, ja lopulta hän on mielisairaalahoidossa.

Saksan historia kulkee tarinan mukana. Monet tapahtumat eletään perheen ja kauppahuoneen näkökulmasta. Vuonna 1848 Saksassakin kuohui, ja oli vallankumousta, joka ei tosin johtanut mihinkään. Konsuli Johann Buddenbrookin vaunut olivat roskaväen kivisateen kohteena. Yksi kivistä osui konsulin appeen Lebrecht  Krögeriin, joka kuoli vaunuissa luultavasti järkytykseen. Myös 1864 Tanskan sota koetaan ja sen seuraukset, myös keisarikunnan synty 1871 noteerataan. Kauppahuoneen satavuotisjuhlat pidetään 1868. Kauppahuone oli jo tuolloin vaikeuksissa, elettiin lopun alkua, juhlat ja niiden kuvaus olivat komeat.

Kirjassa toistuvat kihlaiset, häät, lasten syntymät, ristiäiset, päähenkilöiden kuolemat, hautajaiset sekä yllättävää kyllä avioerot. Buddenbrookit ovat selvästi protestantteja, ja osa hyvinkin uskonnollisia. Tony eroaa kahdesti, ensin petollisesta Bendix Grünlichistä. Hän menee toistamiseen naimisiin rahvaanomaisen humalakauppiaan Alois Permanederin kanssa. Alois Permaneder pitää myös väkijuomista ja talon piioista. Tony eroaa myös Permanederistä tämän solvattua Tonyn alapäätä "sontaiseksi sianpi??uksi" Mann on yleensä hyvinkin pidättyväinen ilmauksissaan, joten tämä ilmaus hypähti silmille.

Thomas on perheen pää. Hän avioituu hollantilaisen Gerda Arnoldsenin kanssa ja saa suurehkot myötäjäisetkin. Pari saa vuonna 1861 lapsen Hannon, joka on hyvinkin sairaalloinen. Thomas keskittyy työntekoon. Ilmeisesti Gerda etsii sängynlämmittäjää musiikkipiiristä. Hän harrastaa "parisoittoa", Hanno tykkää soittaa urkuja ja flyygeliä. Thomas on tyypillinen yksin yrittäjä. Hän päättää kaikista asioista, haalii kaikki työt itselleen, pomottaa perhettään, myös sairasta lastaan. Thomaksen itsensä terveys ei moista leikkiä kestä.

Tonyn tytär Erika saa naida ensirakkautensa eli kaksikymmentä vuotta vanhemman palovakuutusyrityksen johtajan Hugo Weinschenkin. Tony muuttaa talouteen. Erikan onnea kestää vain muutaman vuoden, hän saa tyttären Elisabethin. Weinschenk joutuu vankilaan petoksesta, hän oli edelleen vakuuttanut palaneita kohteita. Tony tulkitsee tuomion Hagenströmien ajojahdiksi. Senaatti armahtaa Hugon, mutta avioliitto oli jo epäonnistunut, ja palovakuuttaja muuttaa Englantiin yksin.

Tarinan kuluessa suvusta yksi toisensa jälkeen siis kuolevat, ja myös Thomas Buddenbrook kuolee hampaanvedon epäonnistuttua 1875, hänen testamenttinsa mukaan Buddenbrookien näivettynyt kauppahuone puretaan. Hagenströmit jäävät markkinoille. Christian on mielisairaalassa ja pianoa pimputtava Hanno menehtyy lavantautiin, Buddenbrookitkin näivettyvät. Gerda palaa Amsterdamiin, vain Antoine 'Tony Buddenrook' Permaneder  on Lyypekissä.

Buddenbrookit on upea sukukronikka, jossa kuvaillaan hienosti vauraiden porvarien elämää. Rappeutuminen on ikävää ja surullista, joten lukemisesta tuli lähinnä apea olo. Buddenbrokit olivat ihmisinä minusta vastenmielisiä öykkäreitä, vaikka he heijastivat nousukasleimansa Hagenströmeihin. Tonykin oli kateellinen akka. Vain Hanno Buddenbrookeista oli sympaattinen hahmo, mutta niin hauras ja herkkä, että tämä raadollinen maailma oli hänen voimilleen yksinkertaisesti liikaa. Todellinen sankari oli myös perheen lastenhoitaja itä-preussilainen Ida Jungman, joka lähtee kirjan päättyessä neljäkymmenen palveluvuoden jälkeen vuonna 1875 (joka on Thomas Mannin syntymävuosi) kotiseuduilleen. Hagenströmit olivat minusta kunnon väkeä, ja heidän liikeasiansa menestyivät. Buddenbrokien tappio on lopullinen, kun Hagenström ostaa Meng Strassen talon ja remontoi sen upeaksi ja purkaa piharakennukset.

