sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Dorothy L. Sayers: Mainosmurha


Dorothy L. Sayers: Mainosmurha, alkuteos Murder Must Advertise 1933, suomentanut Simo Pakarinen, Otava 1960, sivumäärä 285.

Mainosmurha -dekkari alkaa, kun Job Bredon tulee Pymin mainostoimistoon kuolleen tekstimiehen Victor Deanin tilalle. Dean on suistunut kierreportaita suinpäin alas, niska on taittunut ja ohimossa on painauma. Mainostoimiston arkea Deanin poismeno ei järkytä. Dean oli varsin epäsuosittu henkilö, hän nuuski toisten asioita ja omi muiden ideoita. Job Bredon tekee mainostekstejä lehti-ilmoituksiin, mutta tutkii ympäristöä, katselee palkkalistoja, mutta sopeutuu hyvin toimiston arkeen.

Dekkaristi Dorothy L. Sayers oli itse mainostoimistossa töissä. Dekkarin parasta antia on minusta mainostoimiston miljöön kuvaus. Pym johtaa mainostoimistoa, sitten on osastopäälliköitä, jotka on jaettu asiakkaiden mukaan. 1930-luvulla mainokset olivat lehdessä, niissä oli värssy ja kuva, kuvittajat, tekstimiehet ja taittajat tekivät mainoksen. Lisäksi oli konttorihenkilökuntaa, konekirjoittajia, latojia, ja painonpinnan valmistajia.

Juonipaljastuksia (murhaajaa, murhatapaa ei paljasteta, eikä mainostusta)
Job Bredon on 'valeasuinen' lordi Peter Wimsey. jonka koko nimi on siis Peter Death Bredon Wimsey. Peterin ja Harrietin vanhin poika nimettiin myös Bredoniksi. Lukijalle Wimseyn valeasu paljastetaan vasta sivulla 66, kun Wimsey puhuu ystävänsä Scotland Yardin rikostarkastaja Parkerin kanssa. Parker on naimisissa Peterin sisaren lady Maryn kanssa. Pym on pyytänyt apua asian selvittämiseen. Wimsey on varma, että Dean on murhattu, sillä vainaja ei ole yrittänytkään pudotessaan suojata käsillään itseään, kirja on pysynyt kädessä, Dean oli notkea nuori ja hyvä tanssimaan.

Kirjan kuluessa nerokas murhatapa ja murhaaja selviävät. Motiivi liittyy mainostoimistoon, vaikka itse rikollinen toiminta eli kokaiinin myynti tapahtuu muualla. Kirjan juoni on vaihteleva, mainostoimiston arkea kuvataan lämmöllä. Kiistoja on paljon, lisäksi Wimsey tutustuu yöelämään harlekiinina saadakseen kytköksiä vainajan tunteneeseen Dian de Momerie -nimiseen huonomaineiseen naikkoseen. Lisäksi pelataan kiihkeä krikettiottelu kahden mainostoimiston välillä. Peter Wimsey paljastuu peli tuoksinassa, hän on ollut Oxford Cambridge -ottelun tähti vuonna 1911. Kirjassa sivutaan tätä koulutusasiaa, Wimsey on käynyt Oxfordin, kuten syyllinenkin, eräs toinen on käynyt "vain" Etonin. Useimmat muut ovat käyneet muita kouluja, tai ovat kouluttamattomia. Peterillä on apuri Joseph Potts, joka on neljätoistavuotias juoksupoika.

Mainosmurha
Peter Wimsey saa alkuun tehdä margariini-mainoksia, mutta kehittää hyvän lopulta kampanjan savukkeille, joita tuolloin siis mainostettiin. Murhan motiivi on raha tai paremminkin kiristys. Murhaaja on rahapulassaan alkanut auttaa koplaa. Tapa on mitä nerokkain, ja liittyy mainoksiin. Tämä kuvio paljastuu Wimseylle, mutta kopla halutaan kiinni. Wimsey "armahtaa" murhaajan, joka kuitenkin saa rangaistuksensa. Mainonnan etiikastakin puhutaan; "Pym on ankaran moraalinen mies  -paitsi tietysti ammatissaan jonka ytimenä on kertoa uskottavia valeita maksua vastaan".

Käännöksestä
Kirjan kääntäminen on vaikeaa, luin tämän myös englanniksi. Kirjassa on on paljon hauskoja mainoslauseita, kuten " Makes Monday, Fun-Day", joka on käännetty "Lauantaina saa laiskotella". Victor Deanilla oli kovakuoriaisen muotoinen amuletti, se on käännetty vain skarabeeksi (virallinen nimi hyönteiselle lienee pillerinpyörittäjä). Outo käännös on minusta päähenkilön nimi Job Bredon, alkutekstissä se on Death Bredon. Wimseyn koko nimi on siis Peter Death Bredon Wimsey.

Mainostoimiston juoksupojan nimeä Punahilkka ihmettelin kaikkein eniten, alkuteoksessa hän on Joseph Potts ja lyhemmin Joe, lempinimenään Ginger. Punahilkka on nainen ja Little red riding hood englanniksi.

Murha-ase on Joen (joka oli takavarikoitu ja Joe on siis syytön) ja se on ritsa, mutta käännetty kumipyssyksi, alkuteoksessa se on catapult eli miksei puhuta ritsasta, ritsaan kuuluu kuminauha, käännös puhuu kumiletkusta? Jos haluaa kunnon ritsan, voi muuten käyttää polkupyörän sisäkumista leikattua palaa, mutta kumiletku kuullostaa kummalliselta. Sivulla 101 puhutaan eversharp-kynästä. Luultavasti kynä on aina terävä?

Kirjassa on jokaisen henkilön edessä mr. miss. tai mrs, leipää ja sirkushuveja on kääntynyt leipää sirkusleikeiksi ...

Käännösongelmista huolimatta Mainosmurha on nautittava dekkari, ja loistava ajankuvaus myös mainostoimistosta, ennen tietokoneita ja kännyköitä.

*****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin  1928 –novellikokoelma
Myrkkyä  1930
Kas tässä teille ruumis 1932
Mainosmurha 1933
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Anja Snellman: Pääoma



Anja Snellman: Pääoma, Otava 2013, 299 sivua.

Kirjan kannessa on Pääoman päähenkilö Anun suulakihalkioinen isosisko Maru, joka syntyi "Viipurin viimeisenä päivänä". Anja Snellman (s.1954) on kirjoittanut aiheesta hyvin suoraan Ihon ajassa, missä hän kirjoittaa, että isosisko oli syntynyt Viipurissa jatkosodan pommitusten alettua ja että sisareni on uhrannut elämänsä äidille, hänellä on ollut vain työ ja äiti. Koko Pääoma -kirja on omistettu Marulle, joka kuoli sairaalassa 67-vuotiaana. Marun ymmärtämiseksi kirjan avaussivun mukaan pitää ymmärtää tarina syntymisestä sodan viimeisenä päivänä. Luultavasti Viipurissa syntyivät viimeiset suomalaiset 20.6.1944, mutta jatkosota päättyi vasta 19.9.1944. Lisäksi pitää ymmärtää kuolemattoman karhuttaren ja komerojumalan tarina ja vielä tarina DNA:sta. Maru joutui isän väkivaltaisuuden vuoksi viettämään öitään komerossa ... Marulle on osoitettu myös Anja Kaurasen teos Kultasuu,

Minusta kirja on koskettava tarina suulakihalkioisesta hiljaisesta ja kiusatusta kiltistä ihmisestä. Se, mikä minua haittaa, on se, että Anja Kauranen on kirjoittanut tätä tarinaa jo Sonja O:sta lähtien, siinä kuten Anja Snellman tunnustaa, vammaisen Leon esikuva on juuri Maru. Sonja O:n perheessä on vakavia ongelmia väkivaltaa ja viinaa. Tätä samaa komeroihin piiloutumista on käsitelty myös Ihon ajassa. Tässä Anun ja Marun isän ja äidin nimet ovat Ruslan ja Ludmila, joka pari juontuu Pushkinin runoista ja oopperasta. Äidin ja isän suhdetta, perhehelvettiä, ja vanhempien kuolemaa käsiteltiin koko Ihon aika. Tässä ei paljoa puhuta Marun elämästä, mutta hän kävi neljä vuotta kansakoulua, kaksi kansalaiskoulua, kävi konekirjoituskoulun, osasi piirtää oli töissä ja kuoli sairaalassa. Enemmän puhutaan siitä, miten päähenkilö rakastaa Marua, ja toisaalta kuinka paljon häpeää hän tunsi erilaisesta siskostaan ja myöskin kielsi hänet ja valehteli. Myös vanhemmat haukutaan eri tavoilla pataluhaksi. En pidä tälläisista kirjoista.

Kummalliseksi kirjan tekevät huomiot Amy Winehousesta ja Utoyan tuhon arkkitehdistä (jonka nimeä en tähän kirjoita toisin kuin kirjailija lukemattomia kertoja). Ilmeisesti hän yrittää selittää DNA:lla jotain. Itse uskon ihmisen vastuuseen, joka on myös ympäristön tulos, ei pelkkä solujen koodi. Kummastuttaa muutenkin sivun 23 tulkinta "minulla on hänen (Marun) DNA". En ole biologi, mutta minusta ei ole jokaisella ihmisellä on oma DNA:nsa, en ole varma identtisistä kaksosista, heillä lienee sama.

Vaikka kirjan kerronta on vaihtelevaa, se on makuuni liian vaihtelevaa. Kirjan lukeminen on hyvin ristiriitaista. Toisaalta ihaillaan vanhempien lukemista ja eväsretkiä, toisaalta arvostellaan heitä. Toisaalta haukutaan spesialisteja, ja toivotaan heidän kuristuvan stetoskooppeihin, mutta surkutellaan sitä, että ei itse valmistunut lääkäriksi ja spesialistiksi. Toisaalta on mainintoja päähenkilön laajoista opinnoista, mutta en huomannut että kertoja olisi maininnut valmistuneensa yhtään mistään yliopistosta.

Ihon aika oli kirjoitettu Orvokki Vienontyttärelle, tässä äidin salatun lapsen nimi oli Ulpukka, joka 34-vuotiaana teki itsemurhan ja jonka lapset löysivät kuolleena. Ihon ajassa mainitaan vaan että "Orvokki" on kuollut ja lapset, joita on kaksi tyttöä ja poika ovat 'ottomummolla'.

Kirjan nimikin selviää, se on isän salainen kirja, jonka päähenkilö luuli olevan Pushkinia, varastettu Viipurin kirjastosta. Lopulta kirja paljastuu Karl Marxin Pääomaksi.

Rakkaus ja ikävä Maruun joka tapauksessa heijastuu tekstistä, häntä nimiteltiin ja "olisin antanut vaikka mitä, jos olisit terve". Maru kutsuu "omalla kielellä" Anua Bigguhihgo:ksi (pikkusiskoksi). Kiintymys Maruun toimii kertojan mukaan kaukomailta kuin langanveto  Evelyn Waughin  teoksessa Mennyt maailma. Snellman kirjoittaa, että langanveto vei Menneessä maailmassa rappioalkoholisoituneen Sebastianin katolisuuteen (oli luostarin tiloissa lopulta). Menneen maailman langanveto minun mielestäni toimi Julia Flyten suhteen. Julia hylkäsi uskonnollisuuteen vedoten Charles Ryderin, joka oli jättänyt Julian vuoksi koko vanhan elämänsä vaimon ja lapset mukaan lukien. Julia sai isältään puijattua koko tämän suuren omaisuuden, sillä isä kuolinvuoteellaan luuli Julian naivan Charlesin. Lordin vanhin ja kunnollinen poika jäi täten ilman perintöä. Saatuaan perinnön Julia huomasi, että on moraalin vastaista naida Charles, jota Charles sodan aikana muistelee nähdessään Flyten perheen hulppean linnan.

Anja Snellmanin Pääoma on taattua laatua kirjailijalta, joka tarkastelee samaa perhekuviota yhä uudelleen eri näkökulmasta. Tämä oli minun makuuni liian sekava, henkilökohtainen ja samaa perhevelliä hämmentävä.

Laatubloggari Marjatta on sen sijaan ollut hyvinkin tykästynyt TÄÄLLÄ.
Marika on blogannut napakasti NÄIN.
Mai on Pääomaa kirjakäyräsähköttänyt NÄIN.
Assyriologi on blogannut tästä NÄIN.
Leena Lumi on blogannut NÄIN.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Anja Kauranen: Ihon aika



Anja Kauranen: Ihon aika, 1993 WSOY Best Seller 1999, 153 sivua.