Minusta Buddenbrookit -kirja on hyvinkin hampaaton, vaikka hampaat ovat kerronnassa erittäin tärkeitä. Thomas kuoli tulehtuneen hampaan poisoton epäonnistumisen aiheuttamiin komplikaatioihin. Hannon hampaat olivat täysin rikkinäiset ja vinksin vonksin. Buddenbrookit on kuitenkin klassikko, joka kuvaa yksityiskohtaisesti rikkaan porvariperheen ökyilevän elintason ja rappeutumisen.

Suomentaja Ilona Nykyri on kääntänyt teoksen murteineen. Lyypekkiläiset on laitettu puhumaan Turun murretta.
Huament vaan fröökynällekki s. 50
Sää se istut ens vuanki vielä neljännell ... s.55

Jos haluat tutustua enemmän Buddenbrookien maailmaan, kannattaa lukea Tarukirjasta Margitin arvio täältä. Hän on piirtänyt perheestä sukukaavion, sekä käynyt Lyypekissä Buddenbrookien museossa.
***
Thomas Mann (1875-1955) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon 1929. Thomas Mannin pääteoksiin  kuuluvat tämä esikoisromaani  Buddenbrookit (1901), jonka on Thomas Mann kirjoitti vuosina 1897 - 1900.

Minulla on myös Ilona Nykyrin uudempi käännös, joka on minusta joissain kohdin erilainen (ja pidempi) ja nykyaikaisempi.

Kuuluisin Thomas Mannin teoksista lienee Taikavuori (1924).

Thomas Mannin Nuori Joosef  ilmestyi vuonna 1934 ja Pyhä syntinen vuonna 1951.

Thomas Mann muutti monesti ensin Saksasta Sveitsiin ja sieltä USA:han ja toisen maailmansodan jälkeen 1952 takaisin Sveitsiin.

lauantai 24. syyskuuta 2016

S.E Hinton: Taistelukala


S.E Hinton: Taistelukala, alkuteos Rumble Fish, 1975, Otava 1977, tämä on Suuren Suomalaisen kirjakerhon painos 1978, sivumäärä 110. Suomentaja on Anu Jaantila.

Taistelukala -kirjan kirjan päähenkilö on Rusty-James, joka muistelee kasvatuslaitoksesta päästyään entisen ystävänsä Steven kanssa tapahtumia, kun hän oli 14-vuotias.

Muistelu alkaa siitä, kun Rusty-Jamesin biljardin peluu keskeytyy, kun hänelle kerrotaan, että Biff Willcox on on uhannut tappaa hänet. Baarissa notkuvat kääpiö, pitkä ja laiha kaveri, B. J Jackson ja Smokey Bennet. Rusty James käy tyttöystävänsä Pattyn luona. Hän puhuu tyhjänpäiväisiä ja juo Pattyn äidin oluen ja lähtee Eläinkaupan taakse tappelemaan. Biffillä on veitsi. Rusty James voittaa tappelun lyötyään veitsen ketjulla pois. Tappelun tuoksinassa pari viikkoa kadoksissa ollut Rusty Jamesin isoveli Moottoripyöräpoika tulee paikalle. Tappelu loppuu, mutta Biff kaappaa veitsen  takaisin ja viiltää kaulasta vyötäisille Rusty Jamesin kyljen auki. "Mun kylki oli auki. Syvälle kylkiluihin asti, mä näin valkosta luuta sieltä välistä. Se oli paha haava". s.28. Veli vie pojan kotiin ja desinfioi haavan VIINILLÄ?! "Moottoripyöräpoika kaato loput viinistä siihen haavaan. Se tuntu helvetiltä" s.29

Taistelukala on tyypillinen Hintonin hengentuote. Keskenkasvuiset valkoiset nuoret tappelevat elämästään kadulla. Moottoripyöräpoika on jengitappeluiden veteraani, vaikka on vasta 17-vuotias. Jengitappelut ovat loppuneet Pakkaajan kuolemaan. Tappelut ilman jengiä kylläkin jatkuvat.

Päähenkilö Rusty James on kovis, jonka isä on alkoholisti. Äiti on lähtenyt pojan ollessa 2-vuotias Kaliforniaan, jossa vaihtaa seuralaistaan ja on tv-töissä. Hän otti aluksi mukaan Moottoripyöräpojan, mutta hänkin on palautunut isälle, joka vaimon lähdön jälkeen on alkoholisoitunut ja elää sosiaaliavustuksilla. Hän oli aiemmin raitis lakitieteellistä käynyt perheenisä.

Rusty James juo ja polttaa, lintsaa koulusta ja tappelee. Hän saa kenkää koulusta. Patty tyttöystävä lähtee B.J Bennetin kainaloon. Rusty Jamesin paras kaveri Steven on kunnollinen poika. Hänen äitinsä saa sydänkohtauksen ja joutuu sairaalaan. Rusty James ja Steven juopottelevat ja joutuvat taistelemaan hengestään. Rusty James saa jakoavaimen iskun päähänsä ja on kuolla. Hän katselee tilannetta kattojen tasalta, mutta palaa kehoonsa, ja käy ilmaislääkärillä, mutta kieltäytyy sairaalahoidosta.

Kirja ei todellakaan ole mukavaa luettavaa, sillä takauma päättyy Moottoripyöräpojan kuolemaan. Moottoripyöräpoika eli isoveli on Rusty Jamesille kaikki kaikessa, hän on perheen "isä ja äiti". Isoveli pelastaa RJ:n monesta kiipelistä, vaikka on välillä poissakin, käy katsomassa äitiään joka asuu puussa ilmeisesti jonkun hipin kanssa. Tyrkyttää itseään  myös tv-tuottajalle, mutta ei ole kiinnostunut lapsistaan. Moottoripyöräpoika, joka on erilainen nuori, päättää vapauttaa eläimet eläinkaupasta. Hän murtautuu sisälle ja kanniskelee elukoita ulos. Kirjan nimi tulee lasimaljakoissa olevista siamilaisita taistelukaloista, jotka eivät pääse jokeen asti, vaan putoavat maahan ja kuolevat, kun poliisit saapuvat paikalle. Moottoripyöräpoika ammutaan rikospaikalle ja  Rusty James joutuu sairaalaan ja sieltä kasvatuslaitokseen.

Lopussa Rusty James on niin rikki, ettei halua edes tavata ystäväänsä Steveä, sillä muistot ovat liian kipeät. Elantonsa hän saa pummaamalla, hän on yrittänyt tarjoilla, mutta ei pysty siihenkään.

Steven analyysi Rusty Jamesista on kuvaava: "Sä oot vaan ninku pallo flipperissä. Sua heitellään edestakaisin; etkä sä ikinä ajattele mitään, mihin sä meet tai miten sä pääset sinne"  s.93

S.E Hintonin Taistelukala on tyypillinen Hintonin teos eli täysin juonivetoinen tekaistu tarina. Olen itsekin laittanut juonitiivistelmän siksi, että jokainen aikuinen tajuaa, että tässä ei ole mitään katu-uskottavuutta. Kovanaamakaveri, joka on 14-vuotias, saa kolhuja ja joku kuolee, ja loput ovat masentuneita, kaikki päättyy murheeseen. Tästä tehty Francis Ford Coppolan ohjaama filmi on minusta kylläkin hieno, olen nähnyt sen pari kertaa ja vasta nyt luin kirjan. Filmissä katujen kasvatit ovat hieman vanhempia, mikä on paljon uskottavampaa.
S.E Hintonin kirjasta Me kolme ja jengi on bloggaus täällä. Kirjasta tehty filmi on minusta hyvä, ja siinä vilahtaa myös kirjailija Susan Eloise Hinton.
S.E Hintonin kirjasta Olimme kuin veljet on bloggaus täällä.

torstai 22. syyskuuta 2016

James Fenimore Cooper: Hirventappaja


James Fenimore Cooper: Hirventappaja, The Deerslayer 1841, Uuno Helveen suomentama, WSOY 1966, NTK 29, sivumäärä 18.

Taustaa Nahkasukka -sarjasta ja James Fenimore Cooperista
Tämä Hirventappaja -kirja on Nahkasukka-sarjan ajallisesti ensimmäinen kirja, mutta kirjoitettu viimeiseksi vuonna 1841, Hirventappaja -seikkailu tapahtuu kesällä  1740, jolloin Nataniel Natty Bumppo on noin 20-vuotias. Nahkasukka sarjan kuuluisin teos on Viimeinen mohikaani on kirjoitettu 1826. Seuraavana vuonna 1827 ilmestyi sarjan ajallisesti viimeinen osa eli Ruohoaavikko, joka kertoo Nattyn vanhuuden seikkailuista ja kuolemasta 1800-luvun alussa. Haukansilmä -kirja on kirjoitettu vuonna 1840. Sarja ei ole ilmestynyt aikajärjestyksessä. Ensiksi (1823)  on kirjoitettu teos Nuori kotka ja vanha metsästäjä jota en ole koskaan lukenut. Nämä ovat alkuperäisiä ja legendaarisia intiaanikirjoja, joissa pohditaan eri ihmisryhmien asemaa ja toimintaa, kun valkoiset asuttivat Amerikkaa. James Fenimore Cooper (1789 - 1851) syntyi New Jerseyssä ja muutti New Yorkin lähelle. Intiaaneja oli silloin enää hyvin vähän jäljellä. Häntä kuitenkin kiinnosti intiaanien elämä. Fenimore-Cooper sai potkut koulusta ja oli merillä, kunnes 1820-luvulla "rupesi kirjailijaksi".