Anja Kauranen (s. 1954, tunnettu myös nimellä Anja Snellman) palaa teoksissaan tyttären ja äidin suhteeseen. Kaurasen esikoisromaani käy läpi Sonja O:n kipeää perhekuviota, missä perheen edelliset polvet ovat asuneet Viipurissa. Sonja O:lla on vammainen veli Leo. Perheen isä on päihdeongelmainen vaimon hakkaaja.

Ihon ajan lähtökohta on päähenkilön äidin sairaalan saattohoito. Kroonikko-osastolle kokoontuu omaisia, naisia eli saattosiskoja, jotka pesevät vanhuksia, pitävät kädestä äitejään, he antavat saattohoitoa kuolemaan. Kerronta, toisin kuin Sonja O:ssa, on harmonista, kaunista ja -vaikka aikatasot vaihtelevat- helppolukuista. Äidin kuoleman myötä tyttärelle selviää, että äidillä on ollut elämä ennen isää. Äidillä on ollut lapsi, tytär Orvokki, jonka on antanut häpeän vuoksi adoptioon ja äiti on paennut menneisyyttä pakoon Viipuriin, missä oletti aloittavansa uuden elämän  ilman taakkaa. Rintamalla katkeroituneelle aviomiehelle (ja kertojan isälle) on äidin adoptioon annettu avioton lapsi selvinnyt, kun lapsen tietoja on lähetetty Viipuriin. Isän katkeruus ja mustasukkaisuus ovat puhjenneet juovuksissa eli hyvin usein. Perheen äiti ja tyttäret ovat piilotelleet keittokomerossa, mutta isän viha on aina nyrkin iskuin murtanut puolustuksen ja äidin nenän. Lapsilta on isosisko salattu. Päähenkilö etsii isosisartaan äidin kuoleman jälkeen, mutta hän on kuollut 34-vuotiaana, eikä hänen elämäänsä ole avattu teoksessa, mutta takaumissa on valaistu äidin suhdetta hellään rakastajaan, joka vaikeuksien tullen teki kun miehet yleensä tekevät, poistuvat paikalta. Tyttö annettiin pois, mutta kirjassa kysytään, olisiko poika annettu?

Tämä on lukemistani Anja Kaurasen (Snellmanin) kirjoista ehdottomasti paras ja feministisin. Saattoväkenä ei ole poikia, on vain naisia. Naisia, jotka käyvät töissä, pyörittävät arkea ja saattavat äitejään. Kirja on myös lyyrinen ja kaunis, vaikka puhutaan tekohampaista, oksennuksesta, nenämahaletkusta, säärihaavoista, perheväkivallasta ja naiseen kohdistuvasta suorasta ja välillisestä väkivallasta. Koskelan kroonikko-osastoa johtavat miehet, mutta naiset siellä työskentelevät, nuoria miehiä piipahtaa kylvettäjinä ja apuhoitajina.

Perheen isä on väkivaltainen sovinisti-sika, joka ei pysty kohtaamaan maailmaa ilman viinaa. Viinapäissään hän lyö perheen naisia. Krapulapäissään hän itkee kuin pieni lapsi ja haluaa vaimonsa "paijausta". Isänkin tausta on ongelmainen, hän on äpärä, jonka ovat kasvattaneet isovanhemmat. Hänellä on rakkautta ja vihaa äitiään ja vaimoaan kohtaan. Kirjassa ilmenee myös perheen esikoistyttären suulakihalkio, josta Anja on kirjoittanut 2013 Snellman-nimellä teoksen Pääoma. Sonja O.  kertoo tyttären rikkinäisestä nuoruudesta ja sukupolvien rasituksesta. Yleensä väkivaltaan vastataan aina väkivallalla, ja näin kirjassakin tapahtuu, ja kertomuksen päähenkilö itsenäistyy ja muuttaa omilleen.

Kirjan tapahtuma-aika on 1930-luvun loppu, 1940-luvun Viipuri sekä 1980- ja 1990-luvun Helsinki. Kirja on omistettu Orvokki Vienontyttärelle, josta voi päätellä, miksi äiti (Vieno) keräsi aina kesäisin villiorvokkeja.

Kirja on kaunis ja osoittaa takaumissaan vaiettujen tabujen häpeän. Lapset joutuvat kohtaamaan perheväkivaltaa syistä, joita he eivät ymmärrä.

Lainauksia:
Teos kauneudestaan huolimatta sisältää minusta erikoisia kielikuvia:
Rääkkäsin ruumistani, runkkasin sieluani. s.60
Ja omituisia ajatuksia:
Meidän äitiemme olisi pitänyt nussia enemmän s. 63
Minusta Vieno nimeenomaan nussi liikaa tai ainakin liian aikaisin.
Sivulla 13 "Olemme äidin kanssa nostamassa opintolainan ensimmäistä erää", eli ennen opinnot rahoitettiin opintolainalla.

Nimi Ihon aika juontuu seuraavasta lainauksesta:
"Nämä kolme vuotta ihon aikaa minun elämässäni, paljon enemmän kuin jotkin taakse jääneet kiihkeiden rakkaussuhteiden vuodet. Minä seuraan kuin ihmettä kuoleman mielekästä, usein oikullista työskentelyä äidissäni. Äidin iholla".

Anja Kaurasen Ihon aika on minusta loistava, kaunis kirja rankasta aiheesta, se on feministinen teos ja lukemistani Anjan teoksista selkeästi paras. Kirjailija palaa tähän aiheeseen teoksessa Pääoma vuonna 2013 Snellmanina. Vanhempien nimet ovat Ruslan ja Ludmila (Pushkinin runon mukaan), suulakihalkioinen isosisko on Maru, jonka elämästä ja kuolemasta kirjoitetaan ja siinä sivussa, mitä kirjailijalla sattuu mieleen juolahtamaan. Äidin salatun tyttären nimi on Ulpukka, joka on tehnyt itsemurhan 34-vuotiaana tehnyt itsemurhan, lapset ovat hänet löytäneet. Kirjoittaako Kauranen uudestaan tätä samaa tarinaa.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Tim Burton: Liisa Ihmemaassa




Tim Burton:  Liisa Ihmemaassa, Tämä on Wellan painamana kirjana Tim Burtonin Disneyn elokuvan "kirja" 2010, sivumäärä 236. T. T. Sutherland on muokannut Linda Woolvertonin käsikirjoituksen, jonka on suomentanut minusta hyvin Mirja Muurinen.