Hirventappaja on yksi monista delawarien antamista lempinimistä Natty Bumppolle, joka on tarinan keskushahmo ja sankari. Natty tapaa Harry Hurryn, sota on alkanut ja Natty tapaa Chingachgookin, joka on mohikaanipäällikkö, joka kuitenkin asuu delawarien kanssa, saman heimon joukossa on myös Natty elänyt.

Järvellä asuu valkoinen Tom Hutter, jonka pojan intiaanit ovat tappaneet. Tomin kanssa asuvat hänen tyttärensä hehkeä Judit ja nuorempi Hetty. Perhe asuu jonkinnäköisessä veneessä, mihin on vaikea hyökätä.

Harry ja Tom lähtevät mingojen leiriin tavoitteena saada intiaanien päänahkoja, sillä kuvernööri on luvannut rahaa niistä. Hirventappaja ei halua sotia eikä tappaa turhaan ja jää järvelle. Tom ja Harry joutuvat vangiksi.

Hirventappajan vastuulla on siis tyttöjen turvallisuus, hänen avukseen saapuu Mohikaanien päällikkö Chingachgook. Hetty, joka on pihkassa Harryyn, lähtee uhkarohkealle vapautusmatkalle, jossa tapaa intiaanikaunottaren Wah-ta-Wahin. Hettyn vapautusstrategia on koittaa puhumalla saada miehet vapaaksi.

Hettyn haihattelu päättyy lopulta huonosti. Kuolema kohtaa. Myös hänen isänsä menettää ensin päänahkansa ja sitten hengensä. Judit tarjoutuu vaimoksi Nattylle, mutta Natty ei halua avioitua, sillä hän ei tunne rakastavansa Juditia, joka on kaikkien muiden miesten rakkauden kohde.

Kirjan juoni on minusta erittäin sekava, sillä intiaaniheimoja pyörii järven lähellä useita, vangiksi joutuu jopa Natty, mutta onnistuu pääsemään vapaaksi. Juditin ja Hettyn alkuperään liittyy arvoitus, joka on kätketty arkkuun, jonka sisältöä eritellään. Olen aloittanut tätä kirjaa vuosien kuluessa pariin kertaan, mutta olen jäänyt alkulukuihin, mutta nyt luin tarinan viimeiseen sivuun asti.

James Fenimore Cooperin Hirventappaja on hyvän nahkasukkasarjan ajallisesti ensimmäinen osa. Nuorten Toivekirjaston kansi on minusta erittäin hieno.

Takkutukka on käsitellyt aihetta NÄIN hienosti.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika


Eeva Kilpi: Jatkosodan aika, WSOY 1993,  sivumäärä 332.

Eeva Kilpi - nuori oppikoululainen - joutui ensi talvisodan jälkeen evakkoon luovutetusta Karjalasta ja vietti kesän 1940 Vuoksenniskalla. Koulutie jatkui vasta syksyllä 1940 ensin Lappeenrannassa, ja sitten Keravalla. Kesäksi perhe palaa Vuoksenniskalle, mutta sieltä tuli lähtö ennen juhannusta välien kiristyttyä ennen jatkosodan alkamista 25.6.1941. Jatkosodan päättänyt Moskovan välirauha solmittiin 19.9.1944.

Jatkosodan aika on Eeva Kilven Muistojen aika -trilogian päättöosa, joka on myös pisin teoksista ja siinä on selvästi kaksi aikatasoa eli puolen vuosisadan takaisia asioita muistellaan kaiholla, murheella, ja kriittisestikin. Muistot ovat kuitenkin tuoreita ja uskottavia, aivan kun katsoisi elokuvaa. Kilpi pohtii miten muistot sekoittuvat, ja jotkut muistot ovat eläviä, monet merkittävät asiat ovat unohtuneet, eikä kaikista historiallisista tapahtumista ole jäänyt muistijälkiä. Lukiessani tätä kirjaa tuntemukset vaihtelivat, joten pidän tätä erinomaisena teoksena, välillä oli tosin hyvinkin apea olo.