Olen lukenut Liisan seikkailut Ihmemaassa (lyhyemmin Liisa Ihmemaassasekä suomeksi ja englanniksi ja blogannut siitä täällä.

Koska en ole (vielä) nähnyt filmiä kiinnosti paljonko filmi eroaa alkuperäisestä kirjasta, ja eroja tosiaan on paljonkin.

Filmikirjan alussa Liisa on nuori tyttö, jolla on läheinen suhde isäänsä. Isällä on kauppahuone. Vieraalleen lordi Ascotille Liisan kertoo laajentavansa kauppahuonettaan itään. Liisa ei pidä lady Ascotista eikä tämän rehvastelevasta pojasta Hamishista. Liisaa piinaavat unet, joissa on valkoinen kani, sininen Kaalimato ja Herttakuningatar. Kun Liisa on yhdeksäntoista, isä on kuollut ja kauppahuone on lordi Ascotin vastuulla. Hamish on yhä vastenmielisempi. Liisa ei mukaudu korsettiin eikä pukeudu sukkiin. Epämiellyttävä Hamish haluaa Liisasta vaimon ja kosii Liisaa puutarhajuhlissa. Liisa häkeltyy ja seuraa valkoista kania ja suistuu kaninkoloon.

Liisan ikää on muutettu, ja kaninkolo antaa toisin kuin alkuteos aikaa työstää "ongelmaa", vaikka seikkailu on vaarallinen Liisa tajuaa sen kuluessa, kuka hän on ja mitä pitää tehdä. Kaalimato Absolem valmistautuu muodonmuutokseen ja niin Liisakin tekee ja tajuaa, että hän ei voi elää miellyttääkseen muita.

Filmin seikkailu kaninkolossa alkaa samoin koon muutoksilla, juo minut -juoma pienentää Liisaa ja syö minut -ruoka suurentaa. Filmissä on erittäin dramaattinen juoni ja  Liisalle kerrotaan ennustus, ja henkilöt pohtivat onko Liisa "oikea Liisa" vai "väärä". Filmi siis lepää visuaalisten hahmojen, "loogisen" juonen ja loistavien näyttelijöiden varassa, ei pelkkien lorujen varassa, eikä odottamattomien tapahtumien varassa kuten alkuteos, jonka tapahtumat Liisa on kokenut lapsuudessa.
Alimaailman salainen vastarinta haluaa pahan Punaisen kuningattaren vallasta. Liisan on määrä tappaa Pekoralisti ja Valkoinen kuningatar halutaan saada tilalle. Punainen kuningatar Irasebeth on Valkoisen kuningattaren Miranan sisar.

Liisa tapaa matkallaan Hullun hatuntekijän ja Irvikissan. He juovat teetä. Liisa on pakko pienentää pienisliemellä, jotta  herttasotamies ei saisi häntä kiinni. Irvikissa ja Hatuntekijä joutuvat vangiksi. Hatuntekijän hulluus alkoi Punaisen kuningattaren tapettua Hatuntekijän suvun muut jäsenet. Punainen kuningatar pitää eläimiä vankeinaan ja pelaa elävillä siileillä ja flamingoilla krokettia (kuten alkuteoksessakin). Myös Liisan tapaamat Tittelit eli kaksoset Tittelityy ja Tittelitom ovat Herttakuninkaan näyttelykappaleina.

Liisa ystävystyy seikkailun aikana hyviin ja tekee Bajardi-koirasta ystävän. Liisa jää kiinni, mutta Herttakuningatar luulee häntä Amiksi. Liisan pitää ennustuksen mukaan tappaa julma lentolisko Pekolaristi Kuolonmiekalla, jota vartioi hurja Pöyrtäjä. Liisa ystävystyy Pöyrtäjän kanssa, saa miekan ja pakenee. Hän tapaa piippua polttavan sinisen kaalimadon Absolemin, joka on muuttumassa toukasta koteloksi. Liisakin ymmärtää, että hänenkin on muuttuttava. Hän kohtaa Pekolaristin, ja Punainen kuningatar syöstään vallasta.

Liisa kohtaa Viktoriaanisessa maailmassa kaikki häntä elokuvan alussa vaivanneet ongelmat ja ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Hamish saa rukkaset, ja Liisasta tulee lordi Ascotin oppilas, kun hän ehdottaa lordille, että tämän olisi kannattavaa perustaa merikauppareittejä Kiinaan. "Elokuvan" päättyessä Liisa valmistautuu lähtemään kauppalaivan mukana merille. Perhoseksi muuttunut Absolem laskeutuu hänen olkapäälleen. Liisa tunnistaa Absolemin ja tervehtii tätä ennen kuin tämä lepattaa pois.

Kirjassa koonmuutoksia hallitaan Ylöskakulla ja Pienisliemellä. Minusta juoni vaikuttaa hyvältä. Minusta tähän versioon on tehty jo jatko-osakin, joten olisi minunkin aika katsoa tämä elokuvana. Herttakuningatar, Irvikissa, Hatuntekijä, Kaalimato, Murmeli, Valkoinen kani ovat tuttuja hahmoja  jo Liisan alkuperäisistä seikkailuista.

****
Lewis Carroll oli salanimi, jonka taakse kätkeytyi pappi, matemaatikko ja valokuvaaja Charles Lutwidge Dodgson (1832 - 1898), hän kertoi Liisasta tarinan Alice Liddelille, nuorelle tytölle ja julkaisi kuvitetun version vuonna 1865.

Tim Burton (s.1958) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, joka on ohjannut monia elokuvia, mutta myös Batmanin (1989), Saksikäsi-Edwardin (1990), Päättömän ratsumiehen (1999),  Jali ja suklaatehtaan (2005) ja Liisa Ihmemaassa siis vuonna 2010. Hän on käsikirjoittanut mm. Painajainen ennen joulua, sekä tuottanut mm. elokuvan 9 (olen nähnyt tämän).

tiistai 3. tammikuuta 2017

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus



F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus, 1919, tämä nide on Suuren suomalaisen kirjakerhon painos, 1988.

F.E. Sillanpään Hurskas Kurjuus alkaa Toivolan Jussin teloituksesta. Hänet teloitetaan joukkohautaan Suomen sisällissodassa 1918. Kansalaisota päättyi 99 vuotta sitten toukokuun 15. päivä 1918). Yli 7000 punaista ja 1400 valkoista teloitettiin. Lisäksi rintamalla kuoli tuhansia, suurin kuolleisuus riehui vankileireillä, joissa punaisia kuoli yli 10 000.

Hurskas kurjuus kertoo "takaumana" Johan Abraham Benjaminpojan  elämäntarinan. Johanin elämässä on monta vaihetta ja etunimi vaihtuu välillä Juhaksi, välillä Jussiksi ja myös Janneksi, myös sukunimi vaihtuu. Jussi taistelee kurjuutta vastaan, ja monessa vaiheessa sairaudet ja köyhyys lannistavat hieman virinneen itsetunnon.

Juoni lyhyesti
Jussi syntyi saunassa talollisen Penjami Nikkilän pojaksi vuonna 1857,  eli oli teloitushetkellä jo varsin iäkäs eli yli kuudenkymmenen. Penjami-isä keitti ja joi viinaa ja ärisi varsinkin "vaimoväelle". Jussin äiti Maija Ollila, oli Penjamin kolmas vaimo, ja entinen piikatyttö, mutta talollisen tytär, joka oli tullut raskaaksi nuorena, mutta äpärä oli kuollut.

Katovuodet koituivat Jussin vanhempien päänmenoksi, Isä joi siemenviljatkin, ja kuoli, talo myytiin velkojen pantiksi. Äiti vei poikansa veljensä taloon Tuorilaan ja kuoli heikkouteen. Jussi käy rippikoulun ja toimii Tuorilassa renkinä, kunnes naapurin Kustaan kepposen takia joutuu talosta pois. Hän menee Toivolan Kustaan kotitaloon, jossa elo ei muutu lainkaan paremmaksi ja Jussi ajautuu uittohommiin Keinosen suojissa. Uiton lisäksi ollaan metsätöissä. Keinonen kuolee ja Jussi päätyy entiseen kotikyläänsä, jossa Nikkilän talo on vauras ja samoin Ollila. Jussi on renkinä, mutta kohoaa lopulta torppariksi. Hän on avioitunut piika Riinan kanssa. Heillä on liuta lapsia. Heidän lapsistaan vanhin Kalle lyö karahkalla pikkuveljensä Villen raajarikoksi, ja se ajaa Jussin taas alamaihin. Kalle lähtee kotoa ja päätyy kaupunkiin. Ville on raajarikko ja tarvitsee lääkkeitä. Lyhyen ajan kuluessa Ville kuolee, ja sitten  Riina kuolee syöpään, vanhin tytär Hiltu lähetetään kaupunkiin rehtorskan luo ja hukuttautuu. (Tästä on oma F.E. Sillanpään novelli Hiltu ja Ragnar).

Vuodet vierivät sortokausineen, talolliset rikastuvat, Jussi ei, hän myy hevosensa ja joutuu isännän kanssa hankaluuksiin, sillä hän tulee taksvärkkiin ilman hevosta. Lehmän laitumestakin tulee riitaa. Talon Jussi kuitenkin saa pitää, vaikka maista lohkotaan. Maailmansotakin menee ohi, mutta tsaarin-Venäjän "romahtaminen" pistää vipinää sekä valkoisiin että punaisiin, jotka häviävät ratkaisevat vaalit ja tarttuvat tammikuussa 1918 aseisiin. Jussi on hanttipoikana mukana (hänen Kalle-poikansa on punaisten pikkupomoja). Jussi on harmiton huutelija, mutta punapomojen paetessa, hän on kiväärin kanssa vartiossa Paitulan herran talolla. Pakenevat punaiset ampuvat herra Paitulan, ja Jussi pelästyy ja  jättää kiväärin paikalle. Oikeus tuomitsee miehen kuolemaan.

Minusta F.E Sillanpään Hurskas kurjuus on hyvä kirja. Se kertoo aika objektiivisesti Jussin näkökulmasta käsin elämästä ja mullistuksista, Jussi ei ole hyväosainen, hänellä menee kokoajan huonosti, ja elämä vikuroi hänelle. Hän ei ole kovinkaan älykäs tai viisas, mutta ei minusta pahakaan. Jusseja, riinoja, villejä, kalleja ja hiltuja oli ennen kansalaissotaa paljonkin. Kysymys oli minusta myös ajautumisesta, veljessotaan molemmat puolet halusivat varmistaa valta-asemansa. Kuten tunnettua sisällissotaan osallistui myös ulkomaisia joukkoja ja joukot saivat aseistusta ulkomailta. Punaisten pahimmat agitattorit pötkivät pakoon,  sen sijaan monia Jusseja ja Koskelan Akuja ja Alekseja, jotka olivat syyttömiä, eivätkä ainakaan tappaneet ketään, teloitettiin ryhmähautoihin.

Hurskas kurjuus kertoo siis kansalaissodassa teloitetun Juha Toivolan tarinan. Teloitus minusta tapahtui ilman pätevää syytä, ja kirja oli varmasti sisällissodan jälkeen kovin luettu. Vapaussodan osapuolet eivät kuitenkaan kiittäneet kirjan näkemystä. Kurjuutta eli köyhyyttä, kituuttamista, täitä ja lutikoita monesti käsitellään. Hurskautta minusta vähemmän vaikka kirkossa kyllä käydään, kuten tekstikatkelmasta ilmenee:
"Kirkon korkea tunnelma hellitteli sitä selittämätöntä  jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä elämänsä oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi".

*****
Frans Emil Sillanpää (1888 - 1964) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1939. SKS:n biografiakeskuksen webbisivujen mukaan "Sillanpää varmisti Siljan tarinalla asemansa eurooppalaisena kertojana, ja sen myötä hän myös ponnahti vuotuisten Nobel-veikkausten eturiviin". Eli tämän mukaan FES-taata olisi ollut tyrkyllä palkinnon saajaksi vuodesta 1933 saakka. Silja -hahmo on luullakseni teoksessa Nuorena nukkunut vuodelta 1931.

Sillanpää syntyi siis Hämeenkyrössä, kävi koulunsa Tampereella, opiskeli Helsingissä.

Hurskas kurjuus, joka ilmestyi vuonna 1919, oli Sillanpään kolmas romaani.