Jatkosodan alettua perheen isä kutsutaan rintamalle, ja muu perhe joutuu muuttamaan rajanpinnasta Kankanpäähän Oukaran taloon, syksymmällä muutettiin takaisin Vuoksenniskalle, josta käsin käytiin oppikoulua Imatralla, jonne mentiin junalla. Junamatkoista on paljon muistoja, kuten koulustakin, ja numerot ja poissaolot ovat nähtävissä todistuksista, ja se kuka on todistuksen allekirjoittanut. Vaikka koulu on turvapaikka, siellä referoiduista diktaattorien puheista kuulee, kuten Kilpi kirjoittaa, että kun historian mannerlaatat törmäävät, ja välistä pursuaa veri.

Tarinaa koulun käymisestä ja opettajista on paljonkin aina vuoteen 1946 asti, jolloin kertoja pääsee ylioppilaaksi ja aloittaa opinnot Helsingin yliopistossa. Kirjailija muistelee etenkin äidinkielen tunteja ja ainekirjoituksia. Koulussa piti kertoa, mitä kirjoja "tuli luettua lomalla". Anna ystävämme kirja sai koulussa ivailua osakseen. Yllättäen A. Oksasen runoja oli luettu. Kuten kirjastakin ilmenee Oksanen oli oikealta nimeltään Ahlqvist, joka teilasi Seitsemän veljestä. Kilven mukaan Kiven Seitsemän veljestä on varsin tylsä koululaiselle. Kilven kanssa olen samaa mieltä monesta muustakin kouluun liittyvästä asiasta. Opettajan persoonallisuus vaikuttaa oppilaiden  koulumenestykseen, ja moni opettaja, vaikka ovat opetustyöhön soveltumattomia, voivat olla loistavia opettajia, tämä on suorastaan paradoksi. Koulumuistoja ryydittää monet luokkakokoukset, jotka antavat perspektiiviä tapahtumiin ja valaisevat koulutoverien kohtaloita. Kilpi (kuten minä) on huono pitämään yhteyttä, itsekin koen yhteydenpitämisen toisen yksityisyyden häiritsemisenä. (Harrastus on minusta helpompi tapa pitää yhteyttä, silloin ei tarvitse olla toisen yksityisellä reviirillä). Kerronta on hyvinkin elävää, ja välillä pohdiskelevaa, ja välillä on myös loistavia murrelausahduksia (isä on ollut karjalainen)..

Jatkosodan alettua kertojan perhe muutti takaisin Karjalan Hiitolaan, joka ei tuntunut enää täysin kodilta, koska suhteet olivat muuttuneet ja isä oli rintamalla. Hitler tuli kuokkimaan Mannerheimin 75-vuotispäiville 4.6.1942, jäykkä tapaaminen oli hyvinkin lähellä Vuoksenniskaa eli Immolassa. Asemasodan vaiheessa sota pyrittiin unohtamaan ja elämään "normaalia elämää", pipitäti (hänestä enemmän trilogian ykkösosassa) tuli taas lötköttämään Hiitolaan, ja mummi avasi asemaravintolan. Paikkakunnalla oli sotavankeja, jotka olivat maataloissa töissä ja majoituksessakin, mutta kesän 1944 alussa alkoivat rajut pommitukset. Evakkoon lähdettiin kahdesti, toisella kerralla lopullisesti, vaikka Hiitolaa ei vallattukaan.

Kirjailija pohtii paljonkin rankkoja rauhanehtoja, ja Mannerheimin puolustuslinjoja ja Viipurin puolustamista. Kirjassa nähtiin, että puolustuslinja olisi pitänyt rakentaa Karjalaan ja turvata Viipurin puolustus. Tämä on kirjoitettu Neuvostoliiton hajottua. Kirjailija on lisäksi päässyt tällöin käymään vanhoilla asuinsijoilla.

Jatkosodan aika -teos alkaa edellisen osan surullisesta uutisesta. Nuoren tädin aviomies, intomielinen (Suur-Suomen tekijä) pastori oli jatkosodan ensimmäisiä uhreja, Hän katosi Enson lähellä eikä hänen kohtaloonsa ole koskaan saatu lopullista selvyyttä. Kaatuiko hän, vai joutuiko sotavangiksi Neuvostoliittoon? Nykytieto viittaa sotavangiksi joutumiseen. Tässä Turun Sanomien LINKISTÄ on tapauksesta lisätietoa. Kyse on ensin mainitusta henkilöstä "Urheana Kollaan pappina talvisodasta tunnettu luutnantti (en kirjoita nimeä tähän, mutta linkistä näkyy, minulla ei ole omaisten lupaa) , 26, oli välirauhan aikana juuri julkaissut kirjansa Rintamapappina Kollaalla . Hänet kutsuttiin kesäkuussa 1941 asepalvelukseen rintamakirjeenvaihtajaksi." Pastorinna on juuri saanut vauvan ja on kotiutunut Parkanoon. Pastorinna on etsinyt miestään ja yrittänyt selvittää miehensä kohtaloa uudestaan ja uudestaan. Teoksessa on referoitu kirjeenvaihtoa, on Kilven lainauksia sota-arkistosta, ja vankileireiltä on joitain "silminnäkijähavaintoja", jotka osoittautuvat varsin epäluotettaviksi, kun yksi "silminnäkijä" ei ollut ollut edes vankina vaan mielisairaalassa. Leskelle tämä on rankkaa, kuten suvullekin.