F.E Sillanpään pääteoksina pidetään 1930-luvun alussa ilmestyneitä Nuorena nukkunut. (1931), Miehen tie (1932), ja Ihmiset suviyössä (1934), ne on minulta  lukematta, sen sijaan olen lukenut elämänkerrallisen teoksen Poika eli elämäänsä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ngugi wa Thiongo: Variksen velho



Ngugi wa Thiongo: Variksen velho, Wizard of the Crow 2006, englannista suomentanut Seppo Loponen, WSOY 2007, 765 sivua. (Tekijä on kääntänyt teoksen kikujusta englanniksi).

Variksen velho on satiirinen ja monipolvinen tarina Aburírian Vapaan Tasavallan toisesta Valtiaasta. Maan isällä on rautainen ote vallankahvasta sekä tasavallassa että kotona. Ministerit ovat pelkkiä hännystelijöitä ja diktatuurin todellisuus pyörii ja hyörii Valtiaan ympäri. Valtiaan vaimo Rachael, joka on synnyttänyt tälle neljä poikaa, on vankina tilallaan. Valtiaan pojat Kucera, Moya, Soi ja Runyenje, jotka ovat kaikki upseereja ja valtion yhtiöiden johdossa, eivät välitä äitinsä asioista, vaan he käyttävät kokaiinia, viinaa ja hummaavat rahaa. Kucera ja Moya ovat maa- ja ilmavoimien johdossa. Lisäksi Valtiaalla on nuorta petiseuraa ja lukuinen määrä lehtolapsia.

Ngugi wa Thiongon tyyli on liioitteleva. Ministerit ovat jalostaneet itseään Valtiaalle sopiviksi, ulkoministeri Machokali on suurentanut ulkomailla silmänsä, jotta näkisi paremmin. Sikiokuu on suurentanut korvansa, ja Big Ben kielensä.

Kirjan alkutilanteessa Valtiaalle järjestetään vuosittaiset juhlat seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä. Aikeissa on rakentaa Loistoristeilijä Taivasmarssi avaruusmatkailua(?) varten. Tätä ja muita hulppeita hankkeita rahoittamaan halutaan Globaalipankki. Alkuun Taivasmarssista puhutaan matkailun mielessä, mutta minulla tuli mieleen enemmin Babylonin (Baabelin) torni, jossa ihmiset pyrkivät rakentamaan tornin, joka yltäisi taivaaseen asti (Ensimmäinen Mooseksen kirja 11 luku, 1-10).

Vuosijuhlat päättyvät kaaokseen ja eräs konkreettinen syy ovat käärmeet. Vastarinnan takana on maanalainen Kansan Äänen Liike. Kirja on pitkä ja tarinaa pohjustetaan pitkään. Valtias sairastuu omituisesti ja syyksi arvellaan jonkinlaisia piruja. Kirja onkin jaettu osiin, joilla on nimet vallan pirut, jonotuspirut, naispirut, miespirut, kapinapirut ja parrakkaat pirut.

Tarinan sankarit esitellään myös. Kamiti on sivistynyt Intiassa korkeakoulututkinnon suorittanut (mies)henkilö, joka ei saa kotimaastaan töitä. Eräällä työnhakumatkalla hän tapaa sihteerinä toimivan nin ikään korkeakoulututkinnon omaavan naisen nimeltä Nyawirakin. Nyawirakin vanhemmat ovat vauraita, mutta tämän mentyä naimisiin taiteilija Kaniurun kanssa välit perheeseen viilenivät. Nyawirakin mies Kaniuru oli mätä, joka kyttäsi vain isoja myötäjäisiä ja he erosivat, kun rahaa ei tullut. Nyt ex-mies Kaniuru on Taivasmarssin suunnittelussa mukana. Myös Kamitilla on ollut nuoruuden rakkaus, joka kun töitä ei ole löytynyt, viihdyttää ulkomaisia turisteja loistohotellissa. Myöhemmin Kamiti kuulee tämän näivettyneen ja on kuolemassa. Tarinassa puhutaan myös sukupuolitaudeista ja mainitaan HIV:kin.

Kamiti kokee vastoinkäymisiä ja hän irtautuu ruumiistaan ja liitelee variksena. Hän palaa ruumiiseensa ja toimii myöhemmin Variksen velhona parantavana velhona. Kamitin tie ei ole helppo ja on kuoppainen. Välin hän irtautuu ruumiistaan, mutta kokee myös ruumiillisia nautintoja.

Ennen Variksen Velhon aikaa Kamiti hakee töitä. Kamiti on sivistynyt korkeakoulutettu henkilö. Viimeisessä työnhaussa yrityksen johtaja Titus Tajirika nöyryyttää Kamitia. Nyawiraki on Tajirikalla töissä. Työpaikka on myös kulissi, sillä Nyawira on vastarintaliike Kansan Äänen Liikkeen johtohenkilöitä.

Tämän alkuasetelman tajuamiseen kestää miltei kaksisataa sivua, ja loput runsaat viisisataasivua on diktatuurin kuvaamista satiirisesti päähenkilöiden kautta. Juonenkäänteitä on paljon ja osa tapahtumista on tai'anomaisia tai absurdeja. Tarinan alussa joka paikkaan ilmestyy loputtomia jonoja. Jonoja on myös Variksen Velhon luo. Merkkihenkilötkin haluavat suojaa, ja voivottelevat vaivojaan. Vaikka kirjassa tapahtuu kidutusta, ja teloituksia ja tekee muutenkin kipeää, kerronta on yllättävän kepeää.

Naisten mielenosoitusten vuoksi Globaalipankin virkailijat lähtevät takaisin Yhdysvaltoihin. Rahahanojen äärelle Yhdysvaltoihin lähtee myös Valtias yhdessä Machokalin kanssa. Valtiaan sairaus pahenee, eikä olo USA:ssa ole muutenkaan pelkkää myötämäkeä.

Aburírian Sikiokuu ja hänen apurinsa Kaniuru ottavat vallan haltuun ja projektin. Tajirika pidätetään. Myöhemmin Machokali ja Sikiokuu kamppailevat vallasta, ja toinen katoaa. kiistakumppanit Tajirika ja Kaniuru nousevat ministereiksi, mutta valtapeli jatkuu ja väki vähenee. Valta on makeaa, mutta onni vaihtuu onnettomuudeksi monesti.

Kaniurun tärkein tavoite rikastumisen ja vallan kahmimisen lisäksi on vangita ex-vaimonsa Nyawiraki. Kyse on miehisen itsetunnon loukkaamisesta. Nyawiri on tarinan sankaritar. Hän on vastarintaliikkeen johtonainen. Miessankari on Kamiti, joka irtoilee ruumiistaan, ja toimii parantavana velhona. Häntäkin etsitään ja saadaan muutamaan otteseen vangiksi. Hänet myöskin lähetetään parantamaan Valtiasta USA:han. Tarina päättyy sekavien vaiheiden jälkeen pääparin kohdalta onnellisesti, mutta diktatuurissa, valta vaihtuu mutta vain uudelle diktaattorille. Valtiaan pojat kälppivät ulkomaille rahoineen, ja perustavat pakolaishallituksen.

Sekavan ja ajoittain hauskan juonen alta paljastuvat teemat, joita ovat: diktatuurin mekanismi, varallisuuserot, epäoikeudenmukaisuus, naisten epätasa-arvo, naisiin kohdistuva vähättely ja väkivalta. Teoksen mukaan naisten olot ovat kansakunnan edistyksen todellinen mitta. Lisäksi teoksen teemoja ovat mielivalta, lahjonta, korruptio, entisen siirtomaan asema, eurooppalaisten orjapolitiikka jopa maailmanpolitiikan arkipäivä Afrikassa.

Kirjassa on herkullisia heittoja muistien haikailusta olla siirtomaaherrojen kaltaisia, pankkiirien motiveista, ja diktatuurien järjettömyydestä, Yllättävääkyllä paljon käsitellään mustien halua olla valkoisena.

Kirja on siis uskomaton ilotulitus diktaattorin omituisia tapoja, köyhien selviytymistä, ihmisten uskoa oljenkorsiin. Vakavien teemojen rinnalla ryvetään myös paskassa, pelin voitaja eli Tajirita vapautuu vankilasta paskaämpärinsä avulla. Paska siis lentää ja paskasta revitään huumoria.

Kaikista kehuistani huolimatta pidin Variksen velho -kirjaa sisältöön nähden liian pitkänä ja hajanaisena. Toisaalta en ole asunut Afrikassa enkä diktatuurissa, siksi tämä oli varsin antoisa ja suositeltava kirja.

****
Ngugi wa Thiongo (s. 1938) on kikujunkielinen kirjailija. Kirjailija joutui Kenian hallituksen hampaisiin ja hänen vangittiin vuodeksi, jonka jälkeen hän on oleskellut enimmäkseen ulkomailla, Englannissa ja Yhdysvalloissa, hänen "brittinimensä" on ollut James Ngugi.

Kenia (kuten muistamme) itsenäistyi 12.12.1963 emämaa Britanniasta. Kirjassa Valtias on hyvin taikauskoinen, usein asiat tapahtuvat seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä. Seitsemän on siis keskeinen luku. Sen merkitystä en osaa avata enkä ymmärrä. Kikujuita on muuten nyt seitsemän miljoonaa Kenian 45 miljoonaisesta väestöstä. Tämä ei minusta ole Kenian kuvaus, vaikka jossain niin ounasteltiin. Diktatuurilla on omat universaalit lakinsa, ja Aburíria on absurdi ja tai'anomainen paikka. Valtias, tässä kirjassa käyttää hyväksi eri heimojen riitaisuuksia, niin tapahtuu monessa, liian monessa maassa.

Yllä oleva bloggaus perustuu vain kirjan tekstiin, ei omiin "tietoihini", en ole käynyt Afrikassa, enkä tunne syvällisesti afrikkalaista politiikkaa enkä sorrettujen todellisuutta.

torstai 29. joulukuuta 2016

Pasi Toiviainen: Ilmastomuutos nyt



Pasi Toiviainen: Ilmastomuutos nyt, muistiinpanoja maailmanlopusta, 2007, Seven sivumäärä 423.

Arvioin Ilmastonmuutos nyt -teoksen kirjana. Kirja sisältää paljon tietoa ilmastonmuutoksesta, kasvihuoneilmiön voimistumisesta, mutta se on myös hyvä kuvaus yksilön heräämisestä tietoisuuteen, ja ilmastokeskustelusta. Pasi Toiviainen heräsi hiilidioksiditason aiheuttamaan ilmaston lämpenemiseen vuonna 1988, joka oli siihenastisista vuosista 1900-luvun lämpimin.

Kirja on jaettu  osiin: tunne, tieto, ymmärrys ja merkitys.

Toiviainen kertoo omasta heräämisestään Tunne -osiossa. Vuosi 1988 oli ennätyslämmin, ja 1989 samoin, arkkitehtiopiskelija alkaa "paasata" ilmasto-ongelmista. Parasta tässä osassa on nimeenomaan henkilökohtainen ote. Hän on ollut varsin aktiivinen. Kerronnassa käy selväksi Vihreän liikkeen repeäminen, ja "ekovihreiden" poliittisen liikkeen kuihtuminen. Toiviainen valmistuu arkkitehdiksi (varmasti suhteellisen tavanomaisessa ajassa, eli 12 vuodessa).

Kirjan alkuosassa on  havaintoja muistakin ympäristöongelmista, kuten otsonikadosta, kalakantojen romahtamisesta, Saaristomeren rehevöitymisestä, ja hyönteismyrkyistä, mutta myös vääristä hälytyksistä: happosateet eivät tappaneetkaan metsiä. Kirjoittaja on luvun lopussa henkilökohtaisesti "jumissa".

Tieto-osassa tehdään tv-dokumentti Venus-teoriaa (dokumentti löytyy youtubesta Venus-teoria hakusanalla). Toiviainen menee kuvaamaan dokumenttia ensin San Diegoon, ensimmäinen haastateltava on Charles Keeling, joka on tutkinut jo 1950-luvulla hiilidioksidimäärien nousua ilmakehässä, joka voimistaa kasvihuoneilmiötä. Dokumentin nimi tulee siitä, että alkavatko maapallon ilmakehässä hiilidioksidimäärän kasvaessa samat prosessit kuin Venuksen ilmakehässä. Dokumentissa haastatellaan lisäksi  James Kastingia, Peter Coxia, Richard Alleyta, Kim Holménia, Euan Nisbetiä,  ja Jonathan Overpeckiä, joka on tutkinut kuivia kausia ja jotka tulevat lisääntymään ja pitenemään.