Eeva Kilven Jatkosodan aika on rankka ja tunteikas kirja, joka minusta on hyvin  rehellinen teos kertomaan siitä lapsuudesta, jonka maailmansota pilasi, kuten koko ikäluokan nuoruuden. Elämä kuitenkin jatkuu, kertojan perheenkin äiti vielä sai perheenlisäystä sodan jälkeen. Eeva Kilven Muistojen aika trilogia avautui teoksella  Talvisodan aika toinen osa on nimeltään Välirauha ikävöinnin aika.

Kirsin kirjanurkka on kuunnellut ja naputtanut oivan bloggauksen koko trilogiasta  TÄNNE.

*****
Eeva Kilpi (s.1928) on suomalainen kirjailija, jonka tuotanto kattaa 32 teosta.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Mauri Sariola: Susikoski virittää ansan


Mauri Sariola: Susikoski virittää ansan, Gmmerus 1970, sivumäärä 195.

Teos alkaa kun konstaapeli Saarinen vie Lakkasuon isännälle Villehart Huhtaselle suruviestin hänen "kasvattipoikansa" Heikki Ahvenaisen kuolemasta. Ahvenainen on Lakkasuon piian ja luultavasti isännän poika. Avioton poika on päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon, mutta alkanut juoda, hän on kuitenkin saanut jostain rahaa, mutta hypännyt junan alle,

Toisaalla rakennusmestari Severi Åkerblom on myös deekiksellä, mutta yht'äkkiä rikastunut. Sitten hänen yli ajetaan autolla nakkikioskin edessä.

Vasta sivulla 60 tulee rikostarkastaja Olavi Susikoski mukaan tarinaan. Susikoski törmää vierailullaan kunnanlääkäri Oiva Kaarinevan luona sotainvalidi Artturi Niemisen tapaukseen. Nieminen on pudonnut kaivoon. Uudessa kuolemansyyn tutkimuksessa havaitaan, että Niemisen keuhkoista ei löydy vettä, eli hän on ollut hengetön ennen kaivoon joutumista.

Tapahtumat linkitetään yhteen. Susikoski illastaa (ja yöstää?) näpsäkän lääkärin Harriet Ruoholan kanssa. Harriet esittää teorian, mikä sitoisi yhteen uhrit. Susikoski hylkää teorian tai paremminkin jalostaa sen oikeaksi. Susikoski ja Harriet lähtevät ansastusmatkalle. Kirjan nimi nimittäin viittaa tapaan, jolla murhaaja (tai murhaajat) saadaan kiinni. Tarina siirtyy Tangeriin, ja ansa laukeaa Cap de Ferillä. Susikoski on keksinyt seuraavan uhrin ja saa ansaan rikollisen, jonka koodinimi on Zorro.

Kerronta on letkeää ja sariolamaista. Poliisiautona on joskus ollut jopa Volga. Tangeriin mennessä puhutaan näkymättömyydestä ja kirjassa tarinoidaan natsikenraali von Gehlenistä (1902 - 1979), joka sodan jälkeen toimi Länsi-Saksan leivissä edelleen vakoilutehtävissä. Tässä ei vakoilusta ole kylläkään kyse, mutta näkymättömyydestä ja kulisseista olosta. Kuten Susikoski toteaa tämä oli uran omituisin tapaus. Minusta tarinan "juju" tai liikeidea ei kestä kriittistä tarkastelua (raha on motiivi, eikä syyllinen minusta voisi päästä rahoihin käsiksi), mutta laatudekkari tämä on.

****
Mauri Sariola (1924 - 1985) oli tuottelias kirjailija, joka joutui ikäluokkansa mukana rintamalle, Sariola toimi radistina. Susikoski sarja alkoi ilmestyä vuonna 1956 dekkarilla Laukausten hinta, tämä Susikoski virittää ansan on sarjan viidestoista teos, sarjassa lienee 33 teosta. Vuonna 1970 Sariola julkaisi kaksi muutakin teosta Napapiirin prinsessa ja Armeija piikkilankojen takana.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Roald Dahl: Jaakko ja jättipersikka


Roald Dahl: Jaakko ja jättipersikka, alkuteos James and the Giant Peach 1961, suomentanut Peikko Pitkänen,  Otava 2014, sivumäärä 165

Jaakko Henrikki Tuulispää on orpo, joka asuu ilkeiden Löllö- ja Luuviulu-tätien luona ja joutuu olemaan yksin ja tekemään kaikki kodin työt. Jaakon vanhemmat söi eläintarhasta karannut sarvikuono.

Seitsemänvuotiaana tapahtuu muutos, ystävällinen Pikku-ukko tuo vihreitä rakeita pussissa, joita syömällä Jaakko voisi katkaisi ikeensä. Jaakko juoksee innoissaan riivinrautatätien puutarhassa, kaatuu, pussi repeää ja rakeet varisevat maahan. Rakeet imeytyvät maahan ja alkaa tapahtua kummia: persikkapuuhun tulee ensimmäinen hedelmä, joka kasvaa ja kasvaa. Löllö ja Luuviulu kerkesivät tehdä ihmeellisyydestä nähtävyyden. Jaakko sysätään syrjään, mutta hän löytää jättipersikasta uusia ystäviä, ihmisen kokoiset ja puhuvat hyönteiset. Persikka putoaa puusta ja matka jatkuu maalla, vedessä ja ilmassa, mukana on Jaakon lisäksi vihreä heinäsirkka, silkkiäistoukka, hämähäkki, leppäkerttu, kiiltomato, kastemato ja tuhatjalkainen. Tämä joukkio matkustaa yhdessä läpi innoittavan seikkailun  hyväksyen toisensa. Vaikeudet voitetaan yhteistyöllä, tuumimalla, mitä kannattaa tehdä ja luottamalla toisiin.

Matka päättyy Amerikkaan ja New Yorkin korkeimmalle kohdalle eli Empire State Buildingin huipulle.

Persikan kivestä Jaako saa kodin Keskuspuistoon. Hyönteiset työllistyvät, paitsi Leppäkerttu, joka menee naimisiin palopäällikön kanssa.

Minä pidin tästä 29 luvun mittaisesta hyvin rytmitetystä seikkailusta. Löllölle ja Luuviululle tosin kävi köpelösti, ja heitä irvitään. Minusta ulkonäön vuoksi ei ole syytä irviä, mutta heidän ilkeytensä vuoksi heitä on syytä ojentaa.

Jaakko esittelee amerikkalaisille ystävänsä (tässä Tuhatjalkaisen osuus:)
Saanen esitellä  teille Tuhatjalkaisen
kiltin sekä kultaisen, mut ylimittaisen
Kuningatar kutsuu sen aina uudestaan
prinssejä ja prinsessoja kaitsemaan.
pikkuisille laulamaan ja sukkaa kutomaan.


Tästä kirjasta ovat bloganneet Maija täällä sekä Bleue täällä.

Brittiläinen kirjailija Roald Dahl  syntyi sata vuotta sitten eli 13.9.1916 ja kuoli 23.11.1990. Roald Dahlin kuuluisin teos on Jali ja suklaatehdas.


Roald Dahl on käsikirjoittanut myös James Bond filmin Elät vain kahdesti. (Kuva otettu kahdesta elokuvan alkutekstikohdasta ja otsikko laitettu "vaakasuoraan").

Toisen maailmansodan aikana Roald Dahl toimi hävittäjälentäjänä, Elät vain kahdesti elokuvassa Bondilla on koottava kopteri Pikku Nellie.

Jaakko ja jättipersikka -kirjan kuvat on piirtänyt hienosti Quentin Blake, joka on vuonna 1932 Kentissä syntynyt englantilainen legendaarinen kuvittaja. Hän elää kuten, myös Roald Dahlin teokset. Roald Dahlin syntymästä on tänään kulunut sata vuotta.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos



Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos, Otava 2008, sivumäärä 351.

Ei kiitos -kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Heli "Hellu" Valkonen, 42-vuotias saksankielen opettaja. Perheeseen kuuluvat myös kielilävistyksen ottanut kapinoiva 13-vuotias Sissi ja mies Matti, joka ei ole Hellun hekumasta kiinnostunut, vaan Matti pelailee tietokoneella.

Varoitus: Ei kiitos -kirja sisältää varsin paljon petipuuhia, vaikka niitä ei juuri pedissä harrasteta, myös bloggauksessa asiaa on pakko käsitellä.

Matti ei ryhdy touhuihin, vaikka Sissi on ulkomailla. Matti tekee pastapestoa ja ihailee puutarhan villiviiniä. Hellun halu on kova, Matin kalu ei juurikaan koskaan ole. Siinä kirjan dilemma lyhyesti, joskin on muutamia petikohtauksiakin avioliitossa on, mutta Hellu vaan haluaa ja haluaa ja löytyyhän kirjan loppupuolella ponteva petikumppani, joka sekään ei sitten ole aivan ongelmaton orhi, vaikka Härkönen kuvaa kuumia karkeloita sivukaupalla, hyvinkin yksityiskohtaisesti ja rivosti. Suositan kirjaa vain täysikäisille.