Ilmakehän toiminta on monimutkaista, kuten koko "maapallon", eli hiilidioksidi ei ole ainoa tekijä joka vaikuttaa lämpötiloihin. Lämpöhän on peräisin auringosta, hiilidioksidin ansiosta lämpö "pysyy". IPCC on tehnyt mallin, jolla ennustetaan Maapallon lämpötiloja. Malli on monisäikeinen ja sitä parannellaan ja se pyörii tietokoneissa. Joka tapauksessa moni tekijä lämmittää ilmakehää, ei vain hiilidioksidin pitoisuuden kasvu. Jäätiköiden sulaminen on hyvin haitallista, sillä jäätiköt heijastavat lämpösäteilyä pois eli niiden sulaminen  nostaa ilmakehän lämpötilaa.

Kenellekään ei pitäisi nyt vuonna 2017 olla epäselvää, että jotain on tapahtumassa, jäätiköt ovat alkaneet sulaa, routa on vähenemässä ja ilmasto on lämpenemässä, varsinkin talvet Suomessa. Kirja ei ole todellakaan mitään mukavaa lukemista, kaikkialla on oireita ongelmista. Koska jäätiköt sulavat, makeaa vettä virtaa enemmän meriin ja heikentää ehkä Golf-virtaa. Amazonian alue on ehkä kuivumassa, sillä on monia suoria ja epäsuoria vaikutuksia tilanteen pahenemiseen. Metaanin määrä on lisääntymässä. Toiviainen viittaa Risto Isomäkeen ja hänen teokseensa Sarasvatin hiekkaa linkki tässä. Teoksessa on metaanipurkauksia merestä ja muitakin ekokatastrofeja.

Itse asiassa elämme jääkausien välistä aikaa, ja siihen puolestaan vaikuttaa Milankovićin jaksot eli Maapallon akselikulman "jaksolliset vaihtelut". Jääkauden tulo ei ole nyt ajankohtainen ongelma, vaan ilmakehän toiminnan häiriintyminen, lämpötilan nousu, ikiroudan sulaminen, metaanimäärän kasvu, hiilidioksidin pitoisuuden nousu sekä ilmakehässä, että merissä.

Venus-teoria -dokumentti valmistui ja sai hyvän vastaanoton. Toiviainen tuo esiin, että keskustelussa on vastaanväittäjiä. Hänen mukaansa Suomessakin Ylen MOT:ssa on ollut jaksoja, jotka ovat kyseenalaistaneet ilmastoasioita mm. ilmastomallin ja sen ennustuksia. Itse asiassa tekstiä on paljonkin. Myöhemminkin MOT on ollut kyseenalaistamassa ilmastoteesejä, esim. ohjelmassa  "Ilmastokatastrofi peruutettu", linkki täällä. MOT:n blogissa kysytään vuonna 2009 "Ja miksi parhaitenkin koulutetut ihmiset nielevät enempiä kyselemättä väitteen, että tiedeyhteisö olisi ilmastouhkasta yksimielinen. "

Toiviainen on aiemmin pohtinut toimittajien valtaa (on ollut itse toimittajana). Nykyään katastrofiuutiset ovat arkipäivää, niillä minusta haetaan yleisöä ja käytetään valtaa. Ihmiskunta ei kuollut (ainakaan vielä) lintuinfluenssaan, Sarssin, Ebolaan eikä lähestyviin meteoriitteihin. Voi olla, että kun lopullinen katastrfi iskee, se tulee niin nopeasti, että ilmastonmuutoksellakaan ei ole väliä. Tulevaisuus ei näytä ruusuiselta, toisaalta moni ihminen elää päivän kerrallaan tai ajattelee asioita vain muutaman vuosikymmenen eteenpäin. Toiviainen toivoo, että toinen ilmastoherätys olisi tehokkaampi kuin ensimmäinen (minun tulkintani Toiviaisen ajatuksesta). Toiviainen luettelee eri projekteja parantaa tilannetta ja kommentoi niitä, tuulipuistot, aurinkoenergia, ja vetytalous. Hän myös pohtii Linkolan teesejä, ja kertoo olevansa ihmiskeskeinen. Muistaakseni Linkolan mukaan elintasoa pitää laskea ja syntyvyyttä. Toiviainen pohtii arkkitehtina sen sijaan rakentamisen "lopettamista". Toiviaisen kanssa olen ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä, eli en kannata ydinvoiman rakentamista epävakaaseen maailmaan.

Tunnustan itse tuottavani turhia hiilidioksidipäästöjä, koska minulla on henkilöauto, tai perheessämme on yksi auto. Se on valitettavasti välttämättömyys, kun käy työssä ja ostaa ruuat Marketista kiireessä perheelleen. Olin ilman autoa koko opiskeluajan, mutta  nykytyössäni ja nykyasuinalueella on miltei pakko olla oma auto. Sen sijaan kuljen myös pyörällä työhön ja kävelen työpaikalla kokouksiin kaupungilla, jos matka on lyhyt. Turussakin ruuhkat ja parkkipaikkaongelmat alati pahenevat. Sen sijaan en matkusta, en käytä lentokoneita, eikä meillä ole kesämökkiä ja jos ajetaan autolla, on siinä useampi perheenjäsen mukana.

Pasi Toiviaisen teos Ilmastomuutos nyt on kymmenen vuotta vanha. Ympäristöongelmia ei ole kyetty ratkaisemaan, vaikka ilmastosopimuksia tehdään. Syyrian ja Irakin sisällissodat ja köyhyys sekä epävakaus ovat ajaneet pakolaisia Eurooppaan, osa ihmisaallosta on eräiden mukaan siirtolaisia. Lisäksi suurvallat ovat enemmän eri puolella kuin samalla puolella kriiseissä eli maailman tilanne ei ole seestymässä. Kun maailma kriisiytyy, jäävät ympäristöongelmatkin ratkaisematta.

****
Pasi Toiviaisen sivuilta TÄÄLTÄ löydät lisää arviointeja kirjasta.
Risto Isomäen teoksen Ydinvoima Fugushiman jälkeen arviointi täällä.
Risto Isomäen teoksen Jumalan pikkusormi arviointi täällä.
Kouvolan lukion ja iltalukion Ilmastonmuutos sivuille linkki on tässä, ovat Jari Kolehmaisen ideoimat.