Kirja rivoudestaan huolimatta on kuitenkin minusta keskinkertainen keskiluokkaisuuden ylistys. Juoni on liian moneen kertaan kirjattu ja käänteet ovat minusta keksimällä keksittyjä. Hellu hoitaa itseään chardonnaylla ja nukahtamislääkkeillä ja käy kasvohoidoissa. Hänellä on hyvin pinnallisia ystäviä. Kirjassa käydään kyläilemässä ja Cittarissa ostoksilla. Minusta Hellukin on omituinen, hän haluaa kyläreissulla mukaan katsomaan, kun Matti "menee kuselle", Matti ei suostu, ja itse omalla kusireissullaan Hellu penkoo isäntäperheen kylppärin kaapin. Sitten lähdetään viettämään pintaelämää Kreikkaan, josta halutaan ostaa kakkosasunto. Rakkauden osoitusta keskiluokalle on kynttilät ja viinin lipittäminen. Kun hermostuttaa,  laukku on täynnä diapamia? Miksi kummassa Hellu käy sitten pilatesissä, kun kerran popsii diapameja?

Hellun työ vaikuttaa lähinnä lepokodilta. Hänellä on Saksan  tunteja, jossa ryhmässä on (peräti) viisi aikuisopiskelijaa. Yksi opiskelijoista eli Jarno Leponiemi (28 v) kellistää Hellun, joka "pyllistää" hänelle aina kuin voi.

Sivuhuomiona: Opettajan ja opiskelijan suhde, vaikka on kyse aikuisista, on minusta täysin moraaliton ja opettajan etiikan vastainen.

Näissä Härkösen myöhäistuotannon kirjoissa on varsin pinnallista (piinallista) elämää, näitä samoja satuiluja saa lukea monesta nykyaikakausilehdestä, helppoa lukemista rutinilla näppärästi naputeltu, mutta kertakäyttötunteita aseteltuna keinotekoisiiin kulisseihin. Kuinka mikään yritys voi järjestää saksan elvytyskurssia viidelle opiskelijalle? Luokkahuoneissa lupsutellaan täysin estottomasti. Hissit jumahtelevat ja siellä Hellu "pissaa pulloon" ja Jarmo katsoo haltioituneena vierestä kuin dopingtestaaja. Ajankuva on tosin vahingossa taltioitunut hyvin, puhutaan teknologiavetoisesta Nokia-kansasta, nyt olemme tämänkin jo menettäneet, ensin Nokian kännyt ja sitten kiinnostuksen teknologiaan, jolle sanomme ei-kiitos, ja voivottelemme maailmanmenoa, vaikka oma taloutemme on jo konkurssitilassa, viranomaisilta ei saa palvelua (kun resurssit ovat liian pienet ja virkamiehen vastuut ovat liian suuret) ja todelliset syrjäytyjät ja uhrit unohdetaan, vienti ei vedä ja työttömien armeija kasvaa.

Härkösen tekopirteä pinnallinen päähenkilö esittää kovista kiroilemalla:
"Paskapää, vittuilla, paskapalkalla,  mitä saatanan paskaa". Hellulta lipsahtaa kirjan teemakin eli  'paskaklisee', hän ilmoittaa, että 'voin pukeutua huoraksi', ja kuvaa itseään: ahne narttu, kyltymätön kenellekään kelpaamaton vittu. Nussi se pois,...  helvetin perhekyttä ... muuten Hellu edustaa siis naista, jonka elämän täyttävät punaviini, pillerit, pilates ja paneminen.

Filmi, joka on rustattu kirjasta, on luokiteltu komediaksi, pääosissa ovat Anu Sinisalo ja Ville Virtanen. Ei kiitos tuli tv:stä maanantaina 12.9.2016. Filmi oli kyllä sangen hauska, mutta asetelmaa oli minusta hieman muutettu, ensinnäkin Jarnon ja Hellun suhdetta, minusta Matti oli filmissä omituisempi (Ville Virtanen on loistava omituisten otusten näyttelijänä:)

Kirjassa ei mikään minua naurattanut, eli ei kiitos tällaisille "romaaneille". Härkönen on loistava kirjailija, mutta tämä painii samassa sarjassa kuin Härkösen Laskeva neitsyt, jonka bloggauksen olen pilottanut tänne.

Anni on blogannut tästä ja pitänyt NÄIN paljon